Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019. Alkuteos Conversations with friends. Suom. Kaijamari Sivill. Storytelin äänikirja, 8 h 46 min.

Halusin kuunnella kepeämpää kaunokirjallisuutta, ja ystäväni suosituksesta tartuin Sally Rooneyn romaaniin Keskusteluja ystävien kesken. Romaani on rakenteeltaan se, mitä nimi lupaa, eli kerronta on pitkälti keskustelujen muodossa. Minäkertoja Francis on 21-vuotias yliopisto-opiskelija, ja maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. Francis opiskelee englantilaista kirjallisuutta ja lausuu kirjoittamiaan lavarunoja ystävänsä Bobbyn kanssa, joka on myös hänen eksänsä. 

Francis ja Bobby tutustuvat neljääkymppiä lähestyvään pariskuntaan Melissaan ja Nickiin, joiden kanssa he ryhtyvät bondailemaan. Melissalla on ura kulttuuripiireissä ja Nick puolestaan on tunnettu näyttelijä. 

Romaanin alkupuolisko tuo nostalgisesti mieleen yliopistoajan kaikkine henkevine keskusteluineen ja juhlineen - niitä Rooney kuvaa realistisesti ja romantisoimatta. Puolivälin keskipaikkeilla, kun juoneen pitäisi saada joko lisää jännitettä, tai mikäli on tarkoitus keskittyä kuvaamaan ajelehtimista ja kaiken hallitsemattomuutta sekä elämässä ensi kertaa eteen tulevia asioita, joitain uusia elementtejä - kumpaakaan ei kuitenkaan tapahdu vaan romaani jää junnaamaan paikoilleen. Francisin ja Nickin välille kehittyy (sala)suhde, ja kun siinä alkaa olla ongelmia, Francis laitetaan sairastumaan ja pohtimaan omaa naiseuttaan ja naisellisuuttaan ja lasten saamista. Uskonnon tematiikka tulee mukaan yllättäen ja päälleliimattuna ja sittemmin taas unohtuu.

Rakkaussuhteiden moninaisuutta ja muuttuvaisuutta sekä haluttomuutta tai kyvyttömyyttä sitoutua (kuuluuko sitoutuminen edes nuoruuteen?) romaani kuvaa lopulta onnistuneesti, mutta Keskusteluja ystävien kesken jää paikoin pitkäveteiseksi teokseksi.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken, 1972. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1973. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2017.

Tove Janssonin Kesäkirja on viipyilevää ja hidastempoista kesälukemista. Sofia-tyttö viettää kesää isoäidin ja isän (jonka kommentoidaan lähinnä istuvan kirjoituspöydän ääressä tekemässä töitä) kanssa saaressa. Maailma on taianomainen seikkailu kuvattuna pikkutytön näkökulmasta, ja siinä riittää niin tylsyyttä kuin ihmeteltävääkin. Isoäiti rajaa maailman turvalliseksi, mutta osoittaa myös ihmeteltäviä asioita.

Romaanin luvuissa on janssonmaista elämänfilosofiaa ja isoäidin hahmossa jonkin verran nuuskamuikkusmaisuutta. Isoäiti hakeutuu aika ajoin hukkaan, erilleen muista hahmoista, polttaa salaa tupakkaa ja ottaa päiväunet yllättäen milloin missäkin.

Teltta-nimisessä luvussa Sofia kyselee isoäidiltä tämän partiomuistoista, ja isoäiti ajautuu pohtimaan muistamista ja muistelemista sinänsä: "Joskus kauan sitten isoäitiä olisi haluttanutkin kertoa kaikesta mitä he tekivät, mutta siihen aikaan kukaan ei viitsinyt kysyä. Ja nyt se halu oli mennyt. - - Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä vain en ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa. Isoäiti nousi istumaan ja sanoi: Minä en kaikkina päivinä muista asioita oikein tarkkaan. Mutta yritäpä sinäkin joskus nukkua teltassa kokonainen yö." 

Juhannus-nimisessä luvussa pohditaan ihmisyyttä ja elämää itseään: "Meri on aina alttiina epätavallisille tapahtumille, jokin joutuu tuuliajolle, mikä milloinkin, tai ajaa karille, tai kaadetaan öiseen aikaan tai tuulen kääntyessä mereen. - - Suuret asiat tapahtuvat aina jossain kaukana, ja monta kertaa kaikessa on vain ajasta kysymys. Sisäsaaristossa tapahtuu vain pikkuasioita, mutta hoidettava on nekin - - . Kaikkea on, kun vain etsii ja kun on aikaa eli siis varaa etsimiseen, ja etsiessään sitä on vapaa ja löytää tavaroita, joita ei arvannut olevankaan. Väliin ihmiset ovat niin kuin ihmiset yleensä, haluavat esimerkiksi kissanpoikasen kesäkuussa ja hukutetun kissan syyskuun ensimmäisenä. Sekin järjestyy. Mutta väliin heillä on unelma ja he tahtovat jotakin säilyvää."

Ja kun kesä on ohi, saaritalo valmistellaan talvea varten ja poistutaan takaisin mantereelle, jotta kesä voi jälleen ensi vuonna tulla.