Elia Kazan: Sopimus elämän kanssa

 

"Vieläkään en täysin käsitä onnettomuuttani."

Suuri Suomalainen Kirjakerho / Otava 1973. Suom. Jussi Nousiainen. Alkuteos The Arrangement, 1967. 574 s.

On mies, Eddie. Hänellä on kaikkea: vaimo ja tytär, talo ja uima-allas, ura mainostoimistossa. On tyhjyyden tunne. On pakko tehdä muutos.

Elia Kazanin romaani Sopimus elämän kanssa käsittelee modernin ihmisen ongelmaa, merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Romaani on loistava. Mies on sekä itsekäs kusipää että inhimillinen ajattelija, kertomuksen ainesosat ovat tavanomaiset ja sikäli uskottavat, kerronta etenee yllättävästi ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia persoonia.

Eddie on naimisissa Florencen kanssa. Hänellä on jatkuvasti useita irtosuhteita etenkin työpaikallaan, missä hän kohtaa myös Gwenin. Eddie kiinnostuu Gwenistä aluksi kuin kenestä tahansa naisesta, mutta suhde muodostuu pian pakkomielteeksi Eddielle. Murtautuminen porvarillisesta elämästä ja elämänkulissista alkaa, mutta tavalla, joka yllättää lukijan.

Eddien identiteettikriisi, muuttuminen valheellisesta persoonasta ei-keneksikään ja mahdottomuus olla ei-kukaan, konkretisoituu pukeutumisen pakossa, kun hän koettaa sovittaa erilaisia rooleja ylleen:

Jos kaikki vaatteet ovat ilmausta siitä, mitä niiden sisällä on, niin millaiseksi minä julkisuudessa julistautuisin? Kuka minä nyt olin?

Luotettava? En ollut. Intellektuelli? En ollut. Rakastaja? Tuskinpa olen koskaan rakastanut ketään. Luottamuksen arvoinen? Tuskinpa kukaan voisi enää luottaa siihen, että tekisin muuta kuin itse halusin. Kanssaihminen? Itse asiassa tunsin vihaa lähes kaikkia kohtaan. Korvaamaton Eddie? Älä nyt naurata. Rehellinen Eddie? Siihen suuntaan. Muiden tarpeessa? Minä olin välinpitämätön ja itsekäs. Pitäisikö minun käyttää vaatteita, jotka sanoisivat, että tule minun luokseni käymään, minä kaipaan seuraa? Ei, päinvastoin!Minusta oli parempi olla yksin. Miten minä pukeutuisin, että se näkyisi?

Romaanin rakenne on hallittu. Laaja teos koostuu kolmestakymmenestä luvusta, joista jokainen syventää päähenkilön henkilökuvaa uudella tavalla, korostaen eri näkökulmia. Eddie on samalla sekä vastenmielinen että hyvin samastuttava hahmo. Romaanin alkuasetelma on selvä, mutta se, mihin ja miten Eddie ratkaisuissaan päätyy, on jatkuva yllätys hänelle itselleenkin.

On jokseenkin selviö todeta, että romaani on myös yhteiskuntakritiikki:

Kun ajattelin entisiä kapinallisia yrityksiäni, havaitsin äkkiä, miten ahtaat minun fyysiset rajoitukseni tosiasiassa olivat olleet. Minun oli läpäistävä sarja tarkastuspisteitä päivän jokaisena tuntina, niin kuin suuren rakennuksen vartijan öisin, ja suoritettava toimeni jokaisessa tarkastuspisteessä, tehtävä osuuteni, kirjoitettava nimeni alle, kyhättävä juttuni, pidettävä puheeni, rauhoitettava jotakuta, myytävä joku, maksettava jollekin, korjattava jotakuta, erotettava joku, oikaistava jotakuta, uhkailtava jotakuta, nitistettävä joku, soviteltava, lepyteltävä, tasoiteltava. Minun oli oltava määrätyssä paikassa määrättyyn aikaan, jätettävä puumerkkini ja siirryttävä sitten seuraavaan tarkastuspisteeseen. Olin usein sanonut, että rahan hyöty on sillä ostettava vapaus. Mutta se oli vain tehnyt välttämättömäksi olla tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina tiettyjen ihmisten seurassa, ja useimmiten sellaisten ihmisten, joiden seurasta en olisi oikeastaan välittänyt. Ja sellaisissa paikoissa, jotka todella kuvottivat minua. 

Sopimus elämän kanssa kuvaa aikaansa - 1900-luvun puolivälin Amerikkaa ja sen menestyshaluista, kapitalismin huumaamaa keskiluokkaa - kirkkaasti ja tuo mieleen Brett Easton Ellisin Amerikan psykon (1991). Siinä missä Amerikan psyko kuvaa 1980-luvun juppikapitalistista ilmapiiriä sadismin keinoin, Sopimus elämän kanssa kuvaa keskiluokan porvarillista elämää jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena ihmissuhdesadismina (ja myös -masokismina).

Kirjoitetaanko näin tarkkanäköisiä ja samalla armottomia - niin minäkertojaa, yhteiskuntaa kuin muitakin henkilöhahmoja kohtaan - romaaneja vielä nykyäänkin?