Fotografiska, Tallinna

Bruce Gilden: Why These? 

 

Tallinnan Fotografiskan kesän 2025 näyttelyistä pysäyttävin on Bruce Gildenin Why These?. Näyttelyssä on valokuvia koko Gildenin uran ajalta ja se kieltämättä antaa katsauksen siihen, mikä valokuvaajan teoksia yhdistää ja toisaalta kuinka sekä valokuvaustekniikka että kuvaajan tapa katsoa maailmaa on muuttunut.

1990-luvulla ja aiemmin otetut kuvat ovat mustavalkoisia ja usein tilanteita, joissa on useampia kuin yksi henkilö. Katsojan huomio kiinnittyy ilmeisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Suosikkini tämän kauden kuvista on New Yorkissa vuonna 1990 otettu kuva, jossa on kaksi menevää mummoa - kuin tosielämän Thelma ja Louise tai Patsy ja Edina.

2000-luvulta tähän päivään olevat kuvat ovat värikuvia ja niissä on uskomattoman voimakas tunnelma. Kuviin on usein rajattu vain kasvot, toisinaan kuvat ovat puolikuvia. Henkilöt katsovat suoraan kameraan ja katsetta ei voi välttää. Kohtaamista ei voi välttää. Kuvat ovat samanaikaisesti rujoja ja kauniita. Kuvia on eri mantereilta ja kaupungeista, ja niissä on eri ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä. Kuvattavat edustavat yhteiskunnan marginaaleja, jonkinlainen laitapuolenkulkijuus yhdistää heitä.  

Henriette Sabroe Ebbesen: Kaleidoscope

Henriette Sabroe Ebbesenin Kaleidoscope-näyttelyn kuvat ja videot tarkastelevat ruumiillisuutta erilaisten kuvausteknisten heijastumien, vääristymien ja peilautumien avulla. Idea on hauska, ja osa teoksista (kuten videoteos, jossa kuvataan rakastavaisten kohtaamista vedessä ja joka on kuvattu pinnan alla ja alta) on vaikuttavia. Osassa puolestaan keinosta tuntuu tulleen itsetarkoitus, ja prosessi on ehkä ollut hauskempi tai puhuttelevampi kuin siitä lopputuloksena oleva kuva tai video. Toisaalta kuten näyttelyteksti kuvaa, teoksista välittyy unen- tai muistonomainen tunnelma. 

 

Elliott Erwitt: Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt

Kolmas näyttely keventää kokonaisuuden tunnelmaa. Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt koostuu mustavalkokuvista, joissa jokaiseen on tallentunut jokin humoristinen oivallus. Näyttelyssä on kuvia esimerkiksi parisuhteista, lapsista ja koirista. Koirakuvista on myös videokollaasi, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä nauramaan.

Alla on taidetta kuvaavasta sarjasta kaksi teosta: ylempänä vuodelta 1963 ja alempana vuodelta 1995. Molemmissa tiivistyy jotakin olennaista näyttelyn hengestä.

 

Kivi Paper Käärid, Tallinna

Kivi Paber Käärid -ravintola sijaitsee Tallinnan Telliskivessä. Ravintola on viihtyisästi sisustettu ja sen kaikki ruoat ovat gluteenittomia. Ruokalista on tiivis, mutta sillä on ruokia moneen makuun - vegaanisen hampurilaisen lisäksi löytyy lihaa ja ankkaa, pastoissa niin burrata- kuin makkarapastaa. Palvelu on välitöntä ja ystävällistä. Hipsterihuumoria paikkaan tuo se, että lasku tuodaan pöytään VHS-elokuvan kotelossa.

 

Kohvik Kaar, Narva

Narvassa Kreenholmin alueella sijaitsee ravintola Kohvik Kaar. Ravintola on punatiilisen kasarmitalon kellarissa ja ruokalista on yhdistelmä baltialaista ja pohjoismaista keittiötä. Raaka-aineet ovat paikallisia ja tuoreita, ja lista on kiinnostava. Lisäki suomalaisen matkailijan näkökulmasta hinnat eivät päätä huimaa - kahden hengen kolmen ruokalajin illallinen juomineen maksoi alle 80 euroa. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Tänne kannattaa ehdottomasti mennä!

Kesälistalta valittu alkupala, punajuuri-piparjuuritaimenleipä, on maun ja rakenteen puolesta upeasti balanssissa. Taimen on napakkaa ja tuoretta.

Aivan eri makumaailmaan vie pääruoan kantarelliohratto. Ohraton päällä rapeat lanttulastut ja paahdettu lehtikaali tuovat annokseen mukavasti tekstuuria. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin makeaksi: annos olisi kaivannut lisää happoa, kenties myös suolaa.

 

Jälkiruokana itsetehty raparperijäätelö ja -hilloke tuovat illastamisen loppuun kesäistä ja kotoista tunnelmaa.

Erikseen on mainittava myös, että Kohvik Kaarista saa itsetehtyä rakuunalimonadia (postauksen ensimmäinen kuva). Itä-Euroopassa matkustelleet tietävät, millaisesta herkusta on kyse. Kohvik Kaarissa juoma on paitsi todella hyvää - samanaikaisesti aikuiseen makuun sopivaa ja kuitenkin makeaa - myös todella kauniisti tarjoiltu jääpalojen, limesiivujen ja tuoreen rakuunan kera. 

Kohvik Muna, Narva

Narvassa on Tarton yliopiston toimipiste, joka sijaitsee arkkitehtonisesti kiinnostavassa rakennuksessa kaupungin keskellä sijaitsevalla kukkulalla Narvan linnan takana samalla aukiolla Narvan Raatihuoneen kanssa. Punainen raatihuonerakennus edustaa vanhempaa arkkitehtuuria...

...ja niin näyttäisi edustavan vaaleampi yliopistorakennuskin. 

 

Kyseessä on kuitenkin vain yliopistorakennuksen yksi sivu, joka sekin on rakennettu optiseksi illuusioksi, mistä pieni vihje näkyy tästä kuvasta, joka on otettu Narvan Raatihuoneen sisäpihalta. Raatihuone on punainen rakennus vasemmalla, oikealla puolestaan näkyy yliopistorakennuksen takasivun punatiiliseinää ja optisen illuusion luovaa lipparakennetta:

 

Mutta asiaan, eli kahvila-ravintola Kohvik Munaan (jostain syystä monien paikkojen nimi tuntuu olevan kohvik, vaikka ne olisivat kahviluuden lisäksi myös ravintoloita). Muna on yliopiston kahvila-ravintola, joka tarjoilee ainakin lounasta ja herkullisia vitriinituotteita. Muna on täydellinen päiväkahvipaikka. Porkkanakakku oli ihanan kerroksellinen ja kostea. Kahvitellessa voi nauttia akateemisesta, kansainvälisestä tunnelmasta ja arkkitehtonisista yksityiskohdista.

 

Khachapuri Georgian Cafe, Narva

Narvassa on georgialainen ravintola Khachapuri Georgian Cafe, ja olihan se testattava. Georgialainen keittiö on herkullinen ja myös kasvissyöjälle varsin lähestyttävä papujen, pähkinöiden, munakoison ja runsaan yrttimaailman kautta - toki hatsapuria unohtamatta. 

Khachapuri Georgian Cafen tarjonta on selvästikin jonkinlainen tulkinta georgialaisesta keittiöstä. Listalta löytyy paikan nimen mukaisesti moniakin eri hatsapureja, mutta esimerkiksi herkullinen papukeitto lobio loistaa poissaolollaan, eikä silmään äkkiseltään osunut muitakaan kasvissyöjän kannalta keskeisiä ruokia. Erilaisia salaatteja toki on tarjolla, mutta oman tulkintani mukaan mikään niistä ei vaikuttanut erityisen georgialaiselta. Hatsapureja ei ole voideltu, eli taikinakuori on mattamainen ja karhea. Täytettä sen sijaan on reilusti ja koko on muutoinkin varsin suuri, eli hatsapurit täällä ovat hyvin ruokaisia. 

Juomalistalla sen sijaan Georgia kyllä näkyy: viinit ovat georgialaisia, ja mineraalivesi Borjomiakin löytyy. 

Ravintola on vastikää avattu, maltillisen hintainen ja selvästi suoriota saavuttanut, sillä väkeä riitti pöydissä. 

Art Club Ro-Ro, Narva

UG-baari Ro-Ro-klubista löytyi niin sekavia ja erimielisiä kuvauksia ja arvioita netistä, että paikan päällä pitää käydä itse. Kokemuksen laatuun liittyy varmasti myös se, mihin vuorokaudenaikaan paikalle päätyy. Baari sijaitsee tiilimakasiineissa rantabulevardin eteläpäässä ja sen terassi antaa periaatteessa Narvajoelle - käytännössä pensaaspuskien vehreä ryöppy blokkaa näkymän varsin tehokkaasti. 

Baarin sisällä tunnelma muistuttaa modernia merimieskapakkaa, viinit tarjoillaan rehellisesti hanapakkauksista. Päivän keiton saisi kahdella eurolla, ja muitakin ruoka-annoksia listalta löytyy. Gin tonic tarjoillaan tuopista, ja näin runsaaseen annoskokoon en olekaan aiemmin törmännyt. 

Baarin asiakaskunta on kansainvälisempää kuin monella muulla terassilla, venäjän lisäksi korviin osui ainakin saksaa ja englantia. 

Käyntimme osui alkuiltaan, jolloin Ro-Ro oli kiva ja rento paikka. Saattaapi olla, että öisin tämä on kaupungin villein menomesta? 

Narva-päivät 2025 @ Narva

Vuoden 2025 Narva-päivät juhlittiin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, ja samaan aikaan kaupungissa järjestettiin myös Esto 2025 -konferenssi. Vuonna 2025 Narva on myös suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Narva-päivillä oli monenlaista ohjelmaa, joista tässä vain muutama poiminta. Koko ohjelman voi nähdä tapahtuman sivuilta. 

Lauantaiaamuna Narvan linnan linnapihalla ja puistossa järjestettiin myyjäiset. Paikalla oli ihastuttavan paljon pieniä käsityökojuja, joissa myytiin puuvilla- ja pellavatuotteita, keramiikkaa, kudonnaisia, virkattuja ja neulottuja vaatteita ja koruja ynnä muuta. Myös ruokapuolella oli kiinnostavaa tarjontaa, kuten paikallista hunajaa, pakurijuomaa, kuivattua kalaa, kurkkusäilykkeitä, marjoja ja paljon muuta. Toki markkinahumuun kuuluen oli myös onnenpyöräkoju, hattaraa, perunakiekuroita ja kaiken maailman kiinakrääsää, mutta yli puolet kojuista oli jotakin muuta kuin perusbulkkia.

Illalla linnapihan festarilavalla oli livekeikkoja ja paikallisten kulttuurintekijöiden palkitsemiset. Musiikista vastasi Ivo Linna & Supernova (joka sai yleisön syttymään Eestlane olen ja eestlaseks jään -hittibiisillään) ja uudemman polven artisti Stefan & bänd.

 

Narvan kaupunki sijaitsee aivan Narvajoen rannalla, ja joen toisella puolella on Venäjän Ivangorod. Joen länsirannalla seisoo Narvan linna ja itärannalla Ivangorodin linna - ja siinä linnat ovat katselleet toisiaan satoja vuosia. Tässä on ollut lännen ja idän kohtaamispiste jo pitkään, ja jotakin nykyisestä ajan hengestä tähän myös tiivistyy. Aivan linnojen vieressä on joen ylittävä silta, josta rajaliikenne kulkee. Ja enää se kulkee vain jalan, ja vain muutama rajanylittäjöä kerrallaan. Narvan Peetri-aukion laidalla seisoo yötä päivää rajanylittäjien jono, välillä pidempänä, välillä lyhyempänä, satoi tai paistoi. Narvajoki virtaa voimakkaasti ja pyörteisesti, satunnaisia kalastajia seisoo molemmilla rannoilla ja ihmisiä on kalassa myös pienellä veneellä. Lokit kaartelevat joen yllä - sieltä noussee niillekin saalista niin hyvin, että rantapromenadin terassilla istuvia lokit eivät piinaa lainkaan. Tunnelma Narvan kaupungissa on pysähtynyt, lähes uinuva. Länsipuolella jokea on Viron rajapyykki ja Viron ja Euroopan unionin liput liehuvat linnan saloissa - itärannalla seisoo Venäjän rajapyykki ja salossa liehuu Venäjän lippu. Narvan kulttuuripalkinnot jaettiin ja juonnettiin sujuvasti kahdella kielellä, viroksi ja venäjäksi. Kaupungilla kuulee lähinnä venäjää, taloyhtiön ilmoitustaulun tulosteet ovat vain venäjäksi. Tällaisissa paikoissa vironkieliseen koulutukseen siirtyminen voi olla hyvinkin mullistava uudistus.

 

 

Bloom: The Collection Against Time @ NART, Narva

Narvan taideresidenssi NART:in alkukesän näyttely Bloom: The Collection Against Time sisältää maisemateoksia (maalauksia, grafiikkaa, kuvituksia) useilta vuosikymmeniltä. Kiinnostavin kompositio ja kiehtovin tunnelma oli mielestäni Paul Liivakin taulussa Seashore (1930).

 

Samalla hinnalla (1 e) pääsee katsomaan myös Kreenholmin aluetta kuvaavan näyttelyn, joka esittelee alueen historiaa ja jossa on muun muassa pienoismalleja alueen rakennuksista.

 

Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Kesäkioski Alkuviini, Helsinki

Hakaniemen torille on auennut kesällä 2025 superhipsteri viiniterassi Alkuviini. Kioski myy alkuviinejä ja mahdollisesti myös jotain muutakin (pientä purtavaa? olutta?), mutta viini on tämän paikan kärkituote. Taustalla soi kevyt elektroninen biitti ja aurinkoisella säällä terassi täyttyy ihmisistä ja koirista. Tässä on helppoa ja mukavaa piipahtaa, eikä Helsingissä todellakaan ole liikaa aurinkoisia terasseja. Torin avaruus maisemana on mukava, ja viiniä siemaillessaan voi ihmetellä Hakaniemen tietöiden etenemistä.

Ravintola Segreto, Helsinki

"Italialaista ruokaa stadilaisilta kundeilta Helsingin Kalliossa" tarjoileva ravintola Segreto osoittautui viihtyisäksi, välittömäksi ja herkullista ruokaa tarjoilevaksi ravintolaksi. 

Alkuruokasalaatti Insalata Fresca oli kiva ja raikas...

 ...ja pääruoaksi nautittu Gambero-pasta oli vallan mainio - maut kohdillaan, pasta mukavan napakkaa ja alkusalaatin kanssa juuri täydellisen kokoinen.

 

Tänne tekee mieli piipahtaa useamminkin, ja ravintolalla näytti olevan myös kivannäköinen sisäpihaterassi.

Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Aula co, 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 9 h 30 min.

Olen aiemmin lukenut Matt Haigilta esseemäisen tietokirjan Huomioita neuroottiselta planeetalta. Keskiyön kirjasto on ensimmäinen fiktiivinen teos, jonka häneltä kuuntelin, ja se onkin mitä parhainta kesäkuunneltavaa: kevyt hyvänmielen kirja, jossa lopussa on opetus - ja myöskin kirja, joka saa pohtimaan omia elämänvalintoja ja omaa elämääntyytyiväisyyttä.

Keskiyön kirjaston päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen Nora, joka on kyllästynyt elämäänsä ja tekee itsemurhan. Noran itsemurhaa ei ole erityisen uskottavasti motivoitu, mutta lukijallekin välittyy, että hän on vähintäänkin masentunut ja tyytymätön. Kun Nora kuolee, hän ei kuolekaan, vaan joutuu jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, Keskiyön kirjastoon. Kirjastossa on kirjastonhoitajana vanha mummeli, Noralle nuoruudesta tuttu koulukirjaston hoitaja, joka opastaa Noraa kirjaston käytössä. Nora voi poimia hyllystä minkä tahansa kirjan, vaihtoehtoisen elämän, ja kokeilla sen elämän elämistä. Jos elämä tuntuu hyvältä, Nora voi jäädä elämään sitä. Jos taas ei, Nora palaa Keskiyön kirjastoon. Apuna elämän valisemisessa voi tutkia Katumuksen kirjaa, johon on koottu kaikki ne pienet ja suuret asiat, joita Nora "juurielämässään" katui.

Romaanin idea on toimiva ja konkreettisen Nora-esimerkin kautta lukija pääsee leikkimään ajatusleikkejä siitä, mihin erilaiset valinnat olisivat johtaneet ja millaiseksi omakin elämä olisi voinut muotoutua - tai toisaalta, voi koko ajan muotoutua valintojen myötä.

Jossain elämässä Nora on jäätikkötutkija, jossain maailmankuulu rocktähti, jossain maalaispubin omistajan vaimo, jossain olympiauimari, jossain taas eläinten löytötalossa töissä. Kaikissa elämissä on omat hyvät ja huonot puolensa - ja tehdyt valinnat tarkoittavat myös sitä, että joitain valintoja ei ole teht. Esimerkiksi paljon ajallisia uhrauksia vaatineet urat - musiikki ja urheilu - tarkoittavat toisaalta sitä, että filosofianopintoja yliopistossa ei ole tapahtunut. Ei ehkä siinäkään elämässä, jossa Nora on myötäillyt miehensä unelmaa perustaa maalaispubi ja jossa hän saa seurata miehensä alkoholinkäytön lisääntymistä. Joissain elämissä Noralla on avioliitto tai suhteita, joissain elämissä lapsi, joissain hän on sinkku.

Haig onnistuu konkretisoimaan elämänvalintojen merkitystä tarinallisella tavalla. On varmasti lukijoita, joiden mielestä Keskiyön kirjasto on kevyttä itseapukirjallisuuden kaltaista hömppää, mutta mielestäni se on toivoa luova romaani, joka saa lukijan ottamaan vastuuta omasta elämästään.

Laukon kartano, Vesilahti

Laukon kartano Vesilahdella on monipuolisesti kulttuuria tarjoava miljöö. Teemu Korkalaisen luotsaamassa ravintolassa on tarjolla makumaailmaltaan monipuolinen, superherkullinen kartanobuffetti, joka todella on hintansa väärti. Maalaismaisemia suurista ikkunoista tai terassilta katsellessa lasi kuohuvaa kruunaa buffetin.

Taidetta on tarjolla monipuolisesti. Raisa Raekallion ja Misha del Valin Miraakkeli-näyttelyn maalaukset yllättävät yksityiskohdillaan.

Tapani Kokon näyttelyyn Pakanakirkkoon kuljetaan hurjan Paratiisin portin läpi, ja näyttelyn puuveistosten räävittömyys ja ilkikurisuus varmasti tekee vaikutuksen katsojaan kuin katsojaan.

 

Niemessä päärakennuksen lähellä on konserttialue, jossa kesällä järjestetään puistokonsertteja. Kartanon päärakennuksessa on kaksi näyttelyä. 

Alakerrassa on Osmo Rauhalan Peura. Rauhalan tyyli on erittäin tunnistettava ja näyttelyn maalaukset pysäyttävät äärelleen.

Yläkerrassa puolestaan on Kati Immosen Yön kukat. Immonen on minulle täysin uusi tuttavuus. Maalauksissa kerroksellistuu luonto ja ihmisen muovaamat asiat, kuten veistokset. Varsinkin tummasävyisemmät teokset puhuttelivat minua.

Vesilahden kirkko, Vesilahti

Vesilahden puukirkko on rakennettu vuonna 1802 ja se seisoo kauniilla paikalla kirkonmäellä. Kirkkosalin maalauskoristelu on 1840-luvulta: sisäkattoon on maalattu upeat tuhat tähteä.

 

Vesilahdella on runsaasti kurkia. Suomalaisten muinaisuskosta on kirjoitettu Suomen alueella olleen heimoja, joista osan toteemieläin oli karhu ja osan hirvi (ja ilmeisesti myös saimaannorppaa palvovia ryhmiä oli), Vesilahdessa tulee mieleen, että täällä lienee palvottu kurkia. Myös kirkon saarnastuolin katolla seisoo kurki.

Vesilahden seurakunta on siitäkin kiinnostava, että kirkkoherrana toimii Kirkko-Harri eli Harri Henttunen. Joskus vielä täytyy päästä osallistumaan Kirkko-Harrin pappilan pihajumppaan, jossa ysärihitit raikaavat c-kasetilta!

Narvan panimo, Vesilahti

Narvan panimo on Vesilahdella Narvan kylässä sijaitseva panimo, jonka yhteydessä on myös viihtyisä bistro. Bistron listoilla on panimon omia tuotteita ja myös ruokalistalla on valinnanvaraa moneen makuun. Ehkäpä paikallisena erikoisuutena kannattanee nostaa esiin peurapitsa, jonka täytteessä säväyttävät myös puolukat. 

Jos mahdollista, paikkaan kannattaa tehdä pöytävaraus, sillä se oli hyvin suosittu. 

Strömforsin ruukki, Ruotsinpyhtää

 

Strömforsin ruukin alue Ruotsinpyhtäällä on idyllinen kesäpäivän viettämisen kohde. Miljöössä on punamullalla maalattuja puutaloja, pieniä putiikkeja, ravintola tai useampi ja myös mahdollisuus majoittua. Vehreissä maisemissa on rentouttavaa harhailla, ja päämäärätietoisempi luontoihminen voi vaikka vuokrata kajakin.

Strömforsin ruukkiin on lyhyt matka poiketa 7-tieltä. Itse kävin päiväretkellä. Puotien tarjonta oli monipuolista: minua kiinnosti eritoten erilaiset käsityöt ja artesaanituotteet, joita olikin tarjolla monipuolisesti ja paikoin varsin edullisestikin. Rakentajaa ja remontoijaa voi puolestaan kiinnostaa Roseborg, perinnerakentajan rautakauppa, jossa pääsee hiplaamaan vanhoja ikkunoita, ovia ynnä muuta kiinnostavaa, vaikka ei olisi mikään rakennusprojekti erityisesti meneilläänkään.  

Kierroksen päätteeksi nautin herkullisen ja runsaan lohileivän ravintola Strömforsin Myllyn vehreällä kesäterassilla.

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.