Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista

Gummerus 2013. Äänikirjana Storytelin kautta, 2024. Lukijana Erja Manto.

Anneli Kannon kirjoittama tekstikokoelma Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista antaa karun, groteskin ja surullisen kuvan Alzheimerin tautia sairastavien ja heidän läheistensä elämästä sekä suomalaisen terveydenhuollon tilasta.

Kirjailijalla on omakohtainen kokemus läheisen roolista, sillä hänen äitinsä sairastui Alzheimerin tautiin. Teokseen on koottu kertomuksia myös muiden sairastuneiden omaisilta. Ihmiselämä näyttäytyy absurdina ja groteskina, ja hetkittäin myös äärimmäisen surullisena. 

Taudin etenemistä kuvataan omaisen kokemuksen kautta.Muistin menettäminen ei ole vain järjen ja toimintakyvyn, kielen ja tekemisen menettämistä, vaan myös tunteiden ja persoonan poispyyhkiytymistä. 

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Joan Didion: Merkintöjä Johnille

 

Like 2025. Suom. Kirsi Luoma. Alkuteos Notes to John, 2025. 269 s.

Joan Didionin Merkintöjä Johnille on postuumisti koottu teos, joka koostuu kirjailijan terapeuttikäyntiensä pohjalta kirjoittamista muistiinpanoista, jotka on suunnattu sinä-muodossa kirjailijan aviomiehelle Johnille. Terapiakäyntien keskiössä on pariskunnan adoptiotytär Quintana ja tämän elämän ongelmat, kuten alhoholismi, ja toisaalta Joanin ja Quintanan äiti-tytärsuhde ongelmineen ja sitä kautta myös Joanin oma äitisuhde. Teoksen lopussa on pari lukua tai lisäystä, jotka eivät ole terapiakäyntien pohjalta kirjoitettuja muistiinpanoja.

Teoksesta välittyy muistiinpanomaisuus ja keskeneräisyys. Teoksen julkaisemisesta on käytetty puheenvuoroja puolesta ja vastaan, Suomessa aiheesta kirjoitti syksyllä esimerkiksi Helsingin Sanomat. Minua kiinnosti lukea Didionin pohtiva teos. Oliko se hyvä tai kannattiko se lukea? No jaa, tuntemukseni ovat ristiriitaiset. Merkintöjä Johnille ei mielestäni ole kirjallisuutta. Silti siitä saattaa olla apua tai ajatuksia jollekulle, joka pohtii elämässään jollakin lailla samanlaisia ongelmatilanteita kuin Didion. 

Äiti-tytärsuhde tai laajemmin sanottuna perhedynamiikka on yksi teoksen keskeisistä teemoista. Didionien perheessä keskeinen ongelma tuntuu olevan kommunikaatio: ihmiset pelkäävät sanovansa väärin tai tulevansa väärintulkituiksi, ja edellä kuvattu tapahtuu tai sanomiset jäävät alun perinkin sanomatta. Neuvottelutaidosta ja konfliktien väölttelemisestä terapeutti toteaa Didonille näin: "Ei ole sinun vikasi, ettet osaa neuvotella. Neuvottelutaito opitaan jo aivan pienenä. Sylilapsena. Tai sitten ei opita. Neuvottelemaan opitaan neuvottelemalla omien vanhempien kanssa. Tai sitten vai hyväksytään, ettei vanhempien kanssa voi neuvotella, että he ovat kaikkivoipia. Ja alistutaan." Aika karu näkemys.

Teoksessa sivutaan myös Joanin ja Johnin uraa. Kun Joan kertoo ahdistuneisuutensa kasvaneen, terapeutti toteaa: "Työnteko - - lievittää ahdistusta erittäin tehokkaasti. Kuten tiedätkin. Sinä jos kuka olet turvautunut siihen koko elämäsi ajan, ja se on auttanut sinua. Tämänhetkinen ahdistuksesi johtuu suurelta osin siitä, ettet työskentele." 

Merkintöjä Johnille on myös jonkinlainen terapiakulttuurin kuvaus. Teoksesta käy ilmi, että Joan käy terapiassa, Quintana käy terapiassa ja terapeutit keskustelevat myös keskenään. Perheen kommunikaatiota käydään siis meta- ja metametatasolla. Tilanne näyttää aika postmodernilta - perheen ongelmia vähättelemättä. Kuinka hankalaa meidän ihmisten onkaan kohdata toisemme? 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki

Sörkka svengaa svengasi hienosti Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla. Sadan vuoden takainen arki, juhla ja aatemaailma välittyvät hyvin salakapakaksi rakennetulta lavalta, ja missä muualla kuin Sörnäisissä olisi parempi esittää Sörnäisten historiaa. 

Salakapakan pianisti säestää esityksen laulut, ja osin mukana on muitakin soittimia. Näyttelijät laulavat hyvin, ja esityksen ehdoton tähti on pääosan esittäjä Elsa Saisio Eevan roolissa. 

Näytelmän juoni rakentuu varsin simppelin kolmidraaman varaan, ja ratkaisu on toimiva: näytelmässä ehditään pysähtymään musiikkinumeroiden äärelle ja ajan aatemaailmaa pystytään avaamaan yksittäisten henkilöhahmojen avulla. Sisällissodasta on kulunut vasta kahdeksan vuotta, vankileirit ovat todellisuutta samoin kuin köyhyys, prostituutio ja kieltolaki sekä salakuljetusbisnes, fasismi nostaa päätään niin Euroopassa kuin Suur-Suomi-aatteenakin, samoin sosialismi. Karjalaan haluavat niin Akateeminen Karjala-Seura kuin punaisen Karjalan rakentajatkin. Näytelmän vahvuus on se, että kaikki aatteet näyttäytyvät aikansa tuotteina ja omalla tavallaan yksisilmäisinä. Poikkeuksen edellä mainittuun tekee feminismi - vapautuminen ja tasa-arvo ovat näytelmän lävistävä punainen lanka, joka yltää näyttämöltä tähän päivään.