"Astun kynnyksen yli."
S&S, 2021. Suom. Saarni Laitinen. 157 s.
Tibor Noé Kissin pienoisromaani Inkognito on omaelämäkerrallinen teos, jonka päähenkilö on Tibor/Noémi. Romaanin keskiössä on vieraus, jota päähenkilö kokee sukupuolessaan - mutta ennen kuin tähän keskeiseen teemaan päästään, lukija saa tietää päähenkilön lapsuudesta ja lapsuudenperheestä.
Aluksi syntyy onnellinen vaikutelma: Tibor pelaa jalkapalloa, ja hänen isänsä kannustaa ja tukee häntä siinä (toisaalta voisi myös sanoa, että painostaa). Hiljalleen esiin alkaa tulla säröjä: perheväkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia, rahaongelmia. Lopulta Tibor lopettaa jalkapallon pelaamisen, ja koettaa alkaa käsitellä ahdistustaan kuljeskelemalla kaupungilla ja kirjoittamalla.
Ahdistus on romaanin läpäisevä tunnelma, ja sitä kuvataan osuvasti:
"On kuin juuttuisin nojatuoliin, kuin juuttuisin täydellisesti jousitettuun nojatuoliin, sekunneissa mitattuun aikaan. Ahdistuksen jokainen hetki on sietämätön. Ahdistuksen aikayksikkö on sekunti, seinäkellon kuuden asteen kulma, näytön pikseleiden rytmikäs uudelleenjärjestäytyminen."
Romaanissa on myös paljon listaamista, laskemista ja ympäristön yksityiskohtien huomioimista, jotka liittyvät päähenkilön ahdistuksen kuvaamiseen. Päähenkilö on jatkuvasti kaiken tarkkailija ja tuntuu pyrkivän kontrolloimaan elämäänsä tarkkailemisella, tai toisaalta pakenemaan ahdistustaan irrottautumalla tarkkailijaksi:
"Hiushalkeamia rappauksessa. Siperian joet, Ob, Jenisei, Lena. Maaliläikkäkuvioita. Romanian jälki, Saksan jälki, jäljissä pikkuruisia muhkuroita. Brașov, Turda, Cluj-Napoca, Craiova, Dresden, Dortmund, Nürnberg, Bremen. Muhkuroiden mielivaltainen verkosto, kuvitteellisten viivojen yhteensitoma, kolmio, neliö, kahdeksankulmio, pyramidi, hökkeli, linnoitus, kruunu, yhä mutkikkaampia kuvioita katossa."
Paikoin tarkkaileminen saa myös symbolisia merkityksiä, kuten eräässä erityisen ahdistavassa tilanteessa, jossa päähenkilö on kylpyhuoneessa ja kiinnittää huomionsa kylpyhuoneen laatoitukseen:
"Tuijotin laattoja. Valkoisia laattoja yksi toisensa jälkeen, tämä laatta juuri samanlainen kuin tuokin, muttei sittenkään. Yhdessä oli maalitahra, toiseen oli takertunut kuivunut karva. Laatat muistuttivat toisiaan vain kaukaa, läheltä katsottuna edessäni avautui laattojen monimuotoinen maailma. Laattojen ihmeellinen maailma."
Päähenkilön ahdistuksen keskeinen syy liittyy sukupuoleen. Tibor on syntynyt pojaksi, mutta jo lapsena hän tykkäsi pukeutua salaa äitinsä vaatteisiin. Aikuisena hän on nimennyt itsensä naisena Noémiksi, ja joskus on mies-Tibor, joskus nais-Noémi. Hänessä tuntuu ikään kuin elävän kaksi ihmistä, ja hän ei itsekään tiedä, kuka tai mikä on tai haluaisi olla. Mielestäni romaani käsittelee erityisen onnistuneesti juuri kysymystä siitä, jos itselläkään ei ole tietoa tai lopullista vastausta siihen, kuka tai mikä on.
Se, mitä mahdollisuuksia Noémilla on ja miten häneen suhtaudutaan, ahdistaa häntä erityisen paljon. Hän liikkuu Noémina lähinnä vain pimeän tullen ja toivoo, ettei rappukäytävässä törmää kehenkään; toivoo, ettei "jäisi kiinni", eli ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, että hän ei ole nainen vaan naiseksi pukeutunut mies.
Tavallisuuden ja ikään kuin näkymättömyyden kaipuu on päähenkilössä vahva:
"Haluaisin vain istuutua pöydän ääreen. Tilata lasin viiniä, juustolla täytettyä kalkkunanrintaa ja paistettuja perunoita, jälkiruoaksi vaniljajäätelöä. Sytyttää tupakan, puhaltaa sen savua keuhkoistani. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä. Mutta tätä kukaan heistä ei ole vielä koskaan tullut ajatelleeksi, ajattelen."
Edellä kuvattu sai itseni havahtumaan siihen, kuinka raskasta on olla sellainen ihminen, jota syystä tai toisesta tuijotetaan ja jonka olemuksen kommentoimista pidetään ikään kuin oikeutena, ellei jopa velvollisuutena. Ymmärrän, että sellainen, joka poikkeaa oman elämän normaalista - olipa kyseessä sitten toinen ihminen, jokin elämäntapa tai vaikkapa jokin arkkitehtoninen tyyli tai niinkin banaali asia kuin liikennemerkki - näyttäytyy erikoisena, kiinnostavana, outona tai pelottavana, mistä johtuen huomio kiinnittyy siihen, mikä puolestaan voi ilmetä vaikkapa tuijottamisena tai kommentoimisena. Mutta ehkäpä kaikkea ei tarvitse tuijottaa tai ainakaan kommentoida - ehkäpä voisi muistaa myös kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden ja ajatella sitä, kuinka pahalta tuntuu olla jatkuvasti sirkuseläimen roolissa.
Tiborin irrallisuutta kuvaa osuvasti myös lyhyt monologi Tiborin ja hänen äitinsä välillä. Tibor on katsomassa äitiään mielisairaalassa:
"Minun pitää mennä, tänään on paljon töitä, hyvästelen, kaikki järjestyy, poikakulta, äiti halaa minua kyynelehtien, mutta tiedämme molemmat ettei kumpikaan puhu totta."
Kuinka vaikeaa onkaan kohtaaminen ja rehellisyys, ja kuinka tunnistettavaa valehteleminen.
Inkognito on romaani, joka ei anna erityisesti vastauksia, mutta on juuri siksi niin onnistunut: voidakseen olla olemassa ei tarvitse tietää kaikkea, edes itsestään. Tämän Tibor/Noémi ymmärtää niinä hetkinä, joina hänen neuroottisuutensa vähenee ja joina hän kykenee olemaan paremmin hetkessä läsnä:
"En laske, en etsi esineiden symmetriaa, en käännä katsettani jos joku katsoo minua, elän. En kuule omia sydämenlyöntejäni, en tunne tärinää, käsivarteni ei puudu, en hikoile, en huohota, elän. En tunne ruumiini taakkaa, voin olla mies, voin olla nainen, ei väliä, elän. En tiedä kuka olen, mutta olen vihdoin se joka haluan olla. Elän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti