Obin ugrilainen kansallisteatteri Aurinko vieraili Helsingissä Stage-festivaaleilla Korjaamolla elokuun lopussa. Helsingin Sanomat uutisoi teatterivierailusta ja jutussa mainittiin esitettävän näytelmän Eikä päivä pääty olevan "aivan uudenlainen avaus" ja "modernia teatterikerrontaa".
Minulle näytelmän katsomiskokemus oli pikemminkin voimakas kokemus kulttuurieroista. Jos Eikä päivä pääty on moderni, millaista sitten on perinteinen teatteri? On mahdotonta kuvitella, että mikään suomalainen teatteri esittäisi ohjelmistossaan tätä näytelmää.
Eikä päivä pääty -näytelmässä on kaksi kirgiisikirjailija Tšingis Aitmatovin (1928 - 2008) tekstiä, Legenda äidistä ja Kalanainen. Molempien juonenkulku on varsin ennalta-arvattava. Legenda äidistä -osio kertoo äidin ja pojan suhteesta. Poika jää sotavangiksi, häntä kidutetaan, häneltä pyyhitään muisti ja identiteetti ja hänestä tulee uuden isäntänsä orja. Kun poika on kadonnut, äiti lähtee etsimään poikaansa ja yrittää kaikkivoivan äidinrakkauden nimissä pelastaa pojan.
Kalanainen lähtee liikkeelle kuin perinetinen satu: on kolme veljestä kosiomatkalla. Kaksi ensimmäistä veljeksisistä on komeita ja he saavat vaimon. Kolmas on syntymästään rampa ja hän ei pääse naimisiin. Hän vetäytyy viettämään omaa elämäänsä ja merestä muodostuu hänelle rakas ja tärkeä paikka, jossa hän voi selvitellä ajatuksiaan. Kerran kalastaessaan merellä hänen verkkoonsa tarttuu Kalanainen, jonka kanssa mies harrastaa upeaa seksiä ja jota hän jää ikävöimään ja etsimään mutta jota hän ei enää koskaan löydä. Sen sijaan Kalanainen synnyttää miehelle pojan, jonka kanssa mies kalastaa ja joka osoittautuu maagisen hyväksi kalastajaksi.
Legenda äidistä -osan tarina on jopa alleviivaavan allegorinen kertomus pienten kansojen asemasta ja olemassaolon vaikeudesta Venäjällä. Kalanainen puolestaan on myyttisempi ja mysteerisempi tarina, jota voisi tulkita esimerkiksi kansan synnyn myyttinä tai kuvana kansan ja luonnon suhteesta.
Näytelmä toteutettiin viidellä kielellä, mikä oli myös sangen erikoinen kokemus, mutta toimi yllättävän hyvin. Näyttelijöiden repliikit olivat hantia ja mansia (oliko toinen osio toista ja toinen toista vai käytettiinkö kieliä rinnakkain läpi koko näytelmän, sitä en osaa sanoa). Aina näyttelijän sanottua repliikkinsä kertojanääni sanoi saman venäjäksi. Samanaikaisesti repliikit oli tekstitetty suomeksi ja englanniksi. Venäjänkielinen kertojanääni paitsi tulkkasi repliikit, toimi myös varsinaisena kertojanäänenä näytelmässä: se, minkä näyttelijät näyttelivät, kerrottiin myös kielellisesti (suullisesti venäjäksi, kirjallisesti suomeksi ja englanniksi) ja toisaalta kertojanääni vei tarinaa eteenpäin.
Kertojanäänen käyttäminen tuntui melko kummalliselta ratkaisulta. Siinä missä kummankaan osion juoni ei ollut järin yllätyksellinen, juonta vietiin eteenpäin paitsi näyttelijöiden voimin myös kertojanäänen voimin ja osin päällekkäisesti, siis kertoen sama asia kahteen kertaan - lavalla ja kertojanäänen kertomana. Tästä syntyi osoittelevan jankkaava vaikutelma, ihan kuin olisi haluttu varmistaa, että katsoja nyt varmasti ymmärsi näkemänsä. Jäin miettimään, miten näytelmää esitetään Venäjällä. Onko se siellä kolmikielinen (hanti, mansi, venäjä) vai riittääkö näytelmälle katsojia vain hantin- ja mansinkielisenä? Miten katsomiskokemus muuttuu, jos näytelmästä poistaa tekstityksen ja tulkkaavan kertojanäänen?
Näytelmän toteutuksessa oli hienoja onnistumisia. Kun äiti Legenda äidistä -osioissa ratsastaa kamelilla autiomaassa etsimässä poikaansa, äidin roolihahmo nousi lavan keskellä olleen täytetyn juuttisäkin päälle ja säkki nostettiin ilmaan. Äiti ratsasti huojuen kamelilla pimeän näyttämön keskellä mukanaan pieni lyhty ja huhuili poikaansa. Illuusio autiomaasta oli vakuuttava. Myös Kalanaisessa näyttämön käyttö merenä oli vakuuttavaa, tunnelma myrskystä välittyi hienosti. Musiikkia käytettiin olennaisena osana läpi näytelmän, ja se loi hyvin tunnelmaa.
Eikä päivä pääty -näytelmän tematiikka on kuitenkin sellainen, joka sai minut pohtimaan enemmän kulttuurieroja kuin varsinaisesti näytelmän sanomaa. Suomalaisille kysymys kansallisesta olemassaolosta ei ole samalla tapaa olennainen kuin se tuntui olevan hanteille ja manseille. Näytelmän toteuttamisessa oli oivaltavia ja moderneja piirteitä, mutta Hesarin jutun perusteella odotin toisaalta jotain senkaltaista katsomiskokemusta kuin millaisena Kristian Smeds esitti Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatterissa vuonna 2007: tarinalla voi olla ikää, mutta sitä tulkitaan nykyajan näkökulmasta siten, että se tuntuu relevantilta nykykatsojasta; toisaalta ajattelin, että näytelmä voisi olla orwellilainen dystopia tai jopa scifimäinen tulkinta Aitmatovin teksteistä.
Odotushorisonttini ei lainkaan vastannut sitä, mitä lavalla tapahtui, joten olin katsomiskokemuksen jälkeen lähinnä hämmentynyt. Eikä päivä pääty oli ensi sijassa erikoinen kokemus, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen. Tällainen mahdollisuus avata ikkuna toiseen kulttuuriin on harvoin tarjolla. Kiitos Stage-festivaali!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti