Saku Nurmiranta: Helvetinkolu

Saku Nurmirannan ohjaamaa ja käsikirjoittamaa näytelmää Helvetinkolu esitetään Ylioppilasteatterin off-produktiona elokuussa 2012. Helvetinkolu on näytelmä näyttelemisestä ja teatterin tekemisestä - samaan tapaan kuin kirjailijoilla on tapana kirjoittaa kirjoittamisesta ja elokuvaohjaajilla on tapana tehdä elokuvia elokuvien tekemisestä. Tematiikassa on kiinnostavia näkökulmia, mutta eniten siitä saanee irti, mikäli on itse mukana teatterimaailmassa. Teatteri on myös allegoria elämälle: toisella puoliajalla käydään oikeudenkäyntimäinen kohtaus käsikirjoituksen ja käsikirjoittajan olemassaolosta.

Prologin jälkeen näytelmä alkaa ecce homo -kohtauksella, jossa katsojia pyydetään katsomaan ihmistä. Ihminen muuttuu tai pakotetaan näyttelijäksi, ja olemisen ja näyttelemisen suhdetta käsitellään läpi koko näytelmän. Naamiokasvoiset, huivitetut nahkatakit ahdistelevat ja painostavat Ihmistä, jonka kasvoille myös painetaan naamio. Naamiot ovat näytelmässä vahvoja tehokeinoja ilmeettömyydessään tai jatkuvassa irveessään sekä päällekkäisyydessään - onko naamion alla aina uusi naamio?

Siinä missä näytelmän aloitus ja lopetus ovat tulkinnallisesti eheitä, ensimmäisen puoliajan loppupuolen liittäminen kokonaistulkintaan tuntuu osin työläältä. Videon esittämä luomiskertomus sukupuolirooleineen ja syntiinlankeemuksineen on liitettävissä Helvetinkolun teemaan, mutta näyttämön tapahtumien tulkinta Viisaan, Straiffin ja Kiihkeän esiintyessä tuntuu irralliselle. Puhutaan kyllä näyttämöstä tai paikasta, johon ennenaikaan on kokoonnuttu kunnioituksella mutta joka nykyään on menettänyt merkityksensä ([laitos]teatterikritiikkiä?), mutta toiminta ja tapahtumat sekä niiden lopputulos eivät tunnu olevan aivan loppuun saakka vietyjä. Tai kenties se mitä tähän kaipaisin tekisi kohtauksista osoittelevia ja alleviivaavia ja osio on tarkoitettu osin absurdiksi, osin kryptisen maalailevaksi ja alkukantaiseksi. Edellä kirjoitettu ei tosin muuta kohtausten irrallisuuden tuntua mihinkään. Teatterikritiikkiä edustaa myös hetkellinen näyttelemismetodin vaihtaminen, jonka upotus näytelmään on onnistuneen keventävä. Ironiaa ilmassa!

Musiikki toimii näytelmässä hyvin, ja lavastusta käytetään kekseliäästi ja toimivasti äänimaiseman osana. Toinen puoliaika vetää ensimmäisen puoliajan teemoja yhteen. "En koputtanut kun saavuin, eksyin maailmaan. Nyt kun päässäni on reikä, ja ylläni on mystinen vittu-peitto, aion eksyä siitä ulos yhtä huolimattomasti." Vittu-peiton käyttö näytelmässä on samanaikaisesti oivaltavaa ja hämmentävää, ja mahdollistaa monenlaisia tulkintoja.

Näytelmässä tuntuu olevan jonkin verran taideviittauksia. Yuko Takedan esittämä Eetteri on Helvetinkolun onnistuneimpia hahmoja. Valintana japanin (?) kieli on osuva: katsoja ei ymmärrä kuin äänen sävyn ja eleet. Eetterin olemus tuo näytelmään tarantinomaisuutta. Loppumonologin kielivalintakin tuntuu viittaavan elokuvien kuvastoon, mutten osaa paikantaa sitä tarkemmin. Shakespeareiluakin löytyy, kuin myös tulkinnanvarainen viittaus Orwellin Eläinten vallankumoukseen.