Stockforsin kesänäyttely 2012, Pyhtää

Stockforsin ruukissa Pyhtään kirkonkylässä on ollut taide- ja kulttuuri- ja yritystoimintaa jo jonkin aikaa. Alueella sijaitsee muun muassa Pakkausmuseo, Patruunantalon ravintola ja hotelli sekä Pyhtään lintuhoitola, jossa kuntoutetaan loukkaantuneita, luonnonvaraisia lintuja. Isäni, isänisäni ja isänisänisäni ovat olleet töissä Stockforsilla, mutta en ole aiemmin käynyt tehdasalueella. Stockforsin tehdas - saha, puuhiomo ja lautatarha - kuului vielä lapsuudenmaisemaani, tehdas lopetti 1980-luvulla.

Stockforsin kesänäyttely 2012 koostuu neljästä hyvin erilaisesta näyttelystä ja kokonaisuutena se on laajempi kuin luulinkaan - niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Miljöönä Stockforsin alue on taidetoiminnalle uskomattoman hyvä. Vanhan tehdasrakennuksen rouheaa estetiikkaa vasten taide pääsee upeasti esille ja kokemuksesta tulee kokonaisvaltainen. Patsaita on esillä ulkotiloissa, jotka puolestaan edustavat vanhan ajan ruukkiromantiikkaa - sopivasti rapistuneet punatiiliseinät, piha joka kasvaa vehreästi kesäkukkia ja vieressä Kymijoki lumpeineen. Kesänäyttely on avoinna 31.8 asti ja kerrassaan yllättävä kesäpäivän piristys.

 

Arvaa mitä! ITE Kaakossa

Näyttelyistä nimekkäin on kaakkoissuomalaista ITE-taidetta esittelevä Arvaa mitä! Yksisarvinen ja Lordi toivottavat näyttelkävijän tervetulleeksi jo pihamaalla. Ulkona tehdasrakennusten välissä seisoo kotkalaisen Mikko Taskisen muun muassa Kalevala-patsaita. Lähes kaikilla hahmoista on rinnuksissaan suuri rauhanmerkki. Patsaita katsoessa tulee tunne, että niistä välittyy tekijänsä maailmankuva. Taidenäyttelyn esittelylehdestä selviääkin, että Taskinen ei pidä itseään uskovaisena vaan tietäväisenä. "Uskontojen aika on hänen mukaansa ohitse, ja nyt on aika tietää, että olemme ykseydessä kaikkeuden kanssa."

Joen rannalla on puusta veistettyjä lintuja. Sisäänkäynnin vieressä luomulehmä viettää vapaapäiväänsä aurinkolasit päässä, "no milk today". Sisäpuolelta ovea vartioi kaksi jyhkeää puusta veistettyä ja mitä ilmeisimmin tervattua leijonaa (Lasse Partanen, Lemi). Ovelta aukeaa näkymä suureen huoneeseen, joka on täynnä mitä ihmeellisintä kamaa. Katosta roikkuu täydeltään himmeleitä, muovisia, kirkkaanvärisiä, luonnomateriaalisiakin kai. Kyseessä on savitaipalelaisen Heikki Kylliäisen Himmelitaivas. Keskiosan koroke on päällystetty räsymatoilla.

Jaalalainen Seppo Laatunen tarjoilee sitä, mitä pidän ITE-taiteen stereotypiana: jotain todellisuutta jäljittelevää ja tavikselle tärkeää ja kaikille tuttua sekä tunnistettavaa, joka on samalla kitschiä ja jossa on "ite tehdyn" jälki. Kyseessä on kolmen puuveistoksen rykelmä: Ridge, Brooke ja Taylor.

Laatusen Elämän tanssi -puuveistoksessa on jo enemmän rytmiä!

Luumäkeläisen Ted Dotyn materiaalina on metalli ja tuloksena esimerkiksi erilaisia kissoja. Näyttelyssä oli myös oivaltavasti toteutettu metallityö horoskoopeista - oletettavasti kyseessä on sama taiteilija.

Myllykoskelaiselta Armi Sarvaslahdelta näyttelyssä on esillä kollaasitöitä, jotka on tehty vanhoihin ikkunanraameihin ja -laseihin. Töissä on monimuotoisuutta ja niitä katsoessa tulee voimaantunut, hyvässä mielessä (itse)kritiikitön olo: ehkä on niin, että kuka tahansa voi olla vähintäänkin ITE-taiteilija, mutta ollakseen sitä täytyy uskaltaa tehdä, ja tehdä leikkien mutta vakavissaan.

Sarvaslahden Pohjoinen valo soittaa revontulitaivaan urkuja nauloilla, Kesämuisto puolestaan ironisoi ja on yhteiskuntakriittinen - mistä ihmeestä on voitu löytää leike "Teemme tilaa rahalle!" ja mitä ihmettä sillä on voitu hakea alkuperäisessä kontekstissaan?!

Näyttelyn sielukkaimmat olennot ovat savitaipalelaisen Pertti Kuorttisen kojootit. Näyttelyesitteessä Kuorttinen kertoo käyttävänsä mielellään luonnonmateriaaleja, joissa on "valmis muoto", josta saa ideoita. Tämä lähtökohta näkyy voimakkaasti kojooteissa. Ja mikä ilmeikkyys ja persoona niihin on saatu! Ajatuksen uuteen teokseen Kuorttinen saa "vastarannan takaa". Taiteensa tulkintaa Kuorttinen kommentoi näin: "Jos miul on mahollisuus antaa ihmisille ajatuksia ja herättää uusia tunteita, ol ne minkälaisia tahansa, nii antaa tulla. Ei se haittaa." Ehkäpä siitä olisi taiteen kokemis- ja tekemisohjeeksi laajemminkin.

Stockfors Art Fair - Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideopiskelijat

Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideopiskelijoiden näyttely on laaja ja se levittyy vanhan tehdassalin kahteen kerrokseen. Töissä on niin maalauksia, kollaaseja, veistoksia, valokuvia, tilataideteoksia kuin videotöitä. Työt sitoo näyttelyksi äänimaisema - näyttelyn äänisuunnittelu ja miljöö luovat yhdessä intensiivisen tunnelman. Siinä missä ITE-näyttelystä on painettu laadukas esitelehti, kuvataideopiskelijoiden näyttelyä on vaikeampi seurata teos tai tekijä kerrallaan, koska kunnollista esitettä ei ole. Epäloogisesti etenevässä tilassa perinteinen näyttelylista ei riitä.

Kuvataideopiskelijuus näkyy kliseisyytenä ja raikkautena - jonkinlaisena nuoruutena. Kliseisyys on myös positiivinen määre. Esimerkiksi yläkerrassa on taideteos, joka koostuu pienistä temaattisista rasioista. Yhteen pyydetään kirjoittamaan rakkaudesta.

Alakerrassa puolestaan on kattoon hirttäytynyt roskasta - kääreistä - koostuva hahmo. Kääreet on tulkittavissa paheiksi - on tupakkaa, chilipähkinöitä, aikakauslehtien kuvastoa ja niin edelleen - paheet ovat kuolemaksi (ja sitä ennen elämän sisältö)?

Alakerrassa on karhuperheen perhesurma. Missä on Kultakutri, täällä on kolme karhua? Teoksen paikka on valittu harkiten - ylhäältä tuleva luonnonvalo valaisee tapahtuneen.

Alakerrassa on myös oivaltavia mustavalkovalokuvia, jotka uudelleenesittävät portugalilaisen taidemaalarin, José Malhoan (1855-1933) teoksia ja tuovat tilanteet nykyaikaan. Kunkin valokuvan alla on kuva alkuperäisteoksesta. Sarja havainnollistaa osuvasti muutosta nykyajan ja menneen välillä - mitä on yhdessäolo, mitä ovat sukupuoliroolit, mitä on paheellinen (?) juhliminen.

Ironiaa on taulussa, joka on täynnään tekstinauhoja, joissa on englanninkielisiä tsemppifraaseja ja elämänohjeita.

Kollaasinaisen haarovälissä on kolikkoaukko: Insert coins to play.

Tunkkaista kliseisyyttä sen sijaan on alakerran rakkausinstallaatiossa. Tekijä on valokuvannut sydämiä (milloin on sydämen muotoinen peruna tai painauma sohvassa) ja kirjoittanut kuviin kommentteja. Taustalla pyörii video, jossa ihmiset kertovat rakkaudesta. Missä on särmä? Onneksi näyttelyssä on niin paljon töitä, että puhuttelemattomista teoksista ei tarvitse turhaan jäädä puuttuvaa puhuttelevuutta etsimään.

Anja Mattila-Tolvanen: Lainattuja hetkiä

Mattila-Tolvasen talvisia valokuvia, Lainattuja hetkiä, esitellään pienessä galleriamaisessa huoneessa, johon on kerätty myös vanhoja mittareita. Tässä kontekstissa, näiden muiden näyttelyiden rinnalla, valokuvat vaikuttavat epäkiinnostavilta ja pikkusieviltä.

Pyhtään Taideseura

Pyhtään Taideseuran näyttely on yhdessä tehdassalin alakerran huoneessa. Mari Nykäsen lasityöt tulevat kauniisti esiin ripustettuina ikkunoihin, joiden takana on vihreä kesä. Nykäsen töissä on samanaikaisesti läsnä perinteistä ja modernia otetta. Tekniikaltaan piristävä poikkeus näyttelyssä ovat Kata Ögårdin kollaasit Two wishes ja Dreams, ja kuten nimistäkin voi päätellä, ne ovat sisustustaulutasoa. Maalausten taso vaihtelee perinteisestä aloittelevaan.