Sirpa Kähkönen: Graniittimies

 

"Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty."

Otava 2014. 334 s.

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies kertoo heitä, jotka kansalaissodan jälkeen eivät nähneet elämälleen mahdollisuuksia Suomessa vaan päättivät lähteä rajan yli itään - osin rohkean huimapäisesti, osin ainoana mahdollisuutenaan.

Graniittimiehen keskushenkilö on Klara - tai sen nimen hän itselleen valitsee uudessa kotimaassaan. Klara ja Ilja hiihtävät itärajan yli Pietariin talvella 1922, ja siitä alkaa heidän uusi elämänsä. Graniittimies käsittelee pitkälti samaa takinkääntämisen ja identiteetin tematiikkaa kuin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, mutta lyyrisemmin ja vähemmän sekavasti. Neuvosto-Venäjä rakentuu kertomuksista:

"Olisin voinut kysyä: mutta miksi et kertonut, tai: miksi kerroit vain osan. Miksi sanoit että olit yksin maailmassa? Mutta tiestin jo, että kun ihminen otti uuden nimen, hän otti usein myös uuden menneisyyden. Tässä kaupungissa ihminen oli se, joka hän sanoi olevansa."

"Tyhjä tulevaisuus vailla yhtään suuntaviittaa antoi ihmiselle äärettömän rohkeuden. Niin monta kertaa hän oli jo muodostellut itsensä uudelleen. Miksei vielä kerran, ja vielä rohkeammin kuin koskaan. Nyt hän sen käsitti. Voittaja oli se joka julkeimmin kertoi menneisyytensä ja muovaili sitä."

Klaran ja Iljan tarinasta muovautuu kuitenkin julmempi, köyhempi ja arvaamattomampi kuin he kuvittelivat tai toivoivat saapuessaan Pietariin. Vallankumouksen jälkeenkin on yhä paljon työtä tehtävänä, ja maailma muuttuu hitaasti. Unelma kääntyy realismiksi, ja realismi alkaa vuosien saatossa saada yhä arvaamattomampia sävyjä. Näin pohtii Galkin, Klaran ystävä, jonka kanssa Klara on ottanut tehtäväkseen pyörittää Ilon seppiä, taloa, joka tarjoaa huolenpitoa ja mielekästi tekemistä katulapsille:

"En minä Harkovastakaan paratiisia löytänyt. Ei sitä maan päälle noin vain tehdä. Mutta se oli kylliksi hyvää, mitä minä näin. Ehkä me pääsemme vielä siihen, että saamme tasoitettua kaikkien tien. Että kohta ei enää ihmisten elämäntietä leimaa sokea sattuma - se mihin hän on sattunut syntymään. Ehkä me saamme liitettyä yhteen tarpeeksi paljon rakkautta ja hyviä, tarmokkaita ihmisiä. Ehkä, kuka tietää."

Paitsi että vallankumous on tapahtunut yhteiskunnassa, se tapahtuu myös Klarassa. Galkin analysoi muutoksen mahdollisuuden mekanismia: 

"Siitä muutoksesta. Minä uskon että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä."

Mikä sitten kestää? Rakkaus, avioliitto, ystävyys, yhteiskuntajärjestys, vallanhimo, äitiys? Yhteiskunta ympärillä rakentaa tarkkailukoneistoaan, hierarkiaa, jonka osiksi joitakuita kiinnostaa hakeutua. Uusi yhteiskunta vaatii uudenlaisen ihmisen? Vanhan yhteiskunnan - ja vanhanaikaisen ihmisen - on muututtava tai murruttava?

Loppua kohden Graniittimies keskittyy muutoksen kysymyksiin ja pienen ihmisen rooliin niiden myllerryksessä. Myös kerrontatekniikka muuttuu: romaanin alkupuolella kerronta suodattuu Klaran kautta, loppupuolella kerronnan näkökulmat vaihtelevat henkilöhahmosta toiseen ja Klara hahmona välittyy lähinnä muiden havaintojen kautta. Kerrontavalintaa voi pitää perusteltuna, mutta itse olisin halunnut viettää enemmän aikaa Klaran seurassa, nähdä loppuun saakka tapahtumat hänen silmillään.

Viimeisia Klaran kanssa jaettuja havaintoja ovat kielot. Kielokimppu on viesti, ja sen kohtalo tiivistää hienovireisesti ja symbolisesti sen, mitä ajatuksia yhteiskunnan muutokset eri yksilöissä herättävät:

"Ilja kantoi illalla kielot pois huoneesta, koska niiden tuoksu teki hänen päänsä kipeäksi. Minä peittelin Dunjan ja istuin ikkunan ääressä koko kirkkaan toukokuun yön. Minä kirjailin palttinaisen kankaan täyteen kieloja, tuoksuttomia, vaiteliaita - kirjailin jotta muistaisin äitini, päätökseni, teräksisen tyyneyteni."