"Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa, on punainen puutalo."
Tammi 2014. 272 s.
Innostuin suunnattomasti, kun kuulin syksyllä Riina Katajavuoren Wenla Männistöstä: nyt joku on puhaltanut eloa Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja vieläpä nostanut fokukseen romaanin naiset. Hienoa!
Wenla Männistö osoittautui kuitenkin ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. Pitkään - ainakin puoliväliin saakka - minua etäännytti romaanin nuortenkirjamaisuus. Ja ihmekö tuo, kun keskushenkilöt - Wenla, Ansku ja Juko Brossit - ovat kahdenkymmenen molemmin puolin, enemmistö teinejä. Sitten ehkä päätin antautua nuortenkirjamaisuudelle ja niinpä se veikin mennessään: dialogi rullaa sujuvasti ja nasevasti ja intertekstuaalisia sekä kulttuurisia viittauksia vilisee niin runsaasti, että loppuun on nähty parhaaksi kirjata lähdeluettelo ("Taustalla").
Henkilöhahmojen nykyversioissa on särmää. Sekä Jukolan veljessarja että Wenla ja Ansku perheineen ovat haavoittuvia, epätäydellisiä ja kuitenkin samalla itsevarman tai omapäisen yliampuvan huumorintajuisia. He eivät ole nykyajan mammonaa tavoittelevia finanssivoittajia, vaan oman elämänsä duunareita ja selviytyjiä, kukin tavallaan. Elämään mahtuu niin erheitä ja erehdyksiä kuin hetkessä kantavia valintojakin. Kuin subtekstissään myös Wenla Männistössä on runsaasti lauluja, jotka sanoittavat henkilöhahmojen tunnemaailmaa.
Lopulta Wenla Männistö osoittautuu onnistuneeksi kokeiluksi ja teokseksi, joka onnistuu Kiven perspektiiviä hyödyntäen näyttämään jotain olennaista myös meidän ajastamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti