Alma Bang on kuollut. "Mutta kuka oli Alma Bang?" Tätä käydään läpi Bangin muistotilaisuudessa (Bang itse makaa kylmiössä - vai makaako?), johon upotetaan takaumina katkelmia niin Bangin kuin myös kahden elävän päähenkilön, Liisa-Annikin (Pinja Flink) ja Raisan (Minna Puolanto), elämästä.
Identiteetin liukuvuus ja erilaiset identiteettinarratiivit tuovat mieleen Teatteri Avoimien Ovien näytelmän Salomo ja Ursula (2012). Tuossa Juhani Peltosen romaaniin perustuvassa näytelmässä oli kohtaus, jossa parodioitiin nykypäivän yliopistotutkimusta ja -tutkijoita pakottamalla päähenkilöt osallistumaan tahtomattaan seminaariin, jossa hoetaan jankkaavaan hulluuteen saakka kysymystä, "kuka oli [Tuomas Kstra]". (Mystisen henkilön nimestä oli lähes mahdotonta saada selvää.) Yhtä lailla SupersankaritTARen Alma Bangin identiteetti ja syvin olemus pakenee kaikkia määrittelyjä, sekoittuu yksiin jos toisiin, saa erilaisia representaatioita Liisa-Annikin ja Raisan tulkitsemana, on samanaikaisesti fantasiaa ja totta.
Lavastus on minimaalinen. Taustalla soittaa Superorkesteri (Kari Ikonen: koskettimet, Timo Hirvonen: basso, Jussi Lehtonen: rummut) ja joissain kohtauksissa on hieman rekvisiittaa (säkkituoli, viinilasi, jakkara). Pitkälti pelataan mimiikalla - Puolanto on mainio lännensaluunan baarimikkona. Tässähän oppii tekemään drinkkejä!
Alkoholinkäyttö on suhteellisen näkyvässä osassa punaviiniin (vai sittenkin valkkariin?) menevän maisteri-Raisan elämänsisältönä, jolla peitetään tyhjyyttä ja kaipausta, kenties muitakin tunteita.
Mitä on rakkaus? Tarvitaanko miehiä johonkin? Kumpi naisista, Raisa vai Liisa-Annikki, on onnekkaampi miesrintamalla? Entä mikä on Alma Bangin suhde miehiin? Tulkinta jätetään katsojalle, ja hyvä niin. Monet kysymyksistä jäävät avoimiksi, mutta repliikkejä suoremmin niihin otetaan kantaa näytelmän lauluissa, mikä näkyy jo kappaleiden nimistäkin: Paskarakkaus. Sä teet musta jonkun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti