Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Joan Didion: Blue Nights

2011. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Kimberly Farr. 4 h 21 min.

Joan Didionin teos Blue Nights on myös suomennettu nimellä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma, Like 2012), mutta Storytelissä tarjolla on alkuteos ja sekin vain äänikirjana. 

Kiinnostuin Didionin teoksesta, kun joku julkisuuden henkilö - olisikohan ollut Paperi T. - kertoi lukeneensa teoksen oman suruprosessinsa keskellä ja saaneensa siitä lohtua. Surukirjana Blue Nightsia voi pitää. Kirjailija kertoo muistelmassa elämästään ja perheestään, mutta ennen kaikkea adoptiotyttärestään Quintanasta ja tämän elämästä ja kuolemasta.

Didionin tapa kirjoittaa on tajunnanvirtamainen ja toisteinen. Tyyli alleviivaa teoksen muistelevaa otetta. Vaikka teos on hyvin henkilökohtainen, siihen on helppoa samastua. Didion käsittelee Blue Nightsissa taiteilijuutta, äitiyttä ja perhettä, menettämisen pelkoa ja mielenterveyttä. Samalla kun teos käsittelee tyttären menettämistä, se kertoo myös maailmasta, joka on mennyt - todellisuus ei monellakaan tapaa ole nyt-hetkessä sama kuin mikä se oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Siten Blue Nights kertoo myös vanhenemisesta.

Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua - Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa?

Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.

Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. 

Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.  

Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.

Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Duomo di Milano @ Milano, Italia

Duomo di Milano - nyt ei voi sanoa kuin huh huh! Katedraali on niin massiivinen sekä rakennuksena että kokemuksena, että kokoluokkaa on mahdotonta välittää valokuvin ja päivään ei kannata varata juurikaan muita aktiviteetteja, sillä rakennus vie vaikuttavuudellaan energiat aivan täysin. Duomo on Euroopan toiseksi suurin katedraali, ja sinne mahtu 40 000 ihmistä. 40 000. Siis jonkin keskisuuren suomalaiskaupungin verran väkeä. Sanotaan nyt vaikka lähes koko Järvenpää (46 000) tai Kokkola (48 000) tai toisaalta haminalaiset (19 000) kahteen kertaan.

 

Tavoitteenamme oli saada liput Duomon katolle ja päästä sinne - olimme ymmärtäneet, että kohteeseen pääseminen ei välttämättä ole selviö, koska se on supersuosittu. Helmikuu oli kuitenkin otollinen vierailuajankohta, sillä kaikki sujui vaivattomasti.

Lipunmyynti sijaitsee katedraalin edestä katsottuna sen oikealla puolella, museopihasta seuraavassa talossa. Lipun voisi ostaa puhelisovelluksella, automaatista tai kassalta. Automaatit ovat helppokäyttöisiä ja niistä käy selvästi ilmi eri liipuvaihtoehdot. Me ostimme comboliput, jotka oikeuttivat hissisisäänpääsyyn katolle, katedraaliin ja museoon (25 e). Lipuissa myytiin puolen tunnin aikaikkunoita hissiin, ja samalle päivälle oli tilaa heti tai puolen tunnin päästä (tai myöhemmin). Valitsimme puolen tunnin päässä olevan aikaikkunan, jotta aikaa hissin löytämiseen jäisi. Se olikin järkevää, sillä tulimme epähuomiossa kiertäneeksi koko katedraalin sisäänkäyntiä etsiessämme - hissisisäänkäynti sijaitsi katerdaalin takapuolella ja eri puolella kuin lipunmyynti. Lipunmyynnin yhteydessä on museokauppa, jossa pyörähtäminen oli kiinnostavaa.

Päätimme aloittaa combolippusettimme katolle menemisestä, koska ykköstavoitteemme oli päästä nimenomaan sinne. Hissijonoa ei käytännössä ollut, ja ennen hissiä oli tehokas turvatarkastus. 

 

Katolla oli jotenkin aivan absurdia. Katto on kiveä, osittain rakennus on restauraatiokohteena, maisemat ovat upeat, kiveenhakattuja yksityiskohtia on loputtomiin, sakaratornit muistuttavat Gaudin Sagrada Familiasta... ja kaiken keskellä kiemurtelee turistijono, moni haluaa kauniin kuvat itsestään jossain tornimaisessa syvennyksessä sillä illuusiolla, kuin olisi paikalla yksin. Kaikesta huolimatta kokemus on vaikuttava ja mykistävä. Katto vain jatkuu ja jatkuu... Lopussa kiivetään vielä yläkattotasanteelle (joka on sekin kooltaan kuin mikälin jalkapallokenttä), eli hissilippuunkin sisältyy pientä kiipeämistä. Portaat ovat melko jyrkät ja kuluneet.

Alaspäin tulimme epähuomiossa portaita, joilta tupsahdimme suoraan sisään katedraaliin. Katedraalin etuosassa on nauhalla erotettu osio, johon saa tulla katolta, vaikka ei olisi ostanut pääsylippua katedraaliin. Pääsylippu kannattaa kuitenkin ostaa, koska katedraali on myös sisältä aivan käsittämätön kaikkinensa: kivikuvioituine lattioineen, valtavine pylväineen, uskomattomine lasimaalauksineen...

 

Koettuamme kirkon sisältä ja ulkoa olimme aivan uupuneita ja toivoimme löytävämme kivan kahvilan, jossa kokemuksesta voisi toipua. Ja niin tapahtui! Usein museokahvilat ovat tunnelmallisia, ja niin tässäkin tapauksessa. Katerdaalimuseon sisäänkäynnin takana syvemmällä holvikäytävässä ennen sisäpihalle saapumista on ovi, joka johtaa museokahvilaan. Ainakin helmikuussa kahvila oli unohdettu helmi (!): olimme lähes ainoat asiakkaat. Koska emme olleet vielä ehtineet nauttia italialaisesta leivonnaiskulttuurista, päädyimme tilaamaan ns. makean lounaan: cappucinot, kuohuviinit ja jälkiruoat. Oi, kuinka herkullisia ne olivatkaan! Lisäksi saimme talo tarjoaa -tyyppisesti aperitivon (Italiassa vaikuttaa olevan suorastaan tabu tilata alkoholia ilman ruokaa - esimerkiksi Aperol sprtizin seuraksi on aina hyvä ottaa aperitivo, eli jotain pientä suolaista), tässä tapauksessa kolmen suolaisen napostelupalan kokonaisuuden. 

Katedraalimuseo olisi todennäköisesti ollut kiinnostava, mutta sinne emme yksinkertaisesti enää jaksaneet katedraaliin tutustumisen jälkeen mennä.

Campanone-kellotorni @ Bergamo, Italia

 

Cittá Altan keskusaukion laidalla kohoaa kellotorni Campanone. Tornista aukeaa vielä astetta vaikuttavampi maisema kuin muurilta, joten sinne kiipeäminen kannattaa. Lippu (7 e) sisältää sekä sisäänpääsyn kellotornin rakennuksessa sijaitsemaan Bergamo-museoon että oikeuden kiivetä portaita (helmikuussa hissi oli rikki). Emme olleet niinkään kiinnostuneita museosta, mutta löipunmyyjä ohjeisti hyvin topakasti kiertämään ensin museon ja saapumaan sitten uudestaan hänen lasikoppinsa edustalle ja elektronisesta portista portaisiin, että tottelimme kiltisti.

Museo palvelee italiankielistä kohderyhmää ja kokonaisuus on pölyttyneen pysähtynyt. Toisaalta kaupungin ja alueen historiasta pyritään valistamaan myös esimerkiksi videoiden avulla, eikä kokonaisuus ole läpeensä huono.

Kellotorniin kiipeämisessä on oma työläytensä, mutta  näkymät ovat hienot. Ajankohta kiipeämiselle kannattaa valita tarkemmin kuin mitä me teimme: kellotorni nimittäin nimesä mukaisesti on kellotorni, ja kelloja todellakin soitetaan ainakin tasatunnein. Kun vaskikellot alkavat pauhuta suoraan pään yläpuolella, tulee melkoinen kiire lähteä portaita alas. 

Venetsialainen muuri @ Bergamo, Italia

  

 

Bergamon kaupunki jakautuu kahtaalle, toisaalta kukkulalla sijaitsevaan vanhaankaupunkiin Cittá Altaan ja toisaalta kukkulan juurella sijaitsevaan uudempaan Cittá Bassaan. Cittá Altaa ympäröi Venetsian tasavallan aikainen puolustusmuuri, joka on Unescon maailmaperintökohde. Itse asiassa maailmanperintökohde kattaa koko Venetsian tasavallan aikaisen puolustusmuuriston aina Montenegroon saakka.

Muurinvartta on mukavaa kävellä ja muurilta aukeaa hienoja näkymiä Cittá Bassaan. Bergamon vanhankaupungin kadut ovat pitkälti nupulakiveä ja monin paikoin pientä luonnonkivinupulaa, mistä syystä kohde voi olla vaikea huonojalkaisille. Nupula on yhtä haastavaa käveltävää niin ylä- kuin alamäkeenkin. 

Vaikka Cittá Altan ja Cittá Bassan yhdistää niin bussilinja kuin funikulaarikin, kannattaa kaupunginosasta toiseen kulkea myös kävellen ja pääreiteiltä poiketen. Matkalle osuu kapeita pikkukujia, joiden sinämieä kiipeää muratti ja joita kulkiessaan voi helposti kuvitella aikamatkanneensa tuhat vuotta taaksepäin. Helmikuussa kaupungissa oli maltillinen määrä turisteja, ja sikäli ajankohta on miellyttävä matkustamiseen. Toisaalta puistoista ja terasseista pääsisi nauttimaan paremmin hieman keväämmällä.

Cittá Altan takana, bussin päätepysäkin vieressä, kohoaa vielä seuraavakin kiinnostava kukkula, San Vigilio. Myös San Vigiliolle voi mennä funikulaarilla, mutta sinnekin voi myös kävellä. Maisema on hieno myös pimeän laskeuduttua, ja kukkulalla sijaitsee useampia ravintoloita.

 

Matkaoppaissa suositellaan hakeutumaan katsomaan auringonlaskua muureille - ja se onkin hieno ja näyttävä tapahtuma.

 

 

 

Suomalaisen matkailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa, kuinka paikalliset korostavat Bergamon kulttuurista yhteenkuuluvuutta nimenomaan Venetsian suuntaan. Matkailijanäkökulmasta kun puolestaan vaikuttaa sille, että Bergamo on liitetty Milanon vaikutuspiiriin ja brändätty suorastaan Milanon jatkeeksi, ellei jopa lähiöksi (mitä se ei suinkaan ole). Tämä mielikuva liittyy vahvasti lentomatkailuun: Milanolla on kolme lentokenttää: Linate (lähellä keskustaa ja vähäisessä tai rajoitetussa käytössä), Malpensa (ainakin tunnin matkan päässä keskustasta luoteeseen) sekä Orio al Serio - eli Bergamon lentokenttä, jonne matkaa on yhtä paljon kuin pääkenttä Malpensalle, mutta joka sijaitsee Milanosta länteen ja jonne on yhtä hyvät julkiset yhteydet kuin Malpensaan.

Bergamo osoittautui ihastuttavaksi, sopivan kokoiseksi mutta silti virikkeitä tarjoavaksi kohteeksi, josta puuttuu metropolin kiire ja likaisuus. Lisäksi lähiympäristössä olisi runsaasti kiinnostavia päiväretkikohteita, jos kaupungilla vaelteleminen alkaisi kyllästyttää. 

Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

WSOY 2021. Äänikirjana Storytel-palvelun kautta. Lukija Krista Kosonen. 14 h 43 min.

Susanna Alakoski on yksi lempikirjailijoitani. Hänen esikoisromaaninsa Sikalat kuuluu mielestäni nykyrealismin klassikkoteoksiin: romaani kuvaa suomalaisperheen elämää Ruotsissa - köyhyyttä, alkoholismia, lähiöelämää, ruotsalaista rasismia. Samoja teemoja on myös romaanissa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu esseemäinen Köyhän lokakuu on suoremmin kantaa ottava ja pohdiskeleva. Kun luin lehdestä, että Alakosken historiaa naisten näkökulmasta käsittelevän romaanisarjan kolmas osa (! en ollut kuullut ensimmäisestäkään!) oli ilmestynyt ja sitä kehuttiin kovasti, tartuin oitis sarjan ensimmäiseen osaan.

Ensimmäisen osan nimi on Pumpulienkeli, ja se on kustantamon nettisivujen esittelytekstin perusteella kirjoitettu tietoisesti romaanisarjan avausosaksi: "Susanna Alakosken Pumpulienkeli aloittaa eeppisen ja aistivoimaisen kronikan neljän sukupolven naisista, joiden tarina kattaa koko kuohuvan 1900-luvun." Mahtavaa! Tämä ei siis ihan heti loppuisi kesken - ja mikrohistoria fiktion keinoin on kiinnostavaa.

Pumpulienkelin päähenkilö on Hilda. Hän syntyy Pohjanmaalla talon tytöksi, mutta elämä ottaakin erilaisen suunnan, kun hän harrastaa (aviotonta) seksiä papin kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää. Hänen on lähdettävä lapsuudenkodistaan. Lapsuudenkodissa hänelle tärkein ihminen on Sanna-täti, jolle on kirjoitettu turvallisen, tietäväisen, edistyksellisen ja yhteiskuntakriittisen aikuisen rooli. Sanna-täti neuvoo Hildaa lähtemään tiettyyn taloon lapsi kainalossaan, koputtamaan oveen ja sanomaan taikasanat "Osaan lypsää". Tästä alkaa Hildan uusi, kova elämä piikatyttönä. Hän tutustuu Helliin, talon toiseen piikaan, joka tietää yhteiskunnan rakenteista paljon ja saa lopulta Hildan ylipuhuttua lähtemään kanssaan Vaasaan töihin pumpulitehtaalle - pumpulin työntekijöillä on jopa vapaa-aikaa, toisin kuin piioilla! Hildan elämä etenee ja siihen kuuluu ankaraa työntekoa, kuolemaa, syntymää, ystävyyttä, uskonnollisuutta ja yhteiskunnallista heräämistä sekä sotaa ja muuttoliikettä.

Romaanin ongelma on se, että tarina ei lähde lentoon. Henkilöhahmot jäävät marionetinkaltaisiksi, historiaa havainnollistaviksi paperinukeiksi. Hildalle tapahtuu paljon - mutta jos se herättää hänessä tunteita, tunteet eivät välity lukijalle saakka. Poikkeuksena on sotaolojen ja pommitusten kuvaaminen: siinä kuvaus hyödyntää fiktion keinoja, ja pelkoa kuvataan esimerkiksi toiston avulla tyyliin poika pissasi housuun (aina, kun pommitukset alkavat).

Asioita selostetaan paljon. On totta, että harva nykylukija tietänee juuri mitään puuvillan maailmanmarkkinoiden tilanteesta ennen ja jälkeen toisen maailmansodan tai siitä, mitä työvaiheita puuvillankankaan kutomisessa tuonaikaisessa tehtaassa oli - mutta osio vaikuttaa fiktioon upotetulta Wikipedia-artikkelilta. Kielessä tuntuu olevan anakronismeja. Vaikka Pumpulienkeli kuvaa myös sitä, kuinka naiset ja työläiset ja ennen muuta työläisnaiset heräävät tiedostamaan omaan asemaansa, jotkin sanat särähtävät korviin nykyaikaisina ja herää ajatus, käytettiinköhän niitä 1930-luvulla - tai jos käytettiin, käyttivätkö kouluttamattomat työläisnaiset? Äänikirjassa alkaa ärsyttää myös toistuva henkilöhahmojen sisäisen puheen maneeri tyyliin "Ei, hän ei voisi... / Ei, hän ei menisi... / Ei, hän ei...". Juu, eipä ei, hän ei todellakaan. 

Ehkä Pumpulienkelin kanssa on käynyt niin, että idea on ollut suuri - kuvata romaanisarjan avulla Suomen mikrohistoriaa naisten näkökulmasta, ja tuoda siihen aiemmasta tuotannosta tutut teemat ja näkökulmat perheestä, köyhyydestä ja alisteisessa asemassa olemisesta - mutta iso idea onkin sitten jäänyt liian ideatasolle, ylätasolle, juurtumatta inhimilliseen todellisuuteen, tunteisiin ja vaikuttavuuteen. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa, johon kirjoittajalla itsellään on suurin ajallinenkin etäisyys. Lähteitä on selvästi käytetty, mikä näkyy niin puuvillasta kerrottaessa kuin vaikkapa siinä, että jossain vaiheessa Hilda lukee pitkään mainoskuvastoa ja ihailee yksityiskohtaisesti eri tuotteita hintoineen, tai jossain vaiheessa pumpulin naiset tekevät ryhmämatkan Suomessa ja siinä ohessa kuvataan työläisnaisten matkustamismahdollisuuksien avartumista sodanjälkeisessä Suomessa ja eteläisen Suomen turistikohteita.

On pakko myöntää, että tämän kirjan kuuntelin loppuun lähinnä sisulla ja jääräpäisyyttäni.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Linnunradalla @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa esilläoleva Linnunradalla-näyttely "johdattaa pohtimaan ihmisen suhdetta ympäristöönsä, muihin lajeihin ja teknologiaan" ja esittää kysymyksen: "Mikä on ihmisen osa ja tulevaisuus maailmankaikkeudessa?" Näyttelyssä on esillä monenlaista taidetta: tauluja (niin grafiikkaa kuin maalauksia ja kollaasejakin), videoteoksia, veistoksia... Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja osassa teoksia hyödynnetään myös tekoälyä. Teosten aikajana ulottuu 1700-luvulta (alkemistiaiheinen Sinebrychoffin museosta lainassa oleva pieni maalaus) nykypäivään saakka. Ja teokset todella saavat pohtimaan näyttelytekstin esittämää kysymystä!

Tampereella perustetun taiteilijaryhmä Rodtsenko-seuran Olet nyt tässä II (sarjasta Punainen Sampo) asettaa olemisen ja tässäyden omanlaiseensa näkökulmaan:

 

Jonkin verran aikaa tuli vietettyä Arecibo-viestin (lähetetty avaruuteen 16.11.1974) äärellä. Kuvan perusidea oli tuttu, ja selitysosa sai pohtimaan ihmiskunnan saavutuksia ja tapoja, joilla kommunikoimme. Itse viestin ulkoasusta tulee lähinnä mieleen ysärin alkupuolen tulostusjälki, ja jos olisin ulkoavaruudessa asuva tiedostava olento, en kyllä tiedä, mitä tällaisesta mediatodellisuuteeni tupsahtavasta viestistä osaisin tulkita. Mutta onpahan ainakin yritetty kommunikoida!

 

Näyttelystä jäi mieleen myös video, jossa laama harhailee tyhjässä ruokakaupassa. Vaikka ympärillä on lähes loputtomasti ruokaa ja juomaa, laama on lähinnä hämmentynyt. Sille mikään ei näytä syötävältä, koska kaikki on paketeissa ja pakkauksissa. Teos tekee hientosti näkyväksi mykyajan keinotekoisuutta ja etäisyyttä luontoon. Näyttelyssä on myös Charles Bukowski -robotti, jolle voi jutella (englanniksi) ja joka  vastaa sitaatein Bukowskin tuotannosta. Keskustellessaan robotti santsaa olutta hanasta, kulauttaa tuopin tyhjäksi ja pissaa. Niin - siis mikä olikaan ihmisen ja robotin ero?

Pauline Curnier Jardinin näyttely @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa on esillä ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin (s. 1980) näyttely ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttelyyn mennessäni tiesin odottaa suuria ja värikkäitä installaatioita sekä sukupuoleen ja valtaan liittyvää tematiikkaa. 

Värikkyyden ja massiivisuuden osalta odotukseni osin täyttyivätkin, mutta on tunnustettava, että kokonaisuuteen petyin. Mielestäni teoksissa vallan ja sukupuolen kysymyksiä käsitellään alleviivaavasti ja paasaavasti, oivalluksia tuntuu olevan vähänlaisesti. 

Kuvassa on osa installaatiosta, joka ulkoapäin näyttää alassuin käännetyltä kukkakimpulta ja johon kävellään sisään sydämenmuotoisen käytävien (joissa moni näytti haluavan ottaa selfien) läpi. Kukkakimppu-tiipiissä pyörii video, joka kertoo vaihdevuosista, masturbaatiosta ja tirkistelystä.

Samuli Putro: Elämäni miehet

 

WSOY 2025. Storytelin äänikirja, 6 h 17 min.

Samuli Putron omaelämäkerrallinen esikoisromaani keskittyy miehenä olemisen tematiikkaan. Päähenkilö kärsii ahdistuksesta ja aloittaa terapian. Hänelle alkaa hahmottua, että hänen suhteensa muihin miehiin on ongelmallinen. Hän kokee tilanteet muiden miesten kanssa usein kilpailullisina, vaikka kyse olisi miehistä, jotka ovat hänen ystäviään. Naisia kohtaan miestenvälinen kilpailulliseksi tulkittu asetelma puolestaan heijastuu mustasukkaisuutena, vaikka sille ei olisi syytä - muuta kuin menneisyyden parisuhteeseen ja pettämiseen liittyvä trauma.

Elämäni miehet on paitsi mieheyden olemusta pohtiva romaani, myös taiteilijaromaani ja terapiaromaani. Se asettuu tunnustuskirjallisuuden traditioon. Päähenkilö tarkastelee itseään niin paljaana kuin pystyy ja tulkitsee elämäsnä miessuhteita niin rehellisesti kuin kykenee. Tästä johtuen teos nousee tarkastelemaan ihmisyyttä ja identiteetin muodostumista sosiaalisessa kanssakäymisessä ylipäätään. Romaanin kerronta on kiihkotonta, analyyttista ja tenhoavaa. Elämäni miehet on myös ajankuvaa, sillä päähenkilön on pakko tarttua ongelmiensa käsittelemiseen siinä vaiheessa, kun ahdistus yltyy sietämättömäksi. Romaani kertoo siis myös nykyajan terapiakulttuurista ja ahdistuskeskeisyydestä.

Elämäni miehet on kompakti romaani, jonka maailma tarjoaa lukijalle oivalluksia.

Manserock @ Vapriikki, Tampere

Manserock on Tampereen rockhistoriaa esittelevä näyttely Museokeskus Vapriikissa. Näyttely on moniaistinen kokemus: esillä on tavaraa ja ilmassa musiikkia. Näyttelykatsoja pääsee paitsi katsomaan ja kuuntelemaan asioita, myös vaikkapa kokeilemaan miksaamista itse. Manserock kertoo Epuista, Juicesta ja Popedasta ja pienemmistäkin bändeistä kuten vaikkapa Ilonasta, ja myös esimerkiksi levykauppa Epe'sin merkityksestä rockmusiikille Suomessa. Esillä on runsaasti levynkansia, jotka ovat kuin ikkunoita aikansa musiikkiin ja estetiikkaan.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Taru Sormusten herrasta @ Tampereen Teatteri, Tampere-talo

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Tampereen Teatterin tulkinta Taru Sormusten herrasta -klassikosta (näytelmäksi kirjoittaminen Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen) alkoi saada ylistäviä arvioita, se myi loppuun. Näytelmää esitettiin Tampere-talossa elokuulta 2024 vuoden 2025 alkuun, ja onnistuimme saamaan liput tammikuulle. Kokonaisuus oli massiivinen - näytelmän kesto kaksine väliaikoineen (molemmat tulivat tarpeeseen!) oli yli neljä tuntia ja Tampere-talon Ison salin katsojakapasiteetti on 1 800 henkilöä. 

Näytelmässä oli paljon hienoa. Keskeinen esitystä kannatteleva elementti oli orkesteri. Lähes jokaisessa kohtauksessa taustalla soi sinfoninen elokuvatyylinen Tuomas Kantelisen säveltämä musiikki. Tampere Filharmonia onnistui erinomaisesti! Näytelmän lavasteisiin (lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto) on todella panostettu, ja teatterin taikaa sekä läsnäolon tuntua voimistavat oivallisesti myös sirkuselementit (sirkus- ja taistelukoreografi Taina Kopra) ja elävän tulen käyttäminen. 

Yllättävää kyllä, esityksen heikoin lenkki oli tarina itsessään ja osittain näyttelijätyö. Kun paljon asiaa koetetaan mahduttaa siedettävään määrään katsomisminuutteja, näytelmää vaivasi paikoin koppoti koppoti -tyyppinen tunnelma eli se, että menneäänpä nyt eteenpäin, jotta ehditään kertoa kaikki. Jos yleisössä oli niitä katsojia, joille tarina ei ollut tuttu, sisältö ei välttämättä välittynyt tai ainakaan tullut kaikin osin motivoiduksi. Miksi yhtäkkiä ollaan siellä tai täällä tai kuka ihme tuo jamppa nyt on näyttämöllä?? 

Sali on valtavan kokoinen ja kauas oli vaikeaa tai mahdotonta nähdä, kuka milloinkin oli äänessä. Tätä ongelmaa oli ratkottu näyttämön reunalla olevin näytöin, joilta näytettiin videokuvana (valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen) näyttelijöitä lähempää. Toisaalta salin massiivisuutta käytettiin hienosti hyväksi: kattoon heijastettiin niin tunnelmaa luovaa tähtitaivasta kuin Sauronin silmääkin. Dialogissa on paljon suuria sanoja, joihin ei aina saatu tarvittavaa voimaa tai jännitettä. Näyttelijäntyössään aivan omalle tasolleen nousivat varsinkin loppua kohden Frodo (Ella Mettänen) ja Sam (Antti Tiensuu), joiden tuska ja tunteet välittyivät vaivattomasti takariviin saakka. Myös Klonkun (Risto Korhonen) liikekieli teki suuren vaikutuksen.

Vaikka Taru Sormusten herrasta ei ollut täydellinen, siinä oli niin paljon onnistuneita elementtejä, että teatteriretki Tampereelle kannatti todellakin tehdä.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Gothic Modern @ Ateneum, Helsinki

Kävin vuoden alussa katsomassa Ateneumin hittinäyttelyn Gothic Modern, joka esittelee 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta ja peilaa sitä vasten renessanssin ja keskiajan teoksia, joista se on ottanut vaikutteita. Mukana on niin kotimaisia teoksia kuin taidetta maailmaltakin. 

Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja kiehtova. 

Kävin myös ensimmäistä kertaa Ateneumin kolmannen kerroksen kahvilassa, Cafe Höijerissä. Se oli yksi miellyttävimmistä viime aikojen kahvilakokemuksista. Kahvilassa on pöytiinohjaus ja pöytiintarjoilu, jotka tekevät kokemuksesta rauhallisen ja elegantin: kaikki hösääminen ja turha säätö on poissa, ovella vain jonotetaan ja sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään. Viisi tähteä Cafe Höijerille!