Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

"Eivätkö he ajattele muuta kuin toistensa tappamista?" Roberto kysyy.

Otava 2006. Suom. Sanna Manninen. Alkuteos Undtagelsen, 2004. 675 s.


Innostuin lukemaan Christian Jungersenin romaanin Poikkeus säännöstä Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen kirjoittaman kolumnin perusteella. Poikkeus säännöstä kertoo Kansanmurhien tutkimuskeskuksessa työskentelevästä neljästä naisesta ja heidän kauttaan kansanmurhista sekä (psykologisesta) sadismista. Romaanin ydinteemoja ovat valtasuhteet, hyväksikäyttö, alistaminen ja väkivalta, joita käsitellään toisaalta kansanmurhien kuvaamisen, toisaalta toimiston ilmapiirin ja ihmissuhteiden kautta. Poikkeus säännöstä on saanut Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja se on nimetty Vuoden romaaniksi vuonna 2004. Odotukset olivat siis korkealla.

Kerronta on toivottoman kömpelöä ja henkilöhahmot marionettimaisia. En tiedä, luoko alkuteos saman vaikutelman vai johtuuko vaikutelma suomennoksesta. Lukijalle, joka viihtyy Dan Brownin tai Ilkka Remeksen teosten parissa, tämä ei tuottane ongelmaa.

Kansanmurhista informoidaan yhden romaanihenkilön, Ibenin, kirjoittamien artikkelien kautta. Myös dialogiin on upotettu kansanmurhatietoutta. Kansanmurhat toimivat äärimmäisenä taustana ja kontrastina pohdittaessa ihmisten - sekä ihmisten ylipäätään että romaanihenkilöiden - käyttäytymisetä sekä kykyä pahuuteen.

Kansanmurhien tutkimuskeskuksen toimisto puolestaan on valtasuhteiden käytännön laboratorio. Toimiston työntekijöiden suhteet polarisoituvat, mille kimmokkeena toimivat englanninkieliset uhkaussähköpostit, joita saavat kaksi työntekijää, Iben ja Malene. Sähköpostiuhkausten ympärille rakentuu myös romaanin trillerimäinen juoni.

Iben ja Malene ovat kolmikymppiset ystävykset, lisäksi toimistossa työskentelevät nelikymppiset Camilla ja Anne-Lise sekä johtaja Paul. Anne-Lise on uusi työntekijä, Camilla puolestaan miellyttäjätyyppiä. Paul pysyttelee tapahtumissa taka-alalla. Romaanin kerronnallinen ratkaisu on se, että tapahtumia kuvataan kaikkien neljän naisen näkökulmasta, mutta Jungersen ei kuitenkaan käytä minäkertojaa.

Anne-Lise joutuu vakavan kiusaamisen kohteeksi, mikä onkin romaanin parasta antia. Kiusaamista kuvataan moniulotteisena ryhmäilmiönä, johon henkilöt osallistuvat joko tietoisesti tai perustellen käytöksensä itselleen ja muille siten, että toiminta ei vaikuta kiusaamiselta, vaan luonnolliselta ja jopa vääjäämättömältä käytökseltä. Anne-Lise käy lopulta, kun kiusaamisen vaikutukset näkyvät jo hänen perhe-elämässään, miehensä tukemana tapaamassa tuttua perhelääkäriä. Lääkäri kertoo Anne-Liselle selkeästi hänen toimintamahdollisuutensa työpaikan tilanteessa:

"Joko annat heidän savustaa sinut pois työmarkkinoilta, jolloin ei ole varmaa saatko enää koskaan töitä. Tai sitten jäät työpaikalle ja annat muiden tyrannisoida itseäsi. Kolmas mahdollisuus on jäädä, mutta pakottaa heidät lopettamaan kiusaaminen. /--/ Jos sanot itsesi irti, ajattelet loppuelämäsi, että olet häviäjä ja maailma on paha paikka. Se on sinun loppusi. Jos annat heidän jatkaa, he tuhoavat sinut. Siksi minä suosittelen konfrontaatiota. Haluatko taistella?"

Romaanissa pohditaan runsaasti ihmisten toiminnan motiiveja ja toiminnan tietoisuutta sekä jälkikäteistä kieltämistä. Sekava valtiollinen tilanne voi tehdä taviksesta julman joukkomurhaajan, ja tilanteen normalisoiduttua joukkomurhaaja voi olla entinen tavallinen oma itsensä ja jopa itsekin "unohtaa" tapahtuneen. Romaani soveltaa samaa mallia myös arjen sadismiin, mikä on havahduttavaa. Kiusaaminen näytetään moniulotteisena ryhmädynamiikan ilmiönä, jossa jokainen tilanteessa mukana olija lopulta pelaa omaan pussiinsa.

Myös jälkiviisautta, historian tapahtumien moralisointia, sivutaan. Länsimaisen historian tunnetuin kansanmurha on eittämättä holokausti. Romaani kritisoi ihmisten kauhistelua siitä, kuinka holokausti ylipäätään oli mahdollinen, kuinka sen oli mahdollista tapahtua ilman, että tavallinen kansa "olisi huomannut" tai "olisi puuttunut asiaan". Jungersen rinnastaa nykyajan ilmiöitä, kuten halpa- ja tehotuotannon, holokaustiin:

"Toivon niin kovasti, että maailmasta tulee joskus parempi paikka. Mutta jos se tapahtuu, kolmenkymmenen vuoden kuluttua lapsenlapsemme katsovat meitä samalla tavalla kuin he, jotka nyt katsovat natsi-isovanhempiaan ja sanovat: 'En ymmärrä sinua.' Me vastaamme: 'Mutta kun silloin oli ihan tavallista antaa ihmisten nähdä nälkää - antaa kokonaisten kylien kuolla nälkään, jotta itse saisi halvempaa kahvia.' Lapsenlapsemme kysyvät: 'Mutta ettekö te tienneet?' 'Kyllä me tiesimme. Emme vain ajatelleet sitä. Tiesimme - JA ohitimme sen. Se oli ihan tavallista silloin kun me olimme nuoria!'"

Sitaatti on alleviivaava, mutta tällaisissa kohdissa, joskus osoitellen, joskus kätketymmin, Poikkeus säännöstä herättää ajattelemaan oman aikamme ja elämämme ilmiöitä ja kyseenalaistamaan niiden oikeutuksen. Romaanin luoma kuva ihmisyydestä on varsin synkkä, jopa kyyninen. Ovatko selviytymis- ja menestymisvietti yhdessä sosiaalisen paineen ja hyväksynnän hakemisen kanssa meissä niin voimakkaita, että olemme lopulta valmiita vaistojemme varassa millaiseen pahuuteen tahansa?

Taiteiden yö, Helsinki

Taiteiden yö järjestettiin tänä vuonna torstaina, missä on hyvät ja huonot puolensa. Ohjelmaa oli runsaasti, mutta kaksi asiaa, joista oli kohuttu etukäteen runsaasti - Dominot-teos ja We Love Helsingin muovipussiteos Aero Solar (kuvassa) - vaikuttivat pienoisilta lässähdyksiltä. Dominoja en mennyt katsomaan, mutta kaupungilla kulkiessa oli jotenkin surkea näky kohdata muovissa odottavia palikoita, joita ei "sateen takia ollut ehditty laittaa paikoilleen" (en ymmärrä logiikkaa). Aero Solar taas vaikutti teokselle, joka kuulostaa hyvältä, kun sitä ideoi, mutta toteutus oli kovin vaatimattoman ja typeränkin näköinen. On myös vaikeaa sanoa, onko teoksella mitään sanottavaa yleisölle, vai oliko sen idea vain tuottaa "kokemus".

Niin tai näin, Taiteiden yö on kerrassaan hauska festivaali, sillä silloin tuntuu siltä, kuin Helsinki olisi ihan oikea suurkaupunki: kaduilla on ihmisiä, koko ajan ei ole kiire, yllättäviä tapahtumia on siellä täällä.

KOM-teatteri: Karkkipäivän avoimet harjoitukset

Lähes kaikki Helsingin teatterit tarjosivat iltaohjelmaksi avoimia harjoituksia. KOM-teatterissa harjoiteltiin Markus Nummen romaanista Karkkipäivä kirjoitettua näytelmää, jonka ensi-ilta on 3.10. Harjoitusten perusteella näytelmä vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, toisin kuin viime syksynä harjoiteltu Riikka Pulkkisen Totta-romaaniin perustuva samanniminen näytelmä, jota en sitten koskaan vaivautunutkaan katsomaan kokonaisuudessaan.

Karkkipäivä on tragikoominen romaani, ja tragikomiikkaa tarjosivat myös harjoitukset. Harjoituksissa lapsipäähenkilö jäi vielä etäiseksi, ja eniten annettiin tilaa Laura Malmivaaran näyttelemälle tilanhallintasuunnittelija Paulalle. Malmivaara teki Paulan hahmosta jo nyt elävän, ja hahmo jätti odotukset korkealle. Näytelmässä sovellettaneen videotekniikkaa osuvasti, videoihan Paula itseään myös romaanissa.

Korjaamon Vintti: Talmud Beach

Korjaamolle houkutuin Ville Leinosen vuoksi mutta näinkin siellä Talmud Beachin - eipä siinä mitään, sillä yhtye soitti menevästi ja mukaansatempaavasti. Parhaiten kappaleista jäi päähän soimaan Pyramid boogie.

Oopperaa ja balettia Töölönlahdella

Jo perinteeksi muodostunut Kansallisoopperan ja -baletin katsaus syksyn ohjelmistoon Töölönlahden rannalla oli kohteena tänä vuonnakin. Lämmin yö, pimeä taivas, lentävät linnut, vihreä nurmikko ja puut, ilmassa korkeakulttuurisia säveliä ja tähtiä niin lavalla kuin taivaallakin sekä hieman skumppaa - mmm. Hyvä tunnelma. (Lukuun ottamatta niitä yleisössä, joiden mielestä Taiteiden yönäkin kunkin pitäisi käyttäytyä tällaisen korkakulttuurin äärellä kuten omassa haudassaan.)

Viivi Luik: Varjoteatteri

"Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka."

Tammi 2011. Suom. Anja Salokannel. Alkuteos Varjuteater, 2010. 264 s.

Viivi Luikin Varjoteatteri on kirja, jota ja joka pitää lukea hitaasti. Takakansi määrittelee Varjoteatterin omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mutta yhtä lailla sitä voi lähestyä tarinakokoelmana. Teoksen luvut on nimetty siten, että nimi saa merkityksensä luvun lopussa, eikä otsikko sinänsä kerro etukäteen juuri mitään.

Varjoteatterin punaisena lankana on matka Roomaan. Minäkertoja kokee tehneensä matkaa Roomaan itse asiassa koko elämänsä ajan, osin tietoisesti mutta suurimmaksi osaksi tietämättään. Rooma on ikuinen ja sisältää ajan kaikki kerrostumat, Rooman kiveyksen alla lepää koskemattomana kaksituhatvuotinen multa, Rooman kasvot näyttäytyvät tuttuina jo ennen tulevaisuuden muuttumista nykyhetkeksi ja menneeksi.

Matkalla Roomaan, kronologisesti ja muistikuvilla assosioiden, ollaan myös Virossa, Berliinissä, Helsingissä - muistojen ajassa, kirjoitusajassa, menneisyydessä, joka tunkee nykyhetkeen ilmeinä ja tekoina, tulevaisuudessa, jota kerronnan ajankohdassa ei vielä ole. Monet havainnot linkittyvät virolaisuuteen ja Viron historian käsittelemättömiin traumoihin, jotka media Suomessa on Sofi Oksasen kautta yrittänyt käsitellä puhki mutta joista me suomalaiset emme ehkä kuitenkaan tiedä enempää kuin pintaraapaisun verran. "Se tunne, että ehkä ei kevättä tule vaan jotakin aivan muuta, oli siinä kaukaisessa maassa ja kadonneessa valtiossa hyvin voimakas", Luik tiivistää neuvosto-Viron  ilmapiirin.

Luikin lähestymistapa, assosioivuus, filosofoivuus ja kaikkien aikojen kerroksellisuus, samanaikaisuus tuovat mieleen muun muassa Claudio Magrisin romaanin Tonava ja Miklós Mészölyn novellin Aliscan kartta. Kaikki ajat ovat läsnä tässä, muttemme välttämättä ymmärrä tai näe niitä. Samalla läsnä on kuitenkin kaipaus, puute ja menetys: "Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni. Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan." Että on ääniä, jotka katoavat maan päältä ja jotka kuulemme enää muistoissamme, että aika kuluu, ja joskus meidänkin äänemme on kadonneiden joukossa: "Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet."

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa, jossa se on ajateltu. Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan."

Saku Nurmiranta: Helvetinkolu

Saku Nurmirannan ohjaamaa ja käsikirjoittamaa näytelmää Helvetinkolu esitetään Ylioppilasteatterin off-produktiona elokuussa 2012. Helvetinkolu on näytelmä näyttelemisestä ja teatterin tekemisestä - samaan tapaan kuin kirjailijoilla on tapana kirjoittaa kirjoittamisesta ja elokuvaohjaajilla on tapana tehdä elokuvia elokuvien tekemisestä. Tematiikassa on kiinnostavia näkökulmia, mutta eniten siitä saanee irti, mikäli on itse mukana teatterimaailmassa. Teatteri on myös allegoria elämälle: toisella puoliajalla käydään oikeudenkäyntimäinen kohtaus käsikirjoituksen ja käsikirjoittajan olemassaolosta.

Prologin jälkeen näytelmä alkaa ecce homo -kohtauksella, jossa katsojia pyydetään katsomaan ihmistä. Ihminen muuttuu tai pakotetaan näyttelijäksi, ja olemisen ja näyttelemisen suhdetta käsitellään läpi koko näytelmän. Naamiokasvoiset, huivitetut nahkatakit ahdistelevat ja painostavat Ihmistä, jonka kasvoille myös painetaan naamio. Naamiot ovat näytelmässä vahvoja tehokeinoja ilmeettömyydessään tai jatkuvassa irveessään sekä päällekkäisyydessään - onko naamion alla aina uusi naamio?

Siinä missä näytelmän aloitus ja lopetus ovat tulkinnallisesti eheitä, ensimmäisen puoliajan loppupuolen liittäminen kokonaistulkintaan tuntuu osin työläältä. Videon esittämä luomiskertomus sukupuolirooleineen ja syntiinlankeemuksineen on liitettävissä Helvetinkolun teemaan, mutta näyttämön tapahtumien tulkinta Viisaan, Straiffin ja Kiihkeän esiintyessä tuntuu irralliselle. Puhutaan kyllä näyttämöstä tai paikasta, johon ennenaikaan on kokoonnuttu kunnioituksella mutta joka nykyään on menettänyt merkityksensä ([laitos]teatterikritiikkiä?), mutta toiminta ja tapahtumat sekä niiden lopputulos eivät tunnu olevan aivan loppuun saakka vietyjä. Tai kenties se mitä tähän kaipaisin tekisi kohtauksista osoittelevia ja alleviivaavia ja osio on tarkoitettu osin absurdiksi, osin kryptisen maalailevaksi ja alkukantaiseksi. Edellä kirjoitettu ei tosin muuta kohtausten irrallisuuden tuntua mihinkään. Teatterikritiikkiä edustaa myös hetkellinen näyttelemismetodin vaihtaminen, jonka upotus näytelmään on onnistuneen keventävä. Ironiaa ilmassa!

Musiikki toimii näytelmässä hyvin, ja lavastusta käytetään kekseliäästi ja toimivasti äänimaiseman osana. Toinen puoliaika vetää ensimmäisen puoliajan teemoja yhteen. "En koputtanut kun saavuin, eksyin maailmaan. Nyt kun päässäni on reikä, ja ylläni on mystinen vittu-peitto, aion eksyä siitä ulos yhtä huolimattomasti." Vittu-peiton käyttö näytelmässä on samanaikaisesti oivaltavaa ja hämmentävää, ja mahdollistaa monenlaisia tulkintoja.

Näytelmässä tuntuu olevan jonkin verran taideviittauksia. Yuko Takedan esittämä Eetteri on Helvetinkolun onnistuneimpia hahmoja. Valintana japanin (?) kieli on osuva: katsoja ei ymmärrä kuin äänen sävyn ja eleet. Eetterin olemus tuo näytelmään tarantinomaisuutta. Loppumonologin kielivalintakin tuntuu viittaavan elokuvien kuvastoon, mutten osaa paikantaa sitä tarkemmin. Shakespeareiluakin löytyy, kuin myös tulkinnanvarainen viittaus Orwellin Eläinten vallankumoukseen.

Ravintolapäivä 19.8.2012, Helsinki

Elokuun Ravintolapäivä, pientä sadetta mutta myös aurinkoa. Aloitimme herkkuseikkailun Karhupuistosta, jossa tällä kertaa oli ainakin kymmenen ravintolaa. Ensimmäisenä vuorossa oli georgialainen Café Salome. Ostin hatsapurin ja pienen makean pähkinäpalleron, jonka nimeä en enää muista. Peruna-sipuli-tillitäytteinen hatsapuri oli hyvin erilainen kokemus kuin Tbilisin hatsapurit, mutta hyvää. Makea karamellisoitu pähkinäpallero oli pienuudellaan juuri sopivan kokoinen, koska se oli hyvin makea, mutta pähkinät olivat aavistuksen verran ylipaahtuneita.

Karhupuistosta ei yhden ravintolan kokeilemisella selvitty. Vegelihis oli syöjänsä mielestä muutoin oivallinen kokemus, mutta se olisi kaivannut seurakseen majoneesia. Lihatäytteinen tortilla näytti annospettymykseltä ja maku todisti samaa - kokonaisuus ei kuulemma maistunut miltään. South Pacific Sweet Shopin kojulle oli jono, eikä syyttä. Makeat herkut näyttivät ihanille ja niiden tekemisessä ei todellakaan ollut sokeria säästelty.

Ravintolapäivänä aiemminkin järjestetty Pohjoismaiden suurimman sisäpihan kirppis oli tälläkin kertaa kuin pieni kyläjuhla. Vesisade haittasi tavaroiden esittelyä mutta ei tunnelmaa. Hermanni Turkki -bändi esiintyi puiden alla suojassa sateelta. Tunnelma ja kappaleet olivat ihanan välittömiä. Hermanni Turkki on mahtava esiintyjä esimerkiksi tämäntyyppisiin tilaisuuksiin, koska bändi esiintyi akustisesti ja kuitenkin tarpeeksi kovaäänisesti.

Emme jääneet ruokailemaan Vallilaan vaan jatkoimme matkaa Alppilaan Kimchi Mariachis II -ravintolaan, joka tarjoili Korean, Jamaikan ja Meksikon makuja yhdisteleviä fajitoja. Tässä ravintolassa jonottaminen oli järjestetty toimivimmin: asiakas tekee tilauksen, maksaa ja saa pelikortin. Sitä mukaa kun annokset valmistuvat, myyjät huutelevat kuuluvalla äänellä annosnumeroita. Näin myyntiporttikongiin ei syntynyt sietämätöntä ruuhkaa, ja annoksen odottelu sujui viihtyisällä sisäpihalla leppoisan musiikin tahdissa. Vegefajita oli maukas ja sopivan tulinen, hauska fuusiokeittiöidea! Yhdellä fajitalla ei kirpparin kiertelystä syntynyt nälkä vielä talttunut, joten suunta kohti seuraavaa ravintolaa.

Aleksis Kiven kadun El Perro Locon tunnisti sen edessä olevasta jonosta, joka ei tosin ollut tuskaisen pitkä mutta eteni varsin rauhalliseen tahtiin. Keittiöstä huudeltiin säännöllisin väliajoin ruokaa riittävän vielä kaikille jonottajille, mikä oli hyvä myyntitaktiikka. Aiemmissa Ravintolapäivissä ruoan yllättävä loppuminen kesken pitkähkön jonottamisen on tullut epämiellyttävänä yllätyksenä silloin tällöin.

Jonottamisen piristykseksi paikalle saapui kilpaileva ravintoloitsija Darrainen Katana pandanaamari päässään ja kylmälaukun kera. Kylmälaukusta oli tarjolla vegesushisettejä, jotka osoittautuivat oivallisiksi alkupaloiksi.

El Perro Loco puolestaan paljastui päivämme parhaaksi ravintolakohteeksi. Tilasimme koko menun (7 e): vegetacon, matétä ja jälkiruoaksi chilisuklaaseen kastettuja churroja. Ravintolassa kaikki ainesosat tacokuoresta alkaen olivat itse tehtyjä ja täysin vegaanisia. Sekasyöjän kommentti, "ensimmäinen kerta kun saa oikeasti hyvää kasvisruokaa", kertoo paljon ruoan tasosta. Tacossa oli monenlaisia täytteitä, jotka loivat yhdessä upean makuelämyksen. Churrot olivat todella rasvaisia ja sokerisia, suklaakastikkeen chili potki sopivasti ja maté toi raikkautta menuun. Mmm mitä superherkkua!

Behave @ Art Goes Kapakka, Cafe Piritta, Helsinki

"Hyvä tanssija on seksikäs. Hyvä tanssija ei tee virheitä. Hyvä tanssija..." Kimmo Alakunnaksen tanssiteos Behave alkaa monologilla hyvän tanssijan määreistä. Tai onko teksti alun perin tarkoitettu monologiksi vai dialogiksi, jää itse asiassa tämäniltaisessa esityksessä paljastumatta, sillä tanssijoista toinen, Päivi Salminen, on kipeänä, ja Kimmo Alakunnas esittää teoksen yksin.

Behave on teos, joka kertoo "kaikesta siitä mikä ärsyttää". En ole kovin tottunut tanssin katselija, joten kokemusta helpottavat huomattavasti tanssijan repliikit. Alun monologin jälkeen nähdään sarja kohtauksia, joissa on minä ja hän. "Tässä olen minä, joka..." esimerkiksi on junanvaunussa tekemässä töitä, ojentamassa pudonnutta lapasta ohikulkijalle tai opettamassa tanssiliikkeitä. Tanssija kuvaa tilanteen. Sitten "ja tässä on hän, joka..." on kohtauksen toinen osapuoli, jonka toiminnan tanssija myös kuvaa. Sen jälkeen seuraa "ja tältä minusta sitten tuntui..." -osio, joka lopulta alleviivaa kaiken sen, mikä ärsyttää. Tämä teoksen alkupuoli esittäää ironisen ja humoristisen näkemyksen arjen tilanteista.

Sitten siirrytään mykkään tanssin maailmaan, ensin yhä edelleen ironian teemaa jatkaen, nyt musiikin säestyksellä, kappaleen, jossa lauletaan "Well, I can serve you tea and behave and behave and behave".

Kappale ja siihen tehty koreografia osoittavat ärsyyntymisestä seuraavaa turhautumista hienosti. Loppuosan hiljaisen tanssin ja pianokappaleen säestämän tanssin koin kuvaavan etäisyyttä ja jonkin (uudelleen)löytämistä, mutta myönnän vajonneeni omiin ajatuksiini eikä tulkinta välttämättä ole perusteltu.

Art Goes Kapakka -festarin vahvuus on siinä, että ihmisen ei tarvitse välttämättä hakeutua taiteen luo, vaan taide saapuu ihmisen luo. Tässä on myös heikkoutensa - Cafe Pirittan ikkunoiden eteen oli raivattu tilaa tanssiesitykselle, mutta lattiakohtaukset jäivät takapöydistä näkemättä ja arvailujen varaan. Myös se, ärsyyntyykö katsoja eestaas ramppaavista esityksestä kiinnostumattomista muista asiakkaista, on henkilökohtainen kokemus. Tosin esityksessä, joka käsittelee "kaikkea sitä mikä ärysttää", omat ärsytyksentunteensa voi kokea myös esityksen osana.

Tivolitien lauluja @ Kallion Paviljongit

...ja yhtäkkiä jostain kuului musiikkia. Siispä kohti sitä! Tivolitien lauluja -yhtye esitti Kaj Chydeniuksen säveltämiä Ritva Koskensuun runoja Matti Heleniuksen puistossa. Osa lauluista oli yhteiskunnallisia, ne käsittelivät esimerkiksi köyhyyttä, hylkäämistä ja syrjäytymistä (tai osuvammin ilmaistuna syrjäyttämistä). Myös kapitalismi ja näennäisdemokratia saivat kritiikkinsä. Toiset lauluista olivat elämänkiitollisia ylistyslauluja tai yön hetkinä kirjoitettuja intiimejä rakkauslauluja.

Runot muistuttivat hienolla tavalla asioista, jotka lopulta ovat elämässä tärkeitä. Näyttelijä Ritva Koskensuu laulaa ilmeikkäästi ja koskettavasti, herkimpinä hetkinä yleisö pyyhki silmäkulmiaan. Esiintyminen oli samanaikaisesti herkkä ja riehakas ja se päättyi kotiseutulauluun Alppilasta, Kalliosta ja puistoista - kuinka tärkeää on päästä puistoon rauhoittumaan silloin, kun ei kestä omaakaan seuraansa.

Hienoja hetkiä!