"Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka."
Tammi 2011. Suom. Anja Salokannel. Alkuteos Varjuteater, 2010. 264 s.
Viivi Luikin Varjoteatteri on kirja, jota ja joka pitää lukea hitaasti. Takakansi määrittelee Varjoteatterin omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mutta yhtä lailla sitä voi lähestyä tarinakokoelmana. Teoksen luvut on nimetty siten, että nimi saa merkityksensä luvun lopussa, eikä otsikko sinänsä kerro etukäteen juuri mitään.
Varjoteatterin punaisena lankana on matka Roomaan. Minäkertoja kokee tehneensä matkaa Roomaan itse asiassa koko elämänsä ajan, osin tietoisesti mutta suurimmaksi osaksi tietämättään. Rooma on ikuinen ja sisältää ajan kaikki kerrostumat, Rooman kiveyksen alla lepää koskemattomana kaksituhatvuotinen multa, Rooman kasvot näyttäytyvät tuttuina jo ennen tulevaisuuden muuttumista nykyhetkeksi ja menneeksi.
Matkalla Roomaan, kronologisesti ja muistikuvilla assosioiden, ollaan myös Virossa, Berliinissä, Helsingissä - muistojen ajassa, kirjoitusajassa, menneisyydessä, joka tunkee nykyhetkeen ilmeinä ja tekoina, tulevaisuudessa, jota kerronnan ajankohdassa ei vielä ole. Monet havainnot linkittyvät virolaisuuteen ja Viron historian käsittelemättömiin traumoihin, jotka media Suomessa on Sofi Oksasen kautta yrittänyt käsitellä puhki mutta joista me suomalaiset emme ehkä kuitenkaan tiedä enempää kuin pintaraapaisun verran. "Se tunne, että ehkä ei kevättä tule vaan jotakin aivan muuta, oli siinä kaukaisessa maassa ja kadonneessa valtiossa hyvin voimakas", Luik tiivistää neuvosto-Viron ilmapiirin.
Luikin lähestymistapa, assosioivuus, filosofoivuus ja kaikkien aikojen kerroksellisuus, samanaikaisuus tuovat mieleen muun muassa Claudio Magrisin romaanin Tonava ja Miklós Mészölyn novellin Aliscan kartta. Kaikki ajat ovat läsnä tässä, muttemme välttämättä ymmärrä tai näe niitä. Samalla läsnä on kuitenkin kaipaus, puute ja menetys: "Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni. Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan." Että on ääniä, jotka katoavat maan päältä ja jotka kuulemme enää muistoissamme, että aika kuluu, ja joskus meidänkin äänemme on kadonneiden joukossa: "Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet."
"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa, jossa se on ajateltu. Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti