Milja Sarkolan ohjaama ja käsikirjoittama Harriet-näytelmä Ryhmäteatterissa ei niinkään kerro nimihenkilöstään Harrietista tai hänen elämästään vaan muistamisesta ja historiankirjoituksesta.
Näytelmä keskittyy yhteen huhtikuiseen päivään vuonna 1918. Sama kohtaus, joka johtaa traagisesti Harrietin rakastajan Olof Laguksen kuolemaan, toistuu näytelmässä. Yleisölle näytetään kohtauksesta eri versioita - niin tapahtumassa osallisina olleiden kuin myöhemmän ajan historiankirjoittajien. Näytelmä tekee näkyväksi sen, kuinka historiankirjoitus on aina tarinankerrontaa, eikä kertoja pääse irti omasta subjektiudestaan. Tarinoissa voidaan pyrkiä totuuteen tai kerrottuja asioita voidaan tahallisesti vääristellä. Fiktio saattaa lopulta osua lähemmäs olennaista kuin fakta.
Harrietissa on onnistuttu luomaan vahva tunnelma pianonsoiton ja laulujen sekä kynttilänvalon käyttämisen avulla. Menneisyys herää eloon näyttämöllä.
Syvimmiltään näytelmä mielestäni kertoo Harrietin hahmon kautta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti