Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

"Eivätkö he ajattele muuta kuin toistensa tappamista?" Roberto kysyy.

Otava 2006. Suom. Sanna Manninen. Alkuteos Undtagelsen, 2004. 675 s.


Innostuin lukemaan Christian Jungersenin romaanin Poikkeus säännöstä Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen kirjoittaman kolumnin perusteella. Poikkeus säännöstä kertoo Kansanmurhien tutkimuskeskuksessa työskentelevästä neljästä naisesta ja heidän kauttaan kansanmurhista sekä (psykologisesta) sadismista. Romaanin ydinteemoja ovat valtasuhteet, hyväksikäyttö, alistaminen ja väkivalta, joita käsitellään toisaalta kansanmurhien kuvaamisen, toisaalta toimiston ilmapiirin ja ihmissuhteiden kautta. Poikkeus säännöstä on saanut Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja se on nimetty Vuoden romaaniksi vuonna 2004. Odotukset olivat siis korkealla.

Kerronta on toivottoman kömpelöä ja henkilöhahmot marionettimaisia. En tiedä, luoko alkuteos saman vaikutelman vai johtuuko vaikutelma suomennoksesta. Lukijalle, joka viihtyy Dan Brownin tai Ilkka Remeksen teosten parissa, tämä ei tuottane ongelmaa.

Kansanmurhista informoidaan yhden romaanihenkilön, Ibenin, kirjoittamien artikkelien kautta. Myös dialogiin on upotettu kansanmurhatietoutta. Kansanmurhat toimivat äärimmäisenä taustana ja kontrastina pohdittaessa ihmisten - sekä ihmisten ylipäätään että romaanihenkilöiden - käyttäytymisetä sekä kykyä pahuuteen.

Kansanmurhien tutkimuskeskuksen toimisto puolestaan on valtasuhteiden käytännön laboratorio. Toimiston työntekijöiden suhteet polarisoituvat, mille kimmokkeena toimivat englanninkieliset uhkaussähköpostit, joita saavat kaksi työntekijää, Iben ja Malene. Sähköpostiuhkausten ympärille rakentuu myös romaanin trillerimäinen juoni.

Iben ja Malene ovat kolmikymppiset ystävykset, lisäksi toimistossa työskentelevät nelikymppiset Camilla ja Anne-Lise sekä johtaja Paul. Anne-Lise on uusi työntekijä, Camilla puolestaan miellyttäjätyyppiä. Paul pysyttelee tapahtumissa taka-alalla. Romaanin kerronnallinen ratkaisu on se, että tapahtumia kuvataan kaikkien neljän naisen näkökulmasta, mutta Jungersen ei kuitenkaan käytä minäkertojaa.

Anne-Lise joutuu vakavan kiusaamisen kohteeksi, mikä onkin romaanin parasta antia. Kiusaamista kuvataan moniulotteisena ryhmäilmiönä, johon henkilöt osallistuvat joko tietoisesti tai perustellen käytöksensä itselleen ja muille siten, että toiminta ei vaikuta kiusaamiselta, vaan luonnolliselta ja jopa vääjäämättömältä käytökseltä. Anne-Lise käy lopulta, kun kiusaamisen vaikutukset näkyvät jo hänen perhe-elämässään, miehensä tukemana tapaamassa tuttua perhelääkäriä. Lääkäri kertoo Anne-Liselle selkeästi hänen toimintamahdollisuutensa työpaikan tilanteessa:

"Joko annat heidän savustaa sinut pois työmarkkinoilta, jolloin ei ole varmaa saatko enää koskaan töitä. Tai sitten jäät työpaikalle ja annat muiden tyrannisoida itseäsi. Kolmas mahdollisuus on jäädä, mutta pakottaa heidät lopettamaan kiusaaminen. /--/ Jos sanot itsesi irti, ajattelet loppuelämäsi, että olet häviäjä ja maailma on paha paikka. Se on sinun loppusi. Jos annat heidän jatkaa, he tuhoavat sinut. Siksi minä suosittelen konfrontaatiota. Haluatko taistella?"

Romaanissa pohditaan runsaasti ihmisten toiminnan motiiveja ja toiminnan tietoisuutta sekä jälkikäteistä kieltämistä. Sekava valtiollinen tilanne voi tehdä taviksesta julman joukkomurhaajan, ja tilanteen normalisoiduttua joukkomurhaaja voi olla entinen tavallinen oma itsensä ja jopa itsekin "unohtaa" tapahtuneen. Romaani soveltaa samaa mallia myös arjen sadismiin, mikä on havahduttavaa. Kiusaaminen näytetään moniulotteisena ryhmädynamiikan ilmiönä, jossa jokainen tilanteessa mukana olija lopulta pelaa omaan pussiinsa.

Myös jälkiviisautta, historian tapahtumien moralisointia, sivutaan. Länsimaisen historian tunnetuin kansanmurha on eittämättä holokausti. Romaani kritisoi ihmisten kauhistelua siitä, kuinka holokausti ylipäätään oli mahdollinen, kuinka sen oli mahdollista tapahtua ilman, että tavallinen kansa "olisi huomannut" tai "olisi puuttunut asiaan". Jungersen rinnastaa nykyajan ilmiöitä, kuten halpa- ja tehotuotannon, holokaustiin:

"Toivon niin kovasti, että maailmasta tulee joskus parempi paikka. Mutta jos se tapahtuu, kolmenkymmenen vuoden kuluttua lapsenlapsemme katsovat meitä samalla tavalla kuin he, jotka nyt katsovat natsi-isovanhempiaan ja sanovat: 'En ymmärrä sinua.' Me vastaamme: 'Mutta kun silloin oli ihan tavallista antaa ihmisten nähdä nälkää - antaa kokonaisten kylien kuolla nälkään, jotta itse saisi halvempaa kahvia.' Lapsenlapsemme kysyvät: 'Mutta ettekö te tienneet?' 'Kyllä me tiesimme. Emme vain ajatelleet sitä. Tiesimme - JA ohitimme sen. Se oli ihan tavallista silloin kun me olimme nuoria!'"

Sitaatti on alleviivaava, mutta tällaisissa kohdissa, joskus osoitellen, joskus kätketymmin, Poikkeus säännöstä herättää ajattelemaan oman aikamme ja elämämme ilmiöitä ja kyseenalaistamaan niiden oikeutuksen. Romaanin luoma kuva ihmisyydestä on varsin synkkä, jopa kyyninen. Ovatko selviytymis- ja menestymisvietti yhdessä sosiaalisen paineen ja hyväksynnän hakemisen kanssa meissä niin voimakkaita, että olemme lopulta valmiita vaistojemme varassa millaiseen pahuuteen tahansa?