Grotta Gigante, Trieste

Grotta Giganten tippukiviluola muutaman kilometrin päässä Triestestä vuorille päin on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan kokonsa vuoksi - se on yli 167 metriä pitkä, 76 metriä leveä ja lähes sadan metrin korkuinen, siis kerrassaan häkellyttävän kokoinen. Vatikaanin kirkko mahtuisi kevyesti sen sisään.

Luola löydettiin vuonna 1840 ja avattiin yleisölle 1908. Portaita tässä kohteessa riittää kavuttavaksi niin alas- kuin ylöspäinkin, mutta kapuaminen on ehdottomasti vaivan väärti, sillä kokemus on mykistävä.

Grotta Giganteen voi tutustua oppaan johdolla, mikä onkin ymmärrettävää luolan valtaisan koon vuoksi. Luolassa on luonnollisestikin viileää ja myös hyvin kosteaa. Akustiikka on täydellinen, kaikki äänet kuuluvat kirkkaasti. Luola on myös tieteellisen tutkimuksen kohde tai väline, sillä keskiosaa halkovat kapeat putket, joiden avulla voidaan mitata pienimpiäkin seismisiä värähtelyitä.

Miramarin linna, Trieste

Miramarin linna sijaitsee Triestestä kahdeksisen kilometriä länteen ja se on oivallinen pyöräretkikohde. Rantaa pitkin kulkee bulevardi, jolle ihmiset kerääntyvät ottamaan aurinkoa ja pulahtamaan Välimeren aaltoihin uimaportaita pitkin. Triesten päiviin kuuluu olennaisesti Alpeilta laskeutuva Bora-tuuli, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että iltapäivisin sataa - lähestyvä Bora näkyy myös kuvissa.

Habsburgit rakennuttivat Miramarin Itävalta-Unkarin aikana merelliseksi kesäkohteekseen. Päärakennuksessa sijaitsee museo ja museokauppa, ja linnaa ympäröi valtava puisto, jossa on sekä metsäisempiä osia että versaillesmaisempia puistoalueita. Osa puistoalueesta on hyvinhoidettua, mutta osa on yllättävästi päästetty harottamaan horsmaa.

Puistossa on mukavaa käyskennellä niin metsän siimeksessä kuin aurinkoisilla nurmiteilläkin, mutta mikään hengalupaikka se ei ole; eväät kannattaa nauttia henkilökunnan katseiden ulottumattomissa, sillä evästely ei välttämättä ole sallittua tai ainakaan suotavaa.

Simon Lelic: Katkeamispiste

 

"Mä en, kato, ollu siellä."

Like 2011. Suom. Terhi Kuusisto. Alkuteos Rupture, 2010. 298 s.

Simon Lelicin romaanin Katkeamispiste aiheena on kouluampuminen. Asetelma on käännetty ylösalaisin: ampuja ei ole oppilas tai opiskelija vaan opettaja. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja ne kerrotaan suurimmalta osin poliisin, eritoten komisario Lucia Mayn, näkökulmasta, hänen tekemiensä haastattelujen kautta.

Katkeamispiste on myös näkökulma kiusaamiseen, ja kiusaaminen onkin aihe, jota romaani käsittelee eniten. Mitään järin uutta Katkeamispiste ei tuo niin kouluampumis- kuin kiusaamiskeskusteluunkaan, kunhan ilmeisesti yrittää osoittaa sen, että koulukiusaaminen ei ole mikään erillinen ilmiö vaan kiusaamista tapahtuu monien sosiaalisten ryhmien sisällä ja välillä ja kiusaaminen on aina yhtä vakava ilmiö, vakavimmillaan pikemminkin vainoamista.

Tämä on ehkä teoksen ansiokkain kannanotto, sillä jo kiusaaminen sanana kuulostaa lähtökohtaisesti varsin kepeältä toiminnalta - ja liittämällä termin eteen sana 'koulu' aikuiset voivat astua ilmiön ulkopuolelle ja todeta ongelman koskevan niitä, jotka koulussa opiskelevat ja työskentelevät.

Kokonaisuudessaan Katkeamispiste on varsin sujuvaa luettavaa, mutta siinä on heikkoutensakin, kuten äärimmäisen stereotypinen poliisikuvaus. Poliisiasema näyttäytyy härskinä työpaikkana, poliisit puolestaan lähes karikatyyreinä. Vakava aihe, dekkarimainen romaani.

Kitchen & co., Helsinki

Fine dining -henkinen Kitcen & co. Yrjönkadulla on tyylikäs valinta. Miljöö on miellyttävä sisäpihan terasseineen ja henkilökunta kohtelee asiakkaita sekä tasokkaasti että huumorintajuisesti.

Annokset ovat kauniita ja kooltaan sellaisia, kuin tämän tason ravintolalta voi odottaakin - pelkkää pääruokaa tänne ei kannata tulla nälkäisenä syömään.

Söin kolmen ruokalajin kasvismenun (49 e, viineineen noin 70 e). Alkuruoaksi on parsakeittoa. Soseutettu ja ihanan täyteläinen keitto kaadettiin parsojen päälle - oivallinen alkuruokavalinta. Pääruoka olikin hieman ongelmallisempi. Kasvispääruoat tuntuvat olevan haaste lähestulkoon ravintolalle kuin ravintolalle tasosta riippumatta, lukuun ottamatta varsinaisia kasvisravintoloita tai suurta osaa etnisistä ravintoloista. Niin täälläkin.

Kasvispääruokana oli friteerattua tofua. Tofuun oli saatu hyvä kuorrute ja jonkin verran makua. Lisäkkeinä tällä kertaa ei ollut - ainakaan tunnistettavasti - sitä, mitä menun mukaan piti olla (speltti-sieniragout ja vaaleaa tomaattikastiketta), vaan lisäkkeet olivat hyvin vaatimattomia: ehkäpä kuullotettua fenkolia (tai kaalia, salaattia...), kaksi palaa al denteksi keitettyä porkkanaa ja yksi parsa sekä jotain aniliininpunaista nestettä kastikkeena. Valitessani tofupääruoan tiesin ottavani riskin, ja kieltämättä annos oli pettymys. Kalaa (päivän kala: porvoolaisen pienkalastajan päivän saalis) valinneet kehuivat sekä kalaa mutta varsinkin herkullisia lisäkkeitä, pihviannoksen valinneet olivat myös varsin tyytyväisiä.

Menun paras osa oli ehdottomasti jälkiruoka: raparperia, mantelia & tuorejuustojäätelöä oli paisti hienon näköinen, myös makumaailmaltaan todella onnistunut kausiherkku.

Kitchen & co. on hyvä ravintolavalinta silloin, kun haluaa syödä hienosti ja hintaa ajattelematta.

Eeva Rohas: Syvä pää

"Puu ei tule Fannyn mieleen, vaikka juuri sitä valmentaja on käskenyt ajatella."

Otava 2012. 240 s.

Eeva Rohaksen romaani Syvä pää hyödyntää nykyelokuvalle tyypillistä näkökulmatekniikkaa. Painostavan romaanin päätarinalinjojen henkilöhahmoja ovat teinityttöuimarilahjakkuus Fanny, Fannyn yksinhuoltajaisä Jan, kolmikymppinen itsensä ja elämänsä kanssa hukassa oleva Susanne sekä yksinhuoltajaäiti Susanna.

Jokaisella on ongelmansa. Fanny kärsii perfektionismista ja menestymispaineista sekä teini-iän ahdistuksesta. Fannyn ja Janin yhteinen trauma liittyy Fannyn äidin kuolemaan. Susanne on hahmoista äärimmäisin: hän asuu vanhempiensa luona, opinnot ovat keskenjäämisen prosessissa ja todellisuuden- sekä suhteellisuudentaju hukassa - Susannen syvin ihmissuhde kohdistuu reborn-nukkeen. Susanna puolestaan astuu juonikuvioon mukaan vasta romaanin loppupuolella.

Syvässä päässä on tarkoin rakennettu kompositio - ei kuitenkaan samalla tavoin liian kliininen kuin vaikkapa Riikka Pulkkisen Totta-romaanissa. Symboliikka, tematiikka ja alluusiot tarjoavat lukijalle nautittavasti tulkittavaa. Ahdistavuus on hienovaraista, ei alleviivaavaa.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Tulivuori, joka oli nostanut Taratuan Tyynen valtameren syvyyksistä, oli nukkunut jo puoli miljoonaa vuotta."

Weilin+Göös 1973. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos Childhood's end, 1967. 257 s.

Dystopiakirjallisuus kiehtoo minua, mutta näin scifiä scifiä en ole aiemmin lukenut, mikäli Linnunradan käsikirjaa liftareille (1979) ei lasketa mukaan. Lapsuuden loppu kertoo ihmiskunnan tuhosta, homo sapiens -rodun lopusta. Mittakaava on maailmankaikkeudellinen.

Romaanin alussa eletään kylmän sodan ja avaruuskilpailun aikaa. Suurvallat kilpailevat teknologisilla innovaatioillaan avaruuden valloittamisen ensiaskelista, maan pinnalla eletään ydinsodan uhkaa. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehtii avaruuteen tai painamaan pomminappulaa, avaruusalukset saapuvat maahan mukanaan ihmisälyä huomattavasti kehittyneempiä olentoja. Mitä he haluavat? Mihin he lopulta pyrkivät?

Juoni ei ole romaanin oleellisin osa, kiinnostavampaa on mittakaava ja sen herättämät ajatukset. Ihmisrotu on tottunut olemaan hierarkiansa huipulla (uskontojen jumalat poissulkien - mutta nekin ovat kuitenkin olleet osa inhimillistä käsitejärjestelmää tai ainakin sen reunamilla, kulttuurisesti tuttuja), mutta Ylivaltiaiden saapuminen ja sitä seuraava tapahtumakulku siirtää huipun sijainnin jonnekin huomattavan kauas. Avaruuden valloittaminen näyttäytyy naurettavan pienenä näpertelynä, kun oma planeetta tulee valloitetuksi. Käytännön kokemus suhteellisuusteoriasta mullistaa inhimillisen käsityksen ajasta. Identiteetin, yksilöyden ja persoonallisuuden rajojen murtuminen poistaa inhimillisen yksinäisyyden, mutta se poistaa myös inhimillisyyden.

Tuhoon on monta tietä. Ihmiskunta pelastuu itsetuholta, jonka partaalla se on, mutta samalla se ohjataan toisenkaltaiseen itsetuhoon, jota se ei osaa ennakoida. Clarken hahmottelema tie ihmiskunnan tuhoutumiseen on scifiä ja seikkailua ulkoisilta puitteiltaan, mutta ihmisen toiminnan kuvauksena tilanne ei välttämättä ole kaukana nykymaailmasta.

Maailmalopun tyttö & Hyeenat @ Mascot, Helsinki

Maailmalopun tytön & Hyeenojen keikka Mascotissa Maailma kylässä -festarin jatkoilla oli aivan mahtava ja tanssittava. Keikka oli samalla myös sinkunjulkkarikeikka, sillä bändi julkaisi tällä viikolla sinkun Törkytehdas/Panopäivä, joka on kuunneltavissa ainakin Soundcloudissa. Lisää tätä!

Myös Pussy Riotin piti esiintyä Mascotissa, mutta kokoonpano jätti ilmestymättä yhdellekään Maailma kylässä -keikalle. Taustaa tapahtuneelle selvittää muun muassa sunnuntai-Hesari sekä uutisellaan että kommentillaan.