Nufit 2015 @ Paasitorni, Helsinki

 

Vuonna 2015 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli rakkaus, mikä osoittautui sekä kuuntelemieni alustusten että seuraaman Sokrates-väittelykilpailun kannalta erittäin osuvaksi ja moninäkökulmaiseksi valinnaksi. 

 

Irja Askola: "Rakkaus - kaikille vai vain toisille"

Piispa Irja Askola alusti aiheesta "Rakkaus - kaikille vai vain toisille". Alustuksen jälkeisessä yleisö- ja haastajakeskustelussa nousi esiin kysymyksiä rakkauden rajoista suhteessa ihmisyyteen ja tasa-arvoon. Eniten kuitenkin pohditutti Askolan määritelmä lähimmäisen rakastamisesta: "Jos minä rakastan lähimmäistäni, minä en määrittele hänen puolestaan, mikä on hyvää." Kommenteissa nousi esiin muun muassa lähetystyön historia - eikö se nimenomaan perinteisesti sisällä ajatuksen lähimmäisen hyvän määrittelystä. Paljon pohdittiin myös lähimmäisen hyvän määrittelemisen ja lähimmäisestä välittämisen rajaa. Askolan mukaan ero on asenteessa: ehkä me olemme nimenomaan liian arkoja puuttumaan läheisemme ongelmiin päällepäsmäröimisen pelossa.

 

Markus J. Rantala: "Mitä nainen haluaa?"

 

 

Joskus on ihan parasta heittäytyä sokkona uusiin kokemuksiin, toisinaan taas olisi hyvä ottaa asioista etukäteen selvää. Koin jälkimmäisen tunteen kuunnellessani Markus J. Rantalan alustusta "Mitä nainen haluaa?" Alustuksen otsikko oli niin provosoiva ja ympäripyöreä, että valitsin mennä kuuntelemaan häntä Ilkka ja Vappu Taipaleen "Seksi ja 1960-luku" -alustuksen sijaan, mutta kaduin valintaani, sillä Rantalan esitys osoittautui sisällöltään melko yksipuoliseksi.

Heti alussa selvisi, että kyseessä on luonnontieteellinen, evoluutiopsykologinen näkökulma aiheeseen, ja keskiössä on ulkonäkö, "sillä sitä voi tutkia". Rantalan mukaan käsitys kauneusihanteista syntyy jo vauvaiässä, joten kyse ei ole hänen mukaansa kulttuurisidonnaisista asioista. Kaikissa kulttuureissa suositaan nuoruutta, symmetrisyyttä ja suuria silmiä. Kulttuurilla toki on vaikutusta, mutta kauneuspiirteet vaikuttavat tutkimusten mukaan universaaleilta. 

Rantala käsitteli alustuksessaan kauneusihanteiden merkitystä parinvalinnassa. Rantala luennoi ääriään myöten täydelle salille, ja lähestymistapa oli heteronormatiivinen. Heteronormatiivisuutta hän ei kuitenkaan tuonut läpinäkyvästi ja selvästi esiin esityksen alussa, mikä mielestäni on vastuutonta - varsinkin kun otetaan huomioon, että hän oli puhumassa nimenomaan nuorille, Nuorten filosofiatapahtumassa. Tilaisuuden loppupuolella, kun yleisökysymyksissä nousi esiin sukupuolinen ja seksuaalinen monimuotoisuus, Rantala totesi, että evoluutiopsykologia ei ole heteronormatiivista, mutta yksittäinen tutkimus voi olla, "koska kaikkea ei voi kysyä". Tämä olisi pitänyt tehdä selväksi heti alussa, sillä toki tutkimus vastaa siihen kysymykseen, joka tutkimuskysymykseksi on valittu, ja niillä keinoin, jotka valitut metodit mahdollistavat.

Parinvalinnassa Rantala lähti liikkeelle eläinmaailmasta. Koreat koiraat eivät panosta jälkeläisten hoitoon, vaan ainoa naaraan saama hyöty on "hyvät geenit". Rantala on itse tutkinut selkärangattomia väitöskirjassaan, ja sitten hän kiinnostui ihmisistä. Ihminen ei halua pariutua henkilön kanssa, jolla on taudin tai sairauden merkkejä: inhon tunne on psykologinen adaptaatio. Kuvastaako miehen kasvojen komeus miehen immuniteettikykyä? Rantala päätti tutkia asiaa. Hän kuvasi miehiä, kysyi naisilta miesten puoleensavetävyydestä ja sitten testasi miesten immuniteettikykyä rokottamalla heitä. Tutkimus osoitti selkeän positiivisen korrelaation. Tutkimus toistettiin ja löydettiin sama korrelaatio uudelleen. 

Mitä ne kasvojen piirteet miehillä sitten ovat, jotka heijastavat hyvää immuniteettikykyä ja jotka siis vaikuttavat miellyttäviltä? "Toinen näyttää huippu-urheilijalta, toinen penkkiurheilijalta", tiivistää Rantala tietokonemallinnettujen kasvokuvien ulkonäön. Korkealla testosteronitasolla on yhteys siihen, että nainen kokee miehen puoleensavetäväksi: miehillä, joilla oli korkea testosteronitaso, oli tutkimuksen mukaan myös puoleensavetävimmät kasvot, mutta myös stressihormonitason piti olla matala. Stressihormoni aiheuttaa aknea, rasvan kerääntymistä kasvoihin ja vaikuttaa myös hiusten kasvuun, joten yhteys vaikuttaa ymmärrettävältä.

Kulttuurierojakin naisten mieltymyksisä löytyi. Maissa, joissa on paljon tauteja ja loisia, naiset olivat erityisen mieltyneitä korkean testosteronitason miehiin.

Myös alhainen rasvaprosentti on miehillä tärkeämpää kuin isot lihakset, mikäli katsotaan naisten mieltymyksiä.

Maskuliiniset miehet panostavat kuitenkin vähiten parisuhteeseen, mikä liittyy testosteroniin. Vähemmän testosteroniset miehet kompensoivat geenejään panostamalla parisuhteeseen ja romantiikkaan. Ovulaation aikana naiset suosivat runsastestosteronisia miehiä, muulloin vähätestosteronisia. Vaikutus on huomattu naimisissa olevissa naisissa, ei sinkuissa.

Rantala sai havainnoillaan yleisön naureskelemaan. Lopuksi Rantala totesi myös psyykkisten ominaisuuksien ja varakkujden vaikuttavan naisten parivalintakriteereihin ja antoi parinvalintaohjeita koottuna slidelle "Mitä tehdä jotta saisi naisen houkuteltua parisuhteeseen?" Rantalan esitys tuntui nojaavan varsin voimakkaasti sukupuoli- ja seksuaalistereotypioihin, joilla Rantala myös nauratti yleisöä. Vastaava tutkimus on toteutettu myös naisten kasvoilla, mutta sitä ei pysty selostamaan lyhyesti, koska "nainen on niin monimutkainen ja mies on paljon suorempi". Ahaa.

Näin suppeassa alustuksessa Rantalan tutkimuksesta tuli lähes henrylaasasmainen vaikutelma - biologian tai kauppatieteen sanasto riittää selittämään rakkautta lopulta varsin kapeasti. 

Yleisökysymyksenä nousi esiin, että entäpä jos parinmuodostuksen tavoite ei ole lisääntyminen. Tämä ajatus ei kuulemma vaikuta ihastumiseen ja parinmuodostukseen. Mikä on siis homoseksuaalisuuden rooli tässä? No, myös homoseksuaalisuudesta tuli yleisökysymys, johon Rantala tiivistetysti vastasi, että homomiehistä osa suosii samoja piirteitä kuin naiset, osa samoja kuin miehet; homot vaoivat hakea naisellista tai miehekästi kumppania, homot "jakautuvat selkeästi kahteen eri luokkaan". Homojen tutkiminen on siis monimutkaisempaa kuin heteroiden, koska homoseksuaaleissa on eri tyyppejä - heteroissako siis ei? 

En kyseenalaista evoluutiopsykologiaa tai sen tutkimustuloksia sinänsä, mutta esittämistapa ja varsinkin tässä kontekstissa oli mielestäni moraalisesti kyseenalainen. Tilaisuudesta jäi sellainen tunne, että nyt heteropojat, menkää kotiinne, ryhdistäytykää ja aloittakaa karotenoidipainotteinen ruokavalio, sillä se saa ihonne puoleensavetävämmään näköiseksi kuin rusketus (puhumattakaan keskitalven pohjoismaisesta kalmankalpeudesta), muokatkaa kasvonne symmetrisiksi, jolleivät ne sellaiset ole, nostakaa testosteronitasoanne ja miehistäytykää, sillä vain testosteronipitoisella tosimiehellä on mahdollisuuksia parinvalinnassa - romanttinen nössö joutuu vain palvelemaan naistaja hoitamaan kotona huutavat kakarat, jotka todennäköisesti eivät edes ole omia, sillä moraalisesti heikolla mutta ah niin kiimaisella ovulaatiohetkellään nainen on kuitenkin haksahtanut testosteronirenttuun.

Sami Pihlström: "Rakkauden ja kuoleman filosofia"

Nufitin parasta antia on juuri tämä: päästä seuraamaan ammatikseen ajattelevan ihmisen ajatuksenjuoksua. Ensialkuun epäröin, onko laisinkaan hyvä ajatus mennä kuuntelemaan alustusta näinkin synkeänoloisesta aiheesta. Uskontofilosofi Sami Pihlström totesi vielä alustuksensa alkuun keskittyvänsä lähinnä kuoleman filosofiaan. Hän onnistui kuitenkin puhumaan aiheesta siten, että puolentoista tunnin keskustelun aikana ja sen jälkeen oloni oli innostunut, uudistunut ja motivoitunut. Mahtavaa!

Koska kyseessä on filosofiatapahtuma, Pihlström lähti liikkeelle siitä, että kannattaa keskittyä siihen, mitä juuri filosofia vastaa rakkauden ja kuoleman tematiikan kysymyksiin - filosofian kysymykset ovat sellaisia, joihin muut tieteenalat eivät varsinaisesti keskity, vaikka muutkin tieteenalat toki näitä kysymyksiä ksäittelevät.

Kuoleman filosofia keskittyy tarkastelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden merkitystä. On tärkeää erottaa merkityksen (meaning) ja merkityksellisyyden (significant) käsitteet.  Kuoleman tematiikkaan liittyvien käsitteiden merkitystä Pihlström avasi siten, että "kuolema" on tila, hetki tai tapahtuma; "kuoleminen" puolestaan on prosessi; "kuolleena oleminen" on tila ja "kuolevaisuus" taipumus, joka aktualisoituu kuolemassa. Kuoleman käsitteen merkitys on eri kuin kuoleman kriteerit (kuten sydämen pysähtyminen), joiden avulla puolestaan voidaan määritellä kuolemaa. Milloin kuoleman prosessi alkaa? Syntymässä?

Kuoleman merkityksellisyys puolestaan liittyy elämään. Kuolema uhkaa elämän merkityksellisyyttä, mutta niin uhkaa kuolemattomuuskin. Antaako kuolema merkitystä elämälle vai kyseenalaistaako kuolema elämän merkityksen? Sikäli kuolema antaa elämälle merkityksen, että jos kuolemaa ei olisi, ei Pihlströmin sanojen mukaan olisi yksilöllisyyttä, sillä jos kaikki voisivat tehdä kaiken, eroja yksilöiden välillä ei olisi.  

Yleisökysymyksissä esiin nousi näkökulma, onko kuolema merkittävämpi yksilöllisyyden määrittelijä, vai olisiko se kuitenkin syntymä. Pihlström lähti vastauksessaan liikkeelle siitä, että toki syntymä on hyvin merkityksellinen: täytyy syntyä, jotta voi kuolla tai olla kuolemasta huolissaan. Syntymä on yksilön kannalta siis ratkaisevan tärkeää, mutta siitä päästään kysymykseen, miten yksilön identiteetti ylipäätään määrittyy. Voisiko tietty yksilö olla sama yksilö, jos hän olisi syntynyt joskus toiste? Onko aito mahdollisuus, että juuri tietty minä olisi voinut syntyä jossakin toisessa ajassa?

Jos elämän ja kuoleman merkityksellisyydet siis liittyvät toisiinsa, olisiko kuolemattomuus tylsää, loputtoman tylsää? Vasta-argumenttina tylsyydelle ovat moninaiset inhimilliset kyvyt: kuolemattomuudessa kykyjen kehittämiselle ei olisi aikarajaa, vaan kaikki mahdolliset inhilimilliset pyrkimykset voitaisiin kehittää huippuunsa. Motivoituisivatko ihmiset kehittämään kykyjään, jos siihen olisi ikuinen mahdollisuus? Ajallinen rajallisuus tekee asioista tärkeitä: koska asioita ei voi lykätä (loputtomiin), syntyy motivaatio. Kuolevaisuuteen liittyy lisäksi periaatteelinen epävarmuus: ajan määrää ei voi tietää. 

Kuolevainen elämäntilanne johtaa aivan eri elämänmuotoon kuin kuolematon. Lääketiede kehittyy, ja on mahdollista, että jossain vaiheessa emme enää kuole vanhuuteen - mikä olisi eräänlaista kuolemattomuutta - mutta muut kuolemisen muodot, kuten onnettomuudessa kuoleminen, olisivat edelleen olemassa. Tällainen tilanne eittämättä muuttaisi suhtautumistamme esimerkiksi riskien ottamiseen. Onko ylisuojelevan holhusyhteiskunnan takana piiloajatuksena toive tai kuvitelma kuolemattomuudesta (tai kuolemanpelko) - kunhan on kypärä päässä tilanteessa kuin tilanteessa, vältymme kuolemalta?

Wittgenstein mukaan kuolema ei ole tapahtuma vaan maailmanloppu (solipsismi). Solipsismi lähtee liikkeelle oletuksesta, että on vain yksi subjekti, minä. Käytännöllisellä tasolla solipsismin abstraktio lakkaa olemasta merkityksellinen. Solipsismi on kaukana käytännön elämän tilanteista, joissa toiset ovat aina läsnä. (Levinasin toiseuden etiikassa, ehdoton ettinen vastuu toisesta minulla, määrittää minuutta tavalla jossa vastuullinen eettinen subjekti, minä, on keskiössä. Pääseekö levinasin tyyppinen lähestymistapa koskaan eroon solipsismista?)

Merkityksellisyyden omakohtaisuuden kysymyksessä kuoleman filosofia kytkeytyy rakkauden filosofiaan.

Kuolevaisuus rajaa elämämme: kuolevaisus asettaa elämälle ajalliset rajat, kaikelle, mitä voimme tehdä tai olla. Kuolema on aina läsnä rakkaudessa, koska aika on aina radikaalilla tavalla rajallista.

Rakkaudenkin voi käsittää  kuolemana: rakastava antaa aina osan itsestään rakastetulle.

Entä voiko kuolemaa pelätä, jos ei rakasta mitään? Pihlströmin mukaan kuolemaa voi pelätä, vaikka olisi menettänyt rakkauden ja toivon. 

Varsinkin keskusteluosiossa leikittiin paljon scifi-henkisiä ajatusleikkejä - ja mikäpä olisikaan mielenkiintoisepaa, kuin leikkiä niitä ammattilaisen johdolla. Yksi spekuloitavista kysymyksistä oli kysymys ihmiskunnan kuolemisesta, jota lähestyttiin usealta kantilta.

Jos ihmiskunta kuolee, katoaako ihmiskunnan merkityksellisyys ja jos, niin onko se hyvä vai paha asia? Ensin Pihlström otti esiin epikurolaisen argumentin: kuolema ei voi olla paha asia sille, joka kuolee, koska kaikki, mikä on hyvää tai pahaa, liittyy aisteihin, ja kun havaitseva subjekti lakkaa kuolemassa olemasta, kuolema ei voi olla paha. Vasta-argumenttina Pihlström esitti privaatioteorian: kuolema voi olla paha sille, joka kuolee, koska kuolema vie hyviä asioita pois (privaatio). Kysymystä lähestyttiin näiden kahden argumentin näkökulmasta, mikä herätti lisäkysymyksiä: Onko kuolema paha - ja jos, niin kenelle? Jos ihmiskunta kuolee, onko "muita"?

Kysymys ihmiskunnan kuolemasta johti pohdintaan muistojen kuolemasta. Mikä on muistojen merkitys meille -  onko se lopullinen kuolema, kun kukaan ei muista meitä? Ajatuksen ja muiston kuolema. Muistaminen on kosketuspiste rakkauden ja kuoleman välillä. 

Muistamisen tavat ja käytännöt ovat osa sitä, miten suhtaudumme kuolemaan. Jos ajatellaan neljästä viiteen sukupolvea taaksepäin, kukaan ei muista ihmisiä, ellei kyse ole suurmiehistä tai vastaavista poikkeusyksilöistä. Tavalliset ihmiset vajoavat hämärään, josta mikään muistaminen ei kaiva heitä esiin. 

Pihlström havainnollisti muistamisen jatkumoa esimerkeillä brittiläisen Julian Barnesin kuolemanpelkoa käsittelevästä teoksesta "Nothing to be Frightened of". Barnes on spekuloinut ajatuksella "viimeisetsä lukijasta": jokaisella, joka kirjoittaa, on viimeinen lukija. Ajatus tuntuu sentimentaaliselta, mutta Barnes huomauttaa sarkastisesti, että "viimeistä lukijaa" ei kannata ajatella "erityisenä henkilönä", sillä hän ei ainakaan suositellut teosta luettavaksi kenellekään toiselle... Ehkäpä "viimeinen lukija" ei siis olekaan erityisen merkityksellinen hahmo. 

Toinen ihmiskunnan kuolemasta herännyt ajatusketju liittyi ihmisen ponnisteluihin ja motivaatioon tehdä asioita. Ihmisen ponnistelut olettavat pitkän aikajänteen: tämä on panokseni johonkin pidempään tai suurempaan prosessiin, ehkä pidempään kuin elämäni. Jos olisi olemassa tieto, että ihmiskunta tuhoutuu kuukausi kuolemani jälkeen, näiltä ponnisteluilta saattaisi kadota motiivi. Haluaisimmeko silti viime töiksemme tehdä jotain "merkityksellistä", vaikka aikajänne jäisi hyvinkin lyhyeksi? Ajattelemmko tekojemme vaikuttavan sukupolvienkin jälkeen? Miten käsitys tekojemme aikajänteestä vaikuttaa motivaatioon tai merkityksellisyyden kokemukseen? Voisiko teostani jäädä jälki jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, toisiko se merkityksellisyyden tekoihini?

"Aikaa on aika rajallisesti" on ajatus, joka toistui tilaisuudessa useasti ja jolla toinen haastajista myös osuvasti aloitti loppukommenttinsa kaksi minuuttia ennen tilaisuuden päättymistä. Tilaisuus tosiaan oli sellainen, jossa aika meni kuin siivillä ja jossa aikaa olisi toivonut olevan enemmänkin käytettävissä. 

Se, että kuoleman kysymyksen filosofinen pohtiminen perjantai-iltana voi olla viihdyttävää ja antoisaa, yllätti minut tällä kertaa erittäin positiivisesti.

Sokrates-väittelykilpailu

Lukiolaisille tarkoitetussa Sokrates-väittelykilpailussa aiheet liittyivät myös vuoden teemaan, rakkauteen. Aihepiirivalinta tuntui erittäin osuvalta, sillä rakkaudesta kaikilla on myös omakohtaista kokemusta filosofisten argumenttien lisäksi. Sanottavasta ei siis ollut puutetta, mikä teki väittelyistä myös todella hauskoja seurata. Aihepiiri ei kuitenkaan tarkoittanut, että väitteet olisivat mitenkään helppoja puolustettaviksi tai vastustettaviksi - vai miltäpä kuulostaa esimerkiksi "On parempi olla onnettomasti rakastunut kuin olla kokematta rakkautta"?