"Sillä aikaa, kun kaikki odottivat näyttelijää, joka oli luvannut tulla illastamaan Gentzgasselle Villisorsan esityksen jälkeen puoli kahdentoista maissa, minä tarkkailin Auersbergerin pariskuntaa samaisesta laiskanlinnasta jossa olin istunut lähes päivittäin viisikymmenluvun alussa ja ajattelin, että oli ollut vakava virhe noudattaa Auersbergerien kutsua."
Teos 2007. Suom. Tarja Roinila. Alkuteos Holzfällen. Eine Erregung, 1984. 177 s.
Thomas Bernhardin yhdenpäivän avainromaani Hakkuu kertoo pohjimmiltaan taiteilijan ja mesenaatin suhteesta. Minäkertoja lupautuu osallistumaan "taiteellisille illallisille". Hän ei ole ollut tekemisissä illalliset järjestävän pariskunnan kanssa kahteenkymmeneenviiteen-kolmeenkymmeneen vuoteen, ei myöskään seurapiirin, jota he pitävät yllä: "Me kuljemme jonkin aikaa joidenkin ihmisten kanssa samaan suuntaan, sitten havahdumme ja käännämme heille selkämme." Tänä samana illallispäivänä on ollut Joanan hautajaiset, joihin he ovat osallistuneet ja jotka vaikuttavat illallisten taustana. Joana on tehnyt itsemurhan.
Minäkertojan suhde "taiteellisten illallisten" henkilögalleriaan valkenee hiljalleen. Minäkertoja tarkkailee tilannetta raadollisesti eikä kuvaile muita henkilöitä mitenkään ylevästi. Ei tosin itseäänkään, hän näkee heikkouksia myös itsessään.
Rehellisyydessään tai näennäisessä rehellisyydessään - tuntuu kuin minäkertojan nykytapa havainnoida asioita ja ihmisiä olisi totaalisen vastakkainen hänen aiemmille tuntemuksilleen ja ajatuksilleen heistä; nykykerrontakaan siis ei ole "rehellistä" vaan yhdessä menneisyyden kanssa muodostaa jonkinlaisen "rehellisen kerronnan vaikutelman" lukijalle - teos on lopulta varsin vaikuttava ja jopa lämminhenkinen:
"Me ripustaudumme vuosikausiksi johonkin ihmiseen /--/ olemme lopulta täysin riippuvaisia tuosta meitä niin kiehtovasta ihmisestä ja olemme paitsi sydänjuuriamme myöten, niin kuin sanotaan, kiinni tuossa ihmisessä myös täysin hänen armoillaan ja, kuten uskomme ja kuten minä tuolloin uskoin, olemme mennyttä jos hylkäämme hänet, ja silti me eräänä kauniina päivänä emme enää menekään hänen luokseen, emme ilmoita mitään syytä siihen, emme enää hakeudu tuon ihmisen seuraan vaan siitä lähtien välttelemme häntä, alamme halveksia häntä, suorastaan vihata, emme enää tapaa häntä."
Kerronta toisteisuudessaan saa aikaan puhekielen vaikutelman, vaikkeivät sanavalinnat ole puhekielisiä. Takakansi toteaa Bernhardin rakentaneen romaaninsa "musiikkiteoksen tapaan" (mikä sai minut lukijana epäilevälle mielelle - yleensä en ole ollut vakuuttunut romaaneista, joita on kuvattu vastaaviksi). Tulkitsen musiikkiteosmaisuuden viittaavan teoksen toisteiseen rakenteeseen. Rakenne ei kuitenkaan missään mielessä ole jankuttava, sillä aina paljastuu jotain uutta, jokin uusi sävy. Rakenteen ja kielen keinoista on oivallinen esimerkki katkelma siitä, mitä minäkertoja ajatteleen kuolleesta Joanasta ja tämän suhteesta mieheensä Fritziin:
"Hän teki Fritzistä sen mitä olisi itse halunnut olla mutta ei kyennyt, arvostetun, kuuluisan, lopulta suorastaan maailmankuulun taiteilijapersoonan. Hän pakotti Fritzin nousemaan korkeuksiin kun ei pystynyt nostamaan itseään, Fritz oli todellakin kuin tehty maailmanmaineeseen, häntä ei. Samalla hetkellä kuin hän käsitti, ettei häntä ollut tehty niin sanottua uraa varten aikä varsinkaan niin sanottua kansainvälistä uraa ja maailmanmainetta varten, hän työnsi Fritzin väkipakolla uralle ja niin sanottuun maailmanmaineeseen, tunki hänet eräänlaiseen maailmanmainepakkopaitaan, näin ajattelen, mikä kuitenkin toi hänelle tyydytyksen vain joksikin aikaa, ei ikuisiksi ajoiksi, kuten sanotaan."
"Taiteellisten illallisten" päävieraaksi odotetaan Burg-näyttelijää, joka näyttelee Villisorsassa. Jatkuva viittaaminen Villisorsaan tuo romaaniin oman ulottuvuutensa - mikäli lukijalla ei ole aavistustakaan, kuka on Ekdal ja keitä ovat Gregers ja Werle, romaani voi vaikuttaa puuduttavalta jankkaamiselta. Erityisen syvällistä teatteritietämystä lukemiseen ei vaadita. Paitsi että Burg-näyttelijän odotus luo jonkinlaisen juonen illallisille ja romaanille, Burg-näyttelijä hahmona tiivistää oleellisen romaanista valheellisuudessaan ja rehellisyydessään - on ehkä jopa hieman alleviivaavaa, että hän on näyttelijä, ja vielä Burg-näyttelijä (käsitteen sävy välittyy hyvin, vaikkei itävaltalaista teatterielämää tuntisikaan).
Hakkuu on romaani, joka tarkastelee elämänvalheita. Monikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti