"Jos kulkija tuona harmaana maaliskuun aamuna vuonna 1897 olisi vaaraa uhmaten ylittänyt place Maubertin, tai la Maubin, kuten alamaailma sitä kutsui (aukio oli ollut jo keskiajalla yliopistoelämän keskus, jolloin se täyttyi Vicus Stramineuksella eli rue du Fouarrella sijaitsevan filosofisen tiedekunnan opiskelijoista, ja myöhemmin se tuli kuuluisaksia Étienne Doletin kaltaisten ajatuksenvapauden puolustajien mestauspaikkana), hän olisi huomannut seisovansa yhdessä niistä harvoista Pariisin kolkista jotka olivat säästyneet paroni Haussmannin purkutoimilta, löyhkäävien kujien tihentymässä, jonka halkaisema Bièvrejoki siinä kohdassa vielä pulppusi ulos metropolin sisuksista, minne se oli jo ajat sitten kahlehdittu, virraten sitten kuumeisena, korisevana ja matoja kuhisevana läheiseen Seineen."
WSOY 2012. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il cimitero di Praga, 2010. 521 s.
Simone Simonini vihaa juutalaisia. Kyllä, hän vihaa myös jesuiittoja ja vapaamuurareita, mutta eniten hän vihaa juutalaisia. Simonini on ammatiltaan luikurimainen väärentäjä, kunnon petturi, joka on valmiina vaihtamaan puoltaan palkkaajan mukaan, valmiina vaihtamaan maisemaa vaadittaessa sekä valmiina erilaisten valeidentiteettien vietäväksi.
Prahan kalmisto on ecomaista minäpeliä, joka ei enää olekaan Simoninin itsensä hallittavissa. Simonini asuu Pariisissa, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän enää tunne itseään kunnolla. Hän tutustuu mieheen, jonka nimen hän arvelee kirjoitettavan Froïde. Froïde tutkii hysteerikkoja, ja epäilee, että paras hoito ei ehkä ole nyt muodissa oleva magneettihoito, vaan apua voisi olla siitä, jos potilas puhua jaarittelisi jollekulle, joka vain kuuntelee ja kuuntelee. Tuolloin voisi lopulta paljastua sellaisiakin seikkoja, jotka potilas salaa jopa itseltään.
Simonini päättää kokeilla Froïden neuvoa, mutta hän ei suinkaan halua avautua ties kenelle asioistaan. Niinpä hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan sivuille ilmestyy kuitenkin täysin eri käsialalla kirjoitettua tekstiä, jonka kirjoittajaksi paljastuu apotti Dalla Piccola. Simone Simoninin asuntoa ja Dalla Piccolan asuntoa yhdistää salakäytävä ja lisäksi miehet tietävät toisistaan yllättäviä asioita. Simoninin ja Dalla Piccolan välille keskittyy Prahan kalmiston ecomaisin jännite, mutta muidenkin henkilöhahmojen identiteetti on liukuvaa narratiivia.
Romaani on täynnä väärentäjiä, agentteja, kaksoisagentteja, lahjontaa, asiakirjaväärennöksiä ja sepitteitä, jotka putkahtavat esiin välillä asiakirjoina, välillä fiktiivisinä kertomuksina. "Vakoilijoita ei neutralisoida raivaamalla heidät tieltä vaan syöttämällä heille vääriä tietoja."
Simonini pitää elämäntehtävänään tai suurimpana työnään sepitettä Prahan kalmistosta. Tarinassa, joka on osin hänen keksimäänsä, osin aiemmin julkaistuista romaaneista kopioitu tarina ja osin kollaasi hänen kuulemistaan kertomuksista, rabbit kohtaavat prahalaisella hautausmaalla ja keskustelevat juutalaisesta salajuonesta, jonka päämääränä on maailmanvalloitus ja muiden kansojen ja uskontojen alistaminen. Antisemitismi aaltoilee 1800-luvun Euroopassa, ja toisinaan aika on otollinen Simoninille, toisinaan ei. Kuitenkin kertaus on opintojen äiti ja toisto on tärkeää: "Ei kukaan voi rakastaa ketään koko elämäänsä - tuo mahdoton toive johtaa aviorikokseen, äidinmurhaan, ystävän pettämiseen... Sen sijaan jotakuta voi vihata koko elämänsä. Kunhan tämä vain on alati läsnä ruokkimassa vihaamme. Viha lämmittää sydäntä." Kertomus alkaa lopulta elää omaa elämäänsä irrallaan sepittäjästään, joka tällöin toteaakin: "Katselen toisten elämää kuluttaakseni aikaa. Elän kuin eläkeläinen, tai sotaveteraani."
Econ romaani on totta kai myös kertomus kertomuksista, pohdintaa faktan ja fiktion voimasta ja suurten kertomusten synnystä. Epilogissa "Tarpeettomia tieteellisiä taustatietoja" kertoja/kirjailija avaa lukijalle narratologisten käsitteiden (story/plot, fabula/sjuzhet) avulla romaanin rakennetta. (Taulukkoon ei kannata tutustua ennen romaanin lukemista, koska se todellakin sisältää juonipaljastuksia. Tosin romaanissa on kyse paljolti muustakin kuin vain juonesta.)
Todellisuuden ja fiktion rajaa hämmentää myös taulukon jatke. Lukija kyllä tuntee 1800-luvun antisemitismin seuraukset 1900-luvulla, mutta taulukko esittelee antisemitististen tekstien historiaa: vuonna 1905 ilmestyy Venäjällä Sergei Niluksen kirja Juutalaisten salainen ohjelma, joka Simoninin Prahan kalmiston tapaan perustui "autenttiseen käsikirjoitukseen" nimeltään Siionin viisaiden pöytäkirjat - vuonna 1921 The Times osoittaa Pöytäkirjojen fiktioyhteyden, ja vuonna 1925 Hitler kiistää tämän teoksessaan Mein Kampf.
Epilogissa käsitellään myös sitä, kuinka fiktiivisiä/todellisia romaanin henkilöhahmot ovat. Takakansi vihjaa: "Myös kaikki /--/ henkilöt ovat olleet olemassa - yhtä lukuun ottamatta." Toki tuo yksi on juurikin päähenkilömme, Simone Simonini. Epilogi ei ole yhtä suorasanainen kuin takakansi, vaan se laittaa merkityset pakenemaan, myös päähenkilön fiktiivisyyden: "Tosin tarkemmin ajatellen myös Simone Simonini, olkoonkin että hän on eräänlainen kollaasi joka on pantu tekemään eri ihmisten tekemiä asioita, on tavallaan ollut olemassa. Voi jopa sanoa, hän elää yhä keskuudessamme."
Odotan innolla poliisin tutkimusten etenemistä tämänhetkisessä kuumana käyvässä suomalaisessa fiktiokeskustelussa, Enkeli-Elisan tapauksessa. Minttu Vettenterän, Enkeli-Elisan seikkailujen s.o. Jonakin päivänä kaduttaa -teoksen kirjoittaja argumenteissa on samankaltaista venyvyyttä: "Aivan alusta lähtien kirjoittaja toteaa painottaneensa sanoja 'Kyse on fiktiivisestä tarinasta tosielämän ihmisistä'". Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla? Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla, jota väittää faktaksi? Onko väärin väittää fiktiota faktaksi, tai faktoihin perustuvaksi? Onko fiktiolla ja faktalla jokin ero? Poliisi tutkii. Tässä vaiheessa Econ Simonini hävittäisi muutaman valeidentiteetin ja muutaman ruumiin, käärisi frangitukkunsa talteen ja poistuisi paikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti