"Minulla on vain vähän muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ja ne ovat epämääräisiä."
Gummerus, 2011. Suom. Riie Heikkilä yhteistyössä tekijän kanssa. Alkuteos Flickan som blev fel, 2011. 305 s.
Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö on viipyilevä ja ihmettelevä kertomus lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta, tytöstä, joka tunsi itsensä vääränlaiseksi, sopimattomaksi ja irralliseksi omassa perheessään, tytöstä, joka ei myöskään tuntenut itseään. Romaani etenee pääpiirteittäin kronologisesti ja rakentuu tunnelmien havainnoinnin ympärille. Äänessä on vain minäkertoja, jonka aikuiselämän ja nuoruuden ihmiskontaktit - opiskelutoverit, poikaystävät, ystävät, miehet - ovat vain häivähdyksiä sivulauseissa. Keskiössä läpi koko romaanin on lapsuuden perhe, ennen muuta suhde isään ja äitiin.
Äiti on etäinen. Hän elää omassa aikakauslehtien maailmassaan tai muistelee omaa lapsuuttaan ja tuijottaa usein tyhjyyteen näkemättä sitä, että hänen lapsensa elävät paraikaa omaa lapsuuttaan, että elämä edelleen tapahtuu tässä hetkessä, ei muistoissa. Minäkertoja koettaa tehdä itseään äidilleen näkyväksi, mutta äiti on samalla hahmo, jonka olotiloja pitää tarkkailla. Päähenkilö kasvaa läheisriippuvaisuuteen, liialliseen vastuullisuuteen ja varpaillaanoloon, muiden tarkkailemiseen ja itsensä häivyttämiseen: "Minä sotkin sieluni toisten hoitamattomilla ongelmilla. Olin varsinainen tunteidenkeräilijä." Myöhemmin hän koettaa kasvaa mahdollisimman erilaiseksi ihmiseksi kuin äitinsä: "Minulla oli tietenkin koko joukko geenejä, mutta minä saatoin tehdä niillä mitä halusin. Perinteet eivät koskaan, koskaan saisi päättää minun elämästäni samalla tavalla kuin ne päättivät äidin elämästä."
Isä on minäkertojalle perheen läheisin hahmo, jota hän rakastaa, vaikka molemmin puolin rakkautta on vaikeaa näyttää. Hiihtoretket isän kanssa ovat hänen lämpimimpiä muistojaan. Isä on kiltti, ja huolehtii äidistä. Jälkimmäinen on tosin myös haitallista, sillä äiti ei osaa pitää tai alennu pitämään itse puoliaan, vaan äidin ja maailman väliin tarvitaan isä: "Opin pikku hiljaa, että naiset tarvitsivat jonkun, joka hoiti asioita heidän puolestaan. Se oli todella kohtalokas opinkappale. Minulta kesti vuosikymmeniä päästä siitä eroon."
Minäkertoja estyy kasvamasta itsekseen, löytämästä tai kehittämästä omaa identiteettiään. Teininä hän saa kotona raivokohtauksia, mutta ne kuitataan vain "huutamiseksi". Mitätöintiä seuraa se, ettei kukaan kuule sanoja. Pelkkää huutoa, joka ei ole mitään. Minuus katoaa, tai liukenee. Jää syntymättä, haihtuu, piilottuu.
"'Kasvatukseni' oli tietyssä mielessä tuhonnut ja hävittänyt omat tärkeät puolustusmekanismini ja kykyni huolehtia itsestäni. Luonnollisen oikeuteni sanoa ei. Kukaan ei ollut opettanut minulle, että nuorille naisille voi olla hengenvaarallista uskoa, että elämän tärkein asia on olla toisia kohtaan miellyttävä ja kaikin tavoin hyvin kasvatettu. Tai aina katsoa itseään kuin ulkopuolelta."
Erhnroothin romaani muistuttaa Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla (1963). Plath kärsi masennuksesta, Erhnroothin ongelmat kärjistyvät lopulta anoreksiaksi. Erhnrooth käyttää erillisyytensä ja irrallisuutensa kuvaamisessa samankaltaista lasisymboliikkaa:
"Siinä suuri, läpinäkyvä lasinen esirippu kuitenkin riippui kaikessa loistossaan aurinkoisella paikalla keskellä ruokasalia. Tai sitten se yhtäkkiä liukui majesteettisesti esiin keittiön kivilattiasta. Muut istuivat katsomassa televisiota eivätkä nähneet, kun lasi asennettiin keskelle keittiötä. Jos joku saapui paikalle odottamatta, esirippu katosi usein yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. /--/ Oli taitava työ luoda jättimäinen näkymätön rakennelma, jonka olemassaolosta kukaan ei tiennyt. Tai melkein kukaan. Minä tiesin siitä, mutta minua ei laskettu."
Romaanin loppuosa kuvaa kertojan anoreksiaa. Anoreksia vaikuttaa käsittämättömälle sairaudelle myös kokijalle itselleen, mutta hän yrittää silti ymmärtää pyrkimyksiään, valita kuitenkin turvallisen ja houkuttavan pimeyden sijasta sittenkin valon. "Anoreksian ikävä puoli on, että vaikka se tuntuu niin ylevältä ja kauniilta, siihen ennen pitkää kuolee. Ainakin jos on raivopäinen ja päämäärätietoinen."
Romaanin viimeinen luku tulee hieman yllättäen. Siinä minä katsoo kokemaansa elämää jostain kauempaa, keski-iästä tai vanhuuden kynnykseltä. Näinä aikoina, kun koulusurmaajat ja sattumanvaraiset ampujat saavat luvattoman paljon palstatilaa ja (fiktiivisen tai todellisen) Enkeli-Elisan itsemurha päiväkirjoineen on glorifioitu surulliseksi kuolemaksi, jonka yksityiskohtia kauhistellaan kollektiivisesti keskustelupalstoilla, minäkertojan suhtautuminen vaikeuksista selviämiseen tuntuu arvokkaalta näkökulmalta:
" /--/ en enää ole vinoon kasvanut, 'virheellinen', eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudessa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan olla edelleen olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta."
Elämä ja terapia ovat tuoneet kertojalle itsevarmuutta ja jonkinlaista itselempeyttä. "Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei tarvitse enää etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneet lainkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti