Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuus (ohjaus Leea Klemola) oli tylsin pitkään aikaan näkemäni näytelmä.
Kun kuulin Maaseudun tulevaisuudesta, kiinnostuin sen näkemisestä, sillä ajattelin sen olevan kantaaottava ja ajatuksia herättävä, ehkäpä jotain samankaltaista Kansallisteaterille kuin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas (2007). Näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton - raportoitiin katsojista, jotka lähtivät kesken pois, koska teos oli niin järkyttävä. Osa puolestaan kehui kokemusta.
Maaseudun tulevaisuuden katsominen on rinnastatettavissa kokemukseen, jossa menee baariin puolenyön jälkeen selvin päin ja koettaa saada selvää siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Suuren osan ajasta ihmiset puhuvat toistensa päälle tai puheesta ei muuten vain saa selvää, ja punainen lanka katkeilee. Käsitellään "rohkeasti" "rohkeita" aiheita, kuten eläimiin sekaantumista ja lapsenmurhaa, nälvitään uskomushoidoille ja rienataan uskontoa. Ollaan kännissä ja hillutaan munasillaan. Sokeeraavaa? Pikemminkin kuin pitkä, väljähtynyt vitsi.
Kaikki on äärimmäistä ja absurdia, mutta mistään ei oikein onnistuta sanomaan mitään. Katsojana minulle tuli sellainen olo, kuin käsikirjoittajat olisivat "saaneet monta tosi hyvää ideaa", mutta suurin osa ideoista ei vain toiminut näyttämöllä. Dialogissa on paljon tyhjäkäyntiä. Reilun kolmen tunnin katsomiskokemuksen jälkeen olo oli uupunut, kuin jyrän alle jäänyt. Edes väliaikaskumppa ei pelastanut tilannetta, sillä ensimmäisellä puoliajalla on muutamia onnistuneita vitsejä, toisella puoliajalla naurahdin kerran - kun hevosen sielu alkoi laulaa joulunvietossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti