Tällä kertaa kokeilimme erilaista (ja myös toimivampaa) suunnitustaktiikkaa kuin Montmartren hautausmaalla. Portin vieressä on samanlainen opastetaulu kuin toisellakin hautausmaalla, ja täälläkin näkyi turisteja, joilla oli painettu kartta. Meillä ei paperikarttaa edelleenkään ollut, ja otimme askeleen nykyaikaisempaan suuntaan: nastoitimme iPadin kartalle kiinnostavat henkilöt ja lähdimme suunnistamaan osin vaistonvaraisesti, osin iPad suunnannäyttäjänämme.
Ensimmäinen kohde oli runoilija Paul Eluard, jonka hauta löytyikin helposti. Eluard on yksi suosikkirunoilijoistani, vaikka tunnenkin hänen tuotantoaan vain hitusen, lähinnä Aale Tynnin toimittaman ranskalaisen runouden antologian Tulisen järjen aika (1962) kautta. Erityisen pysäyttävä on runo Kuolema, rakkaus, elämä: "-- ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta / meri on taivaan silmissä tai yön / metsä antaa puille turvallisuuden / ja talojen seinillä on yhteinen iho / ja tiet risteilevät aina." Mielestäni tämä on jonkinlainen kannanotto Herakleitokselle, virtaan astumisesta.
Eluardin haudan lähettyviltä olisi pitänyt löytyä tanssijatar Isadora Duncanin hauta, mutta jostain syystä emme löytäneet sitä. Se harmitti hieman, sillä Duncanin haudalta olisin halunnut lähettää terveiseni venäläiselle runoilijalle Sergei Jeseninille, jonka kanssa Duncanilla oli suhde. Myös Duncanin kuolintapa on pysähdyttävä, yksi niistä tarinoista, jotka eivät unohdu: hän istuutui auton kyytiin ja hänen huivinsa jäi auton pyörän väliin, mihin hän kuristui.
Oscar Wilden hauta yllätti. Oletin sen olevan samaan tapaan hillitysti fanitettu kuin kaikkien muidenkin aikaa sitten kuolleiden taiteilijoiden, mutta höpö höpö. Ruuhkaa oli miltei yhtä paljon kuin Morrisonilla ja hautapaasi oli ympäröity muovipleksein, joihin oli kirjoitettu paljon terveisiä ja suudeltu paljon suudelmia. Oscar Wilde, ei siis mikään pölyttynyt kirjailija!
Marcel Proustin hauta oli hillitympi ja keskirivissä piilossa suurempien paasien takana. Sielläkään tosin ei saanut olla yksin.
Minkäänlaista ruuhkaa sensijaan ei ollut Maurice Merleau-Pontyn haudalla, jonka löytäminen oli tämän hautausmaan kohteista haastavinta, mikäli hukkaan jäänyttä Duncania ei lasketa. Merleau-Pontyn hauta oli truffautmaisen vaatimaton ja moderni kivi keskirivissä vanhojen, sammaloituneiden hautojen keskellä. Merleau-Pontyn filosofiassa minua kiehtoo eniten aikakäsitys - kuinka menneisyys on aina läsnä tässä hetkessä, kuinka tämän hetken ja tulevaisuuden rajaa ei ole vaan tuleva romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen - aikaa itsessään siis ei tavallaan ole olemassa.
Jim (eli James) Morrisonin haudalle oli helppoa löytää seuraamalla muita ihmisiä tai ihmisten ääniä. Haudalla oli monenikäisiä ihmisiä. Kukaan ei juonut punaviiniä mutta selvästi meneillään oli myös intiimin haaveellisia hetkiä tuijotellen vainajan kiveä.
Pére-Lachaisessa on haudattuna huomattavasti enemmän kuuluisuuksia kuin Montmartressa, mutta niinpä siellä on myös huomattavasti enemmän turisteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti