Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta III

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkuu siitä, mihin toinen osa päättyy, ja romaanin loppu jättää lukijan odottamaan neljättä osaa. Kolmannen osan alussa päähenkilö Tara Selter kohtaa toisen ihmisen, joka on jäänyt marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Kohtaamisen kautta lukijakin päästetään katsomaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä, sillä ihmisten kokemukset eroavat aina jollakin lailla toisistaan. 

Kolmas osa käsitteleekin keskeisesti kohtaamista, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä. Yhteys voi syntyä marraskuun kahdeksanteentoista jääneiden välille, ja tällaisia kohtaamisia kuvatessaan romaanisarjan kolmas osa muistuttaa jossain määrin Kärpästen herra -romaania: jos rakentuu yhteisö, sillä on oltava jonkinlaiset säännöt, on oltava riittävän paljon samanmielisyyttä. Yksi samanmielisyyteen liityvä perustavanlaatuinen asia on esimerkiksi ajanlasku: päivien määrästä on hyödyllistä olla samaa mieltä, ja jotta päiviin syntyisi jokin ryrmi ja mittakaava, henkilöhahmot sopivat mittayksiköksi sata päivää. 

Tara ikävöi miestään Thomasia ja myös palaa tämän luokse. Päivien määrä heidän välillään osoittautuu kuitenkin hankalan suureksi ha yhteyttä on vaikeaa löytää. Tara on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun taas Thomas on sellainen kuin ensimmäisenä marraskuun kahdeksantenatoista. Ei totuus eikä valhekaan auta kommunikaatiossa tai yhteyden löytämisessä, kun aikaa on kulunut liikaa. 

Tilavuuden laskemisesta on hieno romaanisarja, jolle ei auta kuin jäädä odottamaan jatkoa.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 19 h.

Kiinnostuin Jari Tervon uutuusromaanista oltuani kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuilla. Tuolloin Tervo kertoi olleensa kiinnostunut kirjoittamaan Ukrainan sodasta mutta huomanneensa, että hänellä ei ole siitä riittävästi taustatietoa. Suomen historiasta hänellä sitävastoin tietoa on, ja tästä oli lähtenyt idea kirjoittaa kuvitteellinen historiallinen romaani - entä jos toisen maailmansodan lopputulema olisikin ollut sellainen, jossa Neuvostoliitto olisi voittanut sodan Suomea vastaan? Ja tällainen historiallinen romaani Eeva ja Aatami siis on.

Romaanin keskushenkilöitä ovat nimihenkilöt Eeva ja Aatami. He tulevat aivat erilaisista suvuista: Eeva on Kyyhkysten sukua, ja romaanin tapahtumat alkavat Elisenvaaran pommituksista, joissa myös Kyyhkysten kotitalo pommitetaan maan tasalle. Aatami on puolestaan Rautapartojen sukua, joka on rikas ja vaikutusvaltainen suku. 

Tervon kerronta on rikasta: virkerakenne on pitkä ja polveileva, henkilöhahmoja on runsaasti (ja sodan ja sepitehistorian pyörteissä osa heistä osoittautuu opportunisteiksi, takinkääntäjiksi tai muutoin vain identiteetinvaihtajiksi) ja maantieteellisestikin ollaan monissa miljöissä. 

Olen lukenut aiemmin Tervoa vain vähän - ja kun tarkemmin miettii, en juuri ollenkaan. Muistan aloittaneeni joitakin romaaneja, mutta ne ovat jääneet kesken. Eeva ja Aatami lienee ensimmäinen, jossa olen päässyt loppuun saakka. Tervon tyylin runsaus ja maneerit, kuten seksikohtaukset, eivät aivan osu kirjalliseen makuuni. Runsautensa vuoksi romaani todennäköisesti toimii paremmin luettuna kuin kuunneltuna, vaikka äänikirjassa kerronnan näkökulman vaihtumisen seuraamista helpotetaankin lukijan vaihtumisella.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018. Storytelin äänikirja, 11 h 30 min.

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta käsittelee kahta pääteemaa: eroa pikkulapsiperheessä ja psykoosin puhkeamista lähipiirissä. Riikka Pulkkisen tyylissä kirjoittaa viehättää se, kuinka hän onnistuu pohtimaan ihmisyyttä, olivatpa juonikuviot tai henkilöhahmojen elämäntilanne sitten samastuttavia tai eivät. 

Lasten planeetassa kahta teemaa yhdistää toisiinsa päähenkilö Frederika. Frederika on se, joka eroaa lapsensa isästä. Hänen pitää olla tyttärelleen äiti, luotettava aikuinen, joka tietää vastaukset ja joka pitää arjen toiminnassa, vaikka puitteet vaihtuisivatkin. Frederikan pikkusisko Julia puolestaan opiskelee lääkiksessä. Kun kerronnan fokus vaihtuu Juliaan, lukija pääsee asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jonka psykoosi on juuri puhkeamassa. 

Frederikan ja Julian sisarussarjaan kuuluu vielä kolmaskin sisar, ja sisarusten ja heidän vanhempiensa kautta päästään tarkastelemaan lapsuudenperheen dynamiikkaa siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Sisäkertomuksena romaanissa on myös Frederikan tyttärelleen kertoma iltasatu ponista ja leijonasta, joka omalla tavallaan kertoo ihmissuhteiden ja läheisyyden ihanuudesta ja vaikeudesta.

Vaikka romaanin teemat ovat suuria ja saattavat vaikuttaa hankaliltakin, kertojaääni suhtautuu henkilöhahmoihin empaattisesti ja romaanin lukemisesta jää katarttinen tunne.

Inga Magga: Puolikas

 

"Täysikuu valaisi porokaarteen ja loi varjoja sitä ympäröivien aitojen taakse."

Like 2024. 283 s.

Inga Maggan romaani Puolikas käsittelee kiinnostavalla tavalla identiteettiä. Romaanin päähenkilö on Ibbá, joka asuu Tampereella ja jolla on saamelaiset juuret, mutta joka ei oikein tunne juuriaan tai ei tiedä, kuinka niihin suhtautua. Hän ei osaa saamea eikä hänellä ole saamenpukua. Nuorena aikuisena kieleen ja kulttuuriin sisään pääseminen tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin mitä se olisi ollut lapsena - saako aikuinen olla osaamaton ja tehdä virheitä?

Päähenkilö Ibbán tarina tapahtuu nykyajassa. Romaanin toinen aikataso alkaa 1950-luvun Lapista ja kertoo Ibbáa edeltävän sukupolven, hänen isänsä lapsuudenperheen, tarinaa. Ibbán isän sukupolven kokemuksien kautta nykylukija pystyy paremmin ymmärtämään Ibbán kompleksista suhtautumista saamelaisuuteen ja ylipäätään saamelaisuuden historiaa Suomessa.

Puolikkaasta välittyy paljon tietoa saamelaiskulttuurista ja kulttuurin ja saamelaisten asemasta Suomeessa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin Ibbán pohdinta siitä, kuka hän on ja mitä hänellä on ikään kuin oikeus olla - kuka hän saa olla.

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.

Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani. 

Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.

Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.

Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen. 

Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.

Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.

Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.

Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?

Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Helena Immonen: Operaatio Tulikettu

Docendo 2024. Storytelin äänikirja, 14 h 19 min.

Operaatio Tulikettu on Helena Immosen Operaatio Kettu -sotakirjasarjan neljäs ja viimeinen osa. Operaatio Tuliketun tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Operaatio Napakettu jäi. Operaatio Tuliketun tapahtumat sijoittuvat pitkälti Itämeren ympärysvaltioihin, lähinnä Suomeen ja Venäjän Suomea tai Itämerta lähellä oleviin osiin. Toiminnan keskiössä ovat sisarukset Riina ja Joni Koivu. 

Riinan mies Mikael on edelleen vangittuna Pohjois-Venäjällä jäätyään kiinni Jäämeren operaatiossa. Riina pääsee tiedustelutehtävissä kentälle aloittelevana agenttina. Joni puolestaan saa komennuksen erikoisjoukko-operaatioon toisensa perään. Myös Operaatio Aavikkoketusta saakka lukijalle tutuksi tullut CIA:n agentti Peto on mukana kuvioissa.

Operaatio Tuliketussa Venäjä eskaloi Ukrainan sotaa pohjoiseen Eurooppaan ja Venäjä-Kiina-Usa-akselin suurvaltapolitiikka ottaa kierroksia. Romaanissa on toimintakohtauksia niin erikoisjoukkojen operaatioista kuin agenttihommistakin, mutta Operaatio Tuliketun painopiste on tiedustelutoiminnassa ja sen kuvaamisessa. Romaanin erilaiset ainekset ovat hyvin tasapainossa. 

Siinä missä aiemmissa osissa henkilöhahmot säännöllisesti muistelevat kotirintamalla olevaa perhettään, nyt ihmiskuvausta laajennetaan himpun verran. Jonin erikoisjoukkotoverista Antista ei lukijallekaan aiemmin ole kerrottu juuri muuta kuin se, että hän on kotoisin Lapista ja että hän harrastaa runoutta. Romaanisarjan viimeisessä osassa Antin henkilökuvaa syvennetään ja sitä kautta muistutetaan siitä, että on muitakin elämänmuotoja kuin lapsiperhe. 

Operaatio Tulikettu päättää Operaatio Kettu -sarjan hienosti. Immonen onnistuu sotakvartetissaan kirjoittamaan näkyviin 2020-luvun ajankuvaa ja asenneilmapiiriä viihdyttävästi ja jotain olennaista ajastamme havaiten.

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Docendo 2023. Storytelin äänikirja, 12 h 29 min.

Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan kolmas osa, Operaatio Napakettu, sijoittuu pohjoiseen. Lapissa - niin Suomen kuin Norjankin alueella - alkaa tapahtua. Suomen Lapissa valmiusjoukkojen harjoituksissa oleva Joni joutuu tapahtumien polttopisteeseen, ja pian Natoon liittyneen Suomen joukkoja lähetetään ratkomaan myös tilanteita Norjassa.

Tiedustelun parissa työskentelevä Riina lähtee ulkoministeriön matkalle Huippuvuorille, mikä ei sekään jää pelkäksi lomailuksi, koska paikalla on Aavikkoketusta tutuksi tullut amerikkalainen agentti Peto. 

Mikael on pitkälti siisteissä sisätöissä, mutta pääsee pariinkin otteeseen myös kentälle. Esikunnan hommissa korostuu cyberrikollisuus, minkä myötä Hilla-nimisen murteellisesti puhuvan nörttihahmon rooli korostuu. Hillan esikuva löytynee Stig Larssonin tuotannosta.

Jonin puoliso Meri saa myös hieman enemmän roolia Operaatio Napaketussa kuin aiemmissa sarjan osissa, nimittäin hän toimii yliopstolla vaihto-opiskelijoiden parissa ja hänen vastuullaan on eritoten kiinalaisen Wein tutustuttaminen suomalaiseen kulttuuriin. Pohjoisessa - Lapissa ja Jäämerellä - läsnä on toki Venäjä, mutta miten ne muut suurvallat intresseineen ja teknologioineen...

Operaatio Napaketussa on monenlaisia aineksia: cyber- ja hybridisodankäyntiä, suurvaltapolitiikkaa, biologista sodankäyntiä, monia lokaatioita, maskirovkaa, vakoilua, perinteistä sodankäyntiä, teknologiaa... Romaani päättyy totaaliseen cliffhangeriin, mikä viittaa paitsi siihen, että sarja jatkuu, ehkä myös siihen, että kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa olisi voinut rajata tarkemmin, jos sarjaa on tarkoitus voida lukea myös itsenäisinä teoksina. No, kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa - ja lukijana ei kuin kohti neljättä osaa.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Docendo 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 47 min.

Operaatio Kettu -sarjan toisessa osassa soditaan pitkälti Suomen rajojen ulkopuolella. Joni on lähtenyt Afganistaniin Suomen joukkoihin. Operaatio Aavikkoketun toinen juonilinja sijoittuu Suomen maaperälle: Joakim Karhu salamurhataan Novitšokilla Joensuussa. Karhu on ollut Operaatio Punainen kettu -kirjassa kuvatussa Suomen ja Venäjän välisessä sodassa loukkaantuneen Riina Koivun huonetoveri sairaalassa, ja toki tuttu nimi myös Riinan aviomiehelle Mikaelille, joka on siirtynyt työskentelemään tiedustelun parissa. 

Operaatio Aavikkokettu kuvaa siis toisaalta sotimista kansainvälisessä kontekstissa - niin yhteistyötä kuin eturistiriitojakin -  ja toisaalta tiedustelua ja informaatiosodankäyntiä.

Kerronta on ykkösosasta tuttua Immosta: henkilöhahmot jatkavat elämäänsä siitä kohdin, mihin ykkösosassa jäätiin, ja luonnon personointi Linnan tyyliin jatkuu. Lapsiperhetematiikka on edelleen läsnä, mutta keskeisimmäksi hahmoksi perhe-elämän kuvauksen suhteen nousee tässä osassa selkeästi Riina. Riina on leijonaäitimäinen suhteessaan poikaansa Topiakseen, ja toisaalta Riinan hahmon kautta kuvataan parisuhdeongelmia, joita sodassa haavoittuneilla ja traumatisoituneilla voi olla.

Uyghur Noodle House, Helsinki

Hakaniemen Lyyra-kortteliin on auennut uiguuriravintola Uyghur Noodle House. Paikan hittituote on käsintehdyt, paksut nuudelit, jotka on nostettu myös ravintolan logoon. Muitakin annoksia on tarjolla, ainakin keittoja, piirakoita ja dumplingseja. 

Lägmän-nuudeliannoksissa saa valita nuudelityypin (käsintehty vai udon), täytteen (liha / kana / katkarapu / tofu) ja tulisuusasteen (mieto - keskivahva - tulinen). Se minulle ei ensikäynnillä aivan auennut, mikä ero on lägmän 1 ja 2 -annoksilla - kenties jotakin chilin määrään liittyvää. Itse valitsin keskivahvan tulisuusasteen ja se oli omaan maukkin sopiva. Suolaa annoksessa oli liikaa omaan makuuni, mutta muutoin ruoka oli herkullinen. Tällaisessa ravintolassa en ole aiemmin Suomessa (tai tarkemmin ottaen missään päin maailmaa) käynyt, eli uutuus on tervetullut.

Annokset valmistetaan sitä mukaa, kun niitä tilataan, eli kiireisen lounastajan valinta Uyghur Noodle House ei ainakaan tällä hetkellä ole, koska lounasasiakkaita riitti ravintolan täydeltä. Alkupala kuuluu hintaan, samoin kahvi, joten lägmän-annoksen hinta 12,90 on sopiva. Annos on sen verran suuri, että sen jälkeen koittaa ruokakooma, josta selviämiseen tarvitaankin vähintään kahvia.

 

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Docendo 2022. Storytelin äänikirja, 12 h 20 min.

Helsingin Sanomat on ehkä pariinkin otteeseen viime aikoina nostanut esiin Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan sotajännärit. Operaatio Punainen kettu on romaaneista ensimmäinen. Se kertoo Venäjän aggressiosta Itämerellä. Romaani sijoittuu tarkemmin nimeämättömään nykyaikaan, jossa Suomen presidentti on Sauli Niinistö ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg. 

Operaatio Punaisen ketun tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyvänsä/liittyneensä Natoon ja Gotlannin valtaavat pienet vihreät miehet. Suomi pyydetään apuun takaisinvaltauksessa. Sen jälkeen aggressio eskaloituu: Suomenkin alueella alkaa tapahtua. On ilmatilaloukkauksia, informaatiosotaa, infrastruktuuriin kohdistuvia hyökkäyksiä, tunnuksettomia vihreitä miehiä valtaamassa maanpuolustuksellisesti tärkeitä kohteita, sotalaivoja - ja lopulta maasotakalusto vyörymässä itärajan yli ja perinteisen sodankäynnin mukaisia taisteluita. 

Sodankäynnin etenemisen kuvauksessa Immosen romaani vakuuttaa realistisuudellaan. Immonen soutelee kirjallisesti osin samoilla vesillä kuin Ilkka Remes, mutta Immonen kirjoittaa uskottavammin. Jännitystä ja imua romaanista ei siltikään jää puuttumaan. 

Jännäreille tyypillisesti henkilöhahmot ovat melko stereotyyppisiä ja ohuita. Operaatio Punaisessa ketussa keskiössä on kaksi pariskuntaa, Mikael ja Riina sekä Joni ja Meri. Pariskuntia yhdistää sukulaisuus: Riina ja Joni ovat sisaruksia. Mikael on töissä esikunnassa ja Riina on käynyt armeijan. Jonikin on käynyt armeijan ja kuuluu valmiusjoukkoihin. Meri on siviili. Mikaelilla ja Riinalla on alle kouluikäinen poika Topias, Meri puolestaan on romaanin alussa viimeisillään raskaana Jonille. 

Keskeisten henkilöhahmojen kautta pystytään siis kuvaamaan sodankäyntiä erilaisten tasojen ja näkökulmien kautta: Joni päätyy heti tapahtumien käynnistyttyä tositoimiin, koska hän kuuluu valmiusjoukkoihin. Mikaelilla on asemansa vuoksi enemmän tietoa kuin muilla, mutta hänen päivänsä kuluvat suojatuissa bunkkereissa kaukana etulinjasta. Riinan kautta päästään puolestaan kuvaamaan sotimista naisnäkökulmasta - ja jostain syystä juuri Riina on kirjoitettu sellaiseksi hahmoksi, jolle ihmisen ampuminen ensimmäisen kerran tuottaa eniten hankaluuksia, koska Riina alkaa miettiä, onkohan vihollismies kentis isä ja eihän kenenkään isää nyt voi ampua. 

Immosen kirjoitustyyli on velkaa myös Väinö Linnalle. Useissa luvuissa on luonnon personointia Linnan tyyliin: on mustarastas, kuukkeli tai aurinko, joka pohtii jotain tai toimii jollakin lailla - tyyli on samanlainen kuin Linnan 20 markan seteliin päätynyt sitaatti Tuntemattoman sotilaan lopusta: "Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia."

Oopperan kummitus @ Kansallisooppera, Helsinki

Kansallisoopperan Oopperan kummitus on näyttävä ja mukaansatempaava oopperamusikaali. Lavastus on upea. Jos joskus aiemmin lavastus on ollut maltillinen tai jopa tylsä, nyt näyttämöstä otetaan kaikki irti. Toki myös teos mahdollistaa sen: Oopperan kummituksessa eletään vuotta 1861 Opera Populairessa, missä esitetään ja harjoitellaan erilaisia oopperoita. Alussa katsoja pääsee muinaiseen Egyptiin Hannibal-tunnelmissa, sitten on kevyttä rakkausjuonioperettia ja lopulta synkeää Don Juan -meininkiä. 

Tärkeintä on kuitenkin Opera Populaire esiintyjineen ja taloa piinaava kummitus. Kummituksen ympärille rakentuu tarina, jonka voi tulkita perinteiseksi kolmiodraamaksi tai kuvainnolliseksi tarinaksi elämänvalinnoista tai valinnasta taiteen ja rakkauden välillä. 

Keskiössä on nuori laulaja Christine Daae. Christine oppii laulamaan upeasti, koska Musiikin enkeli - Oopperan kummitus - on opettanut häntä. Yleisöön saapuu nuori mies, joka on tuntenut Christinen jo lapsena ja rakastuu. Myös Oopperan kummitus rakastuu Christineen. (Rakkauskuvauksessa on myös jotain ummehtunutta: molemmat miehistä lupaavat Christinelle turvaa, suojelusta ja johdatusta - eihän pöljä tytsi nyt itse osaisikaan päätöksiä tehdä tai ottaa vastuuta elämästään, eikös niin.) Christine on tilanteessa, jossa hänen on tehtävä valinta kahden miehen välillä. Kuvaannollisesti voisi ajatella myös, että ihminen - Christine - tekee valinnan pimeyden ja valon tien välillä, tai sen välillä, myykö hän sielunsa ja omistaako elämäsnä taiteelle vai siirtyykö arkisten askareiden ja perhe-elämän turvalliseen huomaan (ja siis myös hylkää taiteen ja jatkaa korkeintaan harrastelijana). Mikä on Christinen valinta - ja kuvaako se ihmisen elämänvalintoja vai sitä, mitä nainen valitsee tai naisen tulee valita?

Tarina on riittävän nopeatempinen ja viihdyttävä pitääkseen hyppysissään esityksen ajan, mutta upeinta on musiikki ja lavastus. Musiikissa toistuvat samat teemat, joita varioidaan läpi esityksen. Ja se lavastus! Lavaa hyödynnetään kokonaisuudessaan. Tunnelmat vaihtuvat, mutta vaikuttavinta on, kun katsojat viedään oopperan kellariin kummituksen kotiin: lukuisat portaat nousevat ja laskevat ja kohtaus on elokuvallinen. Synkkyys on käsinkosketeltavaa. Loppumatka taittuu veneellä, joka lipuu äänettömästi mustassa vedessä mutkitellen. Kummituksen koti on pelkkää pimeyttä, goottilaista kiveä, kalliota, kaltereita ja mustia oksia. Kynttilöiden liekit lepattavat valoa tuomassa. Makuuhuoneen punainen sänky on dominoiva, eroottisesti latautunut ja uhkaava.

Oopperan kummitus on upea musiikillinen ja visuaalinen elämys.

Taqueria El Rey, Helsinki

Taqueria El Rey on meksikolainen ravintola keskustassa Loosea vastapäätä. Syksyisen käynnin tunnelma oli kuuma, kostea ja meluisa - ehkäpä siis voisi sanoa meksikolainen? Listalta löytyy niin alkupaloja kuin pääruokiakin. Otimme alkuun jaettavaksi guacamolen ja cevichen. Guacamole oli herkullista, ceviche puolestaan melko keskinkertainen.

Pääruoaksi otimme tacoja. Tacoannokset olivat tasahintaisia, 20 euroa. Kun annoksessa on neljä tacoa, yhden hinnaksi voi nopeasti laskea viisi euroa - ja huomata pohtivansa, kuinka suurta ylihintaa tässä nyt maksetaankaan. 

Kaktustacot - kasvisruoka siis, mutta ei vegaaninen - saivat meiltä myönteisen vastaanoton, kalatacojen päälle aseteltu raastepöytä sen sijaan aiheutti huokauksia, jotka eivät olleet ihailevia. Kalatacot jäivät muutoinkin monotonisiksi.

 

Vietimme mukavan illan El Reyssä, mutta en koe erityistä tarvetta tai kaipuuta käydä paikassa uudelleen: hinta-laatusuhde ei ole kohdillaan.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 49 min.

Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta II jatkuu sitä, mihin Tilavuuden laskemisesta I päättyy. Tara Selter lähtee pois miehensä Thomasin luota: on aika selvittää marraskuun 18. päivän mysteeriä yksin. 

Kirjan alkupuoli keskittyy vuodenaikoihin: Tara huomaa kaipaavansa vuodenaikoja ja vuodenkiertoa ylipäätään, ja hän päätyy rakentamaan itselleen vuodenajat matkustamalla Euroopassa sellaisiin paikkoihin, missä sää vastaisi sitä vuodenaikaa, jossa Tara marraskuun 18. päiviensä lukumäärän mukaisesti elää. Hän aloittaa lapsuudenperheensä luota ja joulun viettämisestä. 

Vuodenaikojen tärkeydestä kirjoittamisella on yhteys myös aikaan, jota elämme. Ilmastonmuutoksen myötä on puhuttu siitä, kuinka vuodenajat eri puolilla maailmaa voivat muuttua - tai tavallaan jopa kadota. Suomen osalta on puhuttu lumettomien talvien lisääntymisestä ja toisaalta sateiden, tuulien ja pilvisyyden lisääntymisestä talvisaikaan. Tämä ennuste saa Suomen tulevat talvet kuulostamaan ikuiselta marraskuun 18. päivältä. Toisaalta edelliset pari talvea ovat olleet kovinkin kylmiä ja runsaslumisia Etelä-Suomea myöten. 

Kun vuodenajat on koettu, Taran valtaa jonkinlainen tyhjyys. Keinotekoinen maailma on kuitenkin aina simulaatio, ei totta, vaikka voimmekin leikkiä erilaisia roolileikkejä halutessamme. Romaanisarjan alusta alkaen keskeisenä esinemotiivina on ollut roomalainen sestertius, siis kolikko. Tilavuuden laskemisesta II:ssa vuodenaikojen käsittelemisen jälkeen luvassa on Rooman valtakunnan historiaa ja Rooman valtakunnan olemuksen pohtimista, sekä kiinnostava teoria siitä, mihin Rooman valtakunnan kasvu lopulta tyssäsi. 

Romaanisarjan toinen osa päättyy täydelliseen cliffhangeriin, joka pohjustaa kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa.

Taiteiden yö 2024

Katedraalin yö @ Uspenskin katedraali

Uspenskin katedraalissa vietettiin Taiteiden yönä Katedraalin yötä. Kävimme kuuntelemassa katedraalikuoron esiintymistä. Kuoron ääni teki katedraalin tilan näkyväksi aivan uudella tavalla kohotessaan kohti kattoa ja täyttäessään tilan kokonaan. 

Vilma Jää @ Etno-Espan lava

Espan lava on todennäköisesti yksi Taiteiden yön ruuhkaisimpia kohtia ja suosituimpia paikkoja. Helsingin SAnomat nosti tärppijutussaan esiin Vilma Jään ja luonnehti hänen musiikkityyliään jotakuinkin suomalais-ugrilaiseksi popiksi. Pitihän sitä mennä kuuntelemaan. 

 

Emme olleet aivan suoraan lavan edessä, joten en tiedä, johtuiko se siitä vai miksauksesta ylipäätään, mutta niin musiikki kuin laulukin olisi voinut tulla paljon kovempaa. Ajoittain oli ylipäätään vaikeaa kuulla. Artistin tyyliin pääi kuitenkin käsiksi: laulu oli eteerissävyistä, taustalla jokin komppi ja soittimina myös kanteleita tai niiden sukulaisia tai variaatioita. Biisissä, joka kertoi manaaja-Miinasta, laulaja sai yleisön hienosti mukaan kirkumaan.

Basso @ Senaatintori

Juhlaviikkojen tilausteos oli Senaatintorilla illan hämärän syventyessä esitetty BASSO. Siitä ei voi sanoa muuta kuin WAU. Näimme kirkon portaiden leveydeltä bassoja: sähköbassoja, kontrabassoja, muita matalia jousisoittimia, matalia puhaltimia, rumpusetin ja matalan taajuuden lyömäsoittimia kuten patarumpuja... ja bassolaulajakuoron sekä sooloja. Kuulutukset ennen esityksen alkamista lausui myös matala bassoääni, kuten asiaan kuului. Tilausteoksen tematiikka lähti liikkeelle maailman synnystä: "Ennen kuin oli mitään... mitä oli ennen mitään.... oli basso." Esityksessä oli siis sekä mahtipontisuutta että huumoria. Bassojen ihalijana nautin tästä esityksestä suuresti!

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 5 h 25 min.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani (tai romaanitrilogian ensimmäinen osa?) Tilavuuden laskemisesta I on viehättävä, hidastempoinen ja filosofinen romaani. 

Päähenkilö Tara Selter pitää vanhojen kirjojen kauppaa miehensä kanssa. Hän on Pariisissa aivan tavallisella kirjojenostomatkalla, kun hän herää hotellihuoneessaan marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Ja uudelleen, ja uudelleen. Tara on pudonnut ajan ulkopuolelle: hänelle jokainen aamu on marraskuun 18., vaikka kerrat toistuvat. Koko muu maailma sen sijaan tuntuu elävän samaa päivää kuin se olisi päivä muiden joukossa. 

Tara koettaa ymmärtää, mistä on kyse, mutta se on vaikeaa. Romaanin kerronta on yksityiskohtaista ja toisteista (mikä tekeekin siitä niin hypnoottista). Tara kuvailee päivän yksityiskohtia ja koettaa löytää marraskuun kahdeksannentoista kaavan, koettaa ymmärtää, kuinka hän on joutunut luuppiin ja kuinka sen voisi murtaa. Muiden muisti pyyhkiytyy aina yön aikana, ja jokainen aamu on heille aivan tavanomainen, ensimmäistä kertaa tapahtuva marraskuun 18. 

Tara on Pariisissa, mutta hän päättää palata kotikaupunkiinsa ja kotitaloonsa miehensä luo. Tilavuuden laskemisesta I koettaa kuvailla hienosti sitä, kuinka eri ajallisissa todellisuuksissa eläminen lopulta kasvattaa kuilun pariskunnan väliin: Taran elämässä on satojen marraskuun kahdeksantoistien kokemus, kun taas Thomas on joka aamu tabula rasa marraskuun kahdeksannentoista suhteen, hänen eilisensä on aina marraskuun seitsemästoista.

Ballen tyylissä kertoa henkilöhahmoistaan on jotakin samaa kuin Milan Kunderalla, kirjoittamisen tyylissä on samaa esseemäisyyttä ja analyyttisyyttä. Tara ei millään tavalla ole samastuttava hahmo, jo ihan siitäkin syystä, että hän viettää marraskuun kahdeksannentoista yhä useammin yksin ja irrallaan muista ihmisistä, eikä tällainen ulkopuolisen pohtijan tai tarkkailijan rooli tuota hänelle minkäänlaisia ongelmia. Pikemminkin kuin inhimillinen päähenkilö, Tara tuntuu olevan kirjailijalle väline tarkastella ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa, järjestelmiä ja toimintaa.

Tilavuuden laskemisesta I on viehkeä (pienois)romaani, jonka jatkoksi tekee mieli tarttua toiseen osaan.

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Kallio Block Party 2024

Elokuun 2024 Kallio Block Party levittäytyi Hämeentien Hakaniemenpuoleiseen päähän ja molemminpuolisille poikkikaduille. Lavoja oli kymmenen - huomattavasti enemmän kuin edelliskerralla tapahtumaan osallistuessani. 

Kallion kirjaston edessä Hytky/Entropy-lavalla soitettiin konemusiikkia, joka sai tanssijalkaan liikettä. Tapahtumapäivän sää oli sekopäisen vaihteleva, ajoittain satoi taivaan täydeltä, mutta lyhyesti.

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä

 

Nemo 2024. Alkuteos The Story of Art Without Men, 2022. Suom. Sini Linteri. 512 s.

Katy Hesselin taidehistoriajärkäle Taiteen historia ilman miehiä kattaa ajanjakson 1500-luvulta nykypäivään. Ajanjakso 1500-luvulta 1900-luvulle käsitellään teoksen ensimmäisessä osassa "Tienviitoittajat", ja teoksen neljä seuraavaa osaa keskittyvät käsittelemään taidehistoriaa 1870-luvulta 2020-luvulle.

Taiteen historiassa ilman miehiä Hessel esittelee taiteilijoita, kontekstualisoi heitä aikakausiin ja tyylisuuntiin, esittelee joitain heidän teoksiaan ja analysoi teoksia sillä tavoin, että ainakin ns. tavallinen lukija saa niihin uusia tulkintakulmia ja taiteenlukutaito syvenee.

Ihmemaa X @ Keravan Anttila

Keravan kesän 2024 purkutaidenäyttely Ihmemaa X on rakennettu kaupungin keskustaan, entiseen Anttilan kiinteistöön. Verrattuna vuoden 2020 Taiteen kotitaloon Keravan Ahjon kaupunginosassa konsepti on erilainen: siinä missä Taiteen kotitalo oli purettava kerrostalo, jonka asunnot ja rappukäytävät olivat muuttuneet taiteeksi, Anttilan talo on kaksikerroksinen liiketila, jonne tuntuu rakennetun pienempiä tiloja, ikään kuin messuosastoja eri taiteilijoille ja projekteille. Tästä syystä Ihmemaa X tuntuu enemmän taidegalleriakokemukselta siinä missä Taiteen kotitalo tuntui kokoniasvaltaiselta installaatiolta. Toisaalta kun tuntikausien taidenäyttelykokemuksen jälkeen kävimme Keravan Prismassa, yläkerran vaate- ja kodintavaraosaston kompositiota katsoi eri silmin kuin aiemmin.

Ihmemaa X koostuu monin tekniikoin tehdyistä töistä. Mukana on niin kollektiiveja kuin yksittäisiäkin tekijöitä, niin ammattitaiteilijoita kuin taideterapiankin hengessä syntyneitä teoksia.

Visionäärit-ryhmittymän teoksessa "Empatian kulmilla - Ih the Hoods of Empathy" on monenlaisia elementtejä, mutta esimerkiksi upealla tekniikalla toteutettu Progress Pride -lippu.

 

Anna Knappen ja Amir Janin sarja "Konekatse" on toteutettu kiinnostavalla tekniikalla, jossa lasiin piirretyt kuvat luovat varjoja ja kolmiulotteista vaikutelmaa kehyksen taustapaperia vasten.

 

 

Mari Kasurisen "Maailman turvallisin WC" saa nauramaan ääneen nykyajan absurdiudelle - ja tarroja on myös myynnissä taidenäyttelyn kaupassa. Ostin, todellakin :D Teos on siis WC, jossa on aivan överimäärä tupakka-askeista tutulla fontilla ja väörityksellä varustettuja varoitustarroja suomeksi ja englanniksi...

...mutta ei ruotsiksi, mistä varoitetaan erikseen.

Myös Yhtiö-installaatio oli aivan hulvaton: installaatiossa myydään tuote 2.0:aa, ja siinä sivussa Yhtiön muitakin tuotteita, jotka kattavat kaikki elämänalueet. Tässä esimerkki ruoasta ja lapsuudesta. 

 

Leena Tuomaisen (uniqeko) installaatiossa "Mush-room" on sienimetsäinstallaatio, jossa varsinkin vahverot tavoittavat upealla tavalla sienen olemuksen. (Kuvassa vain pieni osa kokonaisuudesta, mutta suosikkini, vahvero, näkyy tässä hienosti etualalla.)

Jouni Väänäsen ja Joonas Koposen yhteisteos pysäytti pitkäksi aikaa äärelleen ja sai pohtimaan monenlaisia kysymyksiä. Tom of Finland -hahmot nousevat teoksesta ensimmäisenä esiin, sitten lause "Make a statement without saying a word". Maalauksissa kuitenkin on tekstiä - vai onko? Onko kyse tekstistä vai ornamenteista? Ympyrämuotoon aseteltu koristeellinen tekstaus tuo oudolla tavalla mieleen - ehkä värimaailmastaan johtuen -  Hagia Sofian, jossa rinnakkain on sekä kristillistä muotokuvataidetta että islamislaista ornamentti- ja tekstitaidetta. Taulujen tekstiä jää tavaamaan pitkäksi aikaa koettaen hahmottaa sanoja. Välillä tuntuu, että sanoja löytyy, välillä luulee vain kuvitelleensa ne. Tältäkö lukutaidottomista ihmisistä tuntuu? 

 

Ihmemaa X:ssä on hyödynnetään monenlaisia materiaaleja ja jotenkin ilahduttavan paljon näyttelyssä on tekstiilitaidetta, ja mielestäni vaikuttavimmat kaksi teosta edustavat tätä kategoriaa. Postauksen aloituskuva on Matias Korkon teossarjasta "UV-luola", ja se on oma suosikkini, koska se tuo mieleeni monen mummolan tai mökin seinältä tutun samalla tekniikalla tehdyn taulun - joka ei tosin UV-valoa tai tätä värimaailmaa ollut nähnytkään.

Leena Lumilammen "Autistin pesä" on teos, jonka äärelle tekee mieli pysähtyä pitkäksi aikaa ja jonka maailmassa on jotakin hurmaavaa. Teoksesta tuntuu löytyvän koko ajan lisää tasoja eikä sen tulkinta tunnu tyhjenevän. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan teoksesta, että se on "kokoelma eri todellisuuksien keskeltä etsittyä rauhaa, omaa maailmaa ja hiljaista maadoitusta". "Minne mennä, kun ei kuulu mihinkään eikä ole mistään kotoisin?"

 

 

Heidi Linsénin triptyykki (ja oletan myös mielenosoitusaidan kuuluvan kiinteästi teoksen kokonaisuuteen) "Nimenomaisesti kutsutut" näyttää, kuinka vaikuttavia töitä tuftaamalla voi tehdä. Ryijyt ovat livenä uskomattoman syviä ja kolmiulotteisia, valo ja varjo on luotu niihin upeasti. Esittelyteksti kertoo Linsenin (s. 1976) olevan helsinkiläinen tekstiilitaiteilija, "jonka teoksissa pehmeys kohtaa yhteiskunnalliset epäkohdat". Tämä todellakin välittyy "Nimenomaisesti kutsutuista".

 

Ihmemaa X on auki 18.8. saakka, ja syksyn mahdollisista lisäaukioloista tiedotetaan näyttelyn nettisivuilla myöhemmin. Jos tätä ei ole vielä nähnyt, kannattaa mennä!

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019. Alkuteos Conversations with friends. Suom. Kaijamari Sivill. Storytelin äänikirja, 8 h 46 min.

Halusin kuunnella kepeämpää kaunokirjallisuutta, ja ystäväni suosituksesta tartuin Sally Rooneyn romaaniin Keskusteluja ystävien kesken. Romaani on rakenteeltaan se, mitä nimi lupaa, eli kerronta on pitkälti keskustelujen muodossa. Minäkertoja Francis on 21-vuotias yliopisto-opiskelija, ja maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. Francis opiskelee englantilaista kirjallisuutta ja lausuu kirjoittamiaan lavarunoja ystävänsä Bobbyn kanssa, joka on myös hänen eksänsä. 

Francis ja Bobby tutustuvat neljääkymppiä lähestyvään pariskuntaan Melissaan ja Nickiin, joiden kanssa he ryhtyvät bondailemaan. Melissalla on ura kulttuuripiireissä ja Nick puolestaan on tunnettu näyttelijä. 

Romaanin alkupuolisko tuo nostalgisesti mieleen yliopistoajan kaikkine henkevine keskusteluineen ja juhlineen - niitä Rooney kuvaa realistisesti ja romantisoimatta. Puolivälin keskipaikkeilla, kun juoneen pitäisi saada joko lisää jännitettä, tai mikäli on tarkoitus keskittyä kuvaamaan ajelehtimista ja kaiken hallitsemattomuutta sekä elämässä ensi kertaa eteen tulevia asioita, joitain uusia elementtejä - kumpaakaan ei kuitenkaan tapahdu vaan romaani jää junnaamaan paikoilleen. Francisin ja Nickin välille kehittyy (sala)suhde, ja kun siinä alkaa olla ongelmia, Francis laitetaan sairastumaan ja pohtimaan omaa naiseuttaan ja naisellisuuttaan ja lasten saamista. Uskonnon tematiikka tulee mukaan yllättäen ja päälleliimattuna ja sittemmin taas unohtuu.

Rakkaussuhteiden moninaisuutta ja muuttuvaisuutta sekä haluttomuutta tai kyvyttömyyttä sitoutua (kuuluuko sitoutuminen edes nuoruuteen?) romaani kuvaa lopulta onnistuneesti, mutta Keskusteluja ystävien kesken jää paikoin pitkäveteiseksi teokseksi.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken, 1972. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1973. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2017.

Tove Janssonin Kesäkirja on viipyilevää ja hidastempoista kesälukemista. Sofia-tyttö viettää kesää isoäidin ja isän (jonka kommentoidaan lähinnä istuvan kirjoituspöydän ääressä tekemässä töitä) kanssa saaressa. Maailma on taianomainen seikkailu kuvattuna pikkutytön näkökulmasta, ja siinä riittää niin tylsyyttä kuin ihmeteltävääkin. Isoäiti rajaa maailman turvalliseksi, mutta osoittaa myös ihmeteltäviä asioita.

Romaanin luvuissa on janssonmaista elämänfilosofiaa ja isoäidin hahmossa jonkin verran nuuskamuikkusmaisuutta. Isoäiti hakeutuu aika ajoin hukkaan, erilleen muista hahmoista, polttaa salaa tupakkaa ja ottaa päiväunet yllättäen milloin missäkin.

Teltta-nimisessä luvussa Sofia kyselee isoäidiltä tämän partiomuistoista, ja isoäiti ajautuu pohtimaan muistamista ja muistelemista sinänsä: "Joskus kauan sitten isoäitiä olisi haluttanutkin kertoa kaikesta mitä he tekivät, mutta siihen aikaan kukaan ei viitsinyt kysyä. Ja nyt se halu oli mennyt. - - Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä vain en ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa. Isoäiti nousi istumaan ja sanoi: Minä en kaikkina päivinä muista asioita oikein tarkkaan. Mutta yritäpä sinäkin joskus nukkua teltassa kokonainen yö." 

Juhannus-nimisessä luvussa pohditaan ihmisyyttä ja elämää itseään: "Meri on aina alttiina epätavallisille tapahtumille, jokin joutuu tuuliajolle, mikä milloinkin, tai ajaa karille, tai kaadetaan öiseen aikaan tai tuulen kääntyessä mereen. - - Suuret asiat tapahtuvat aina jossain kaukana, ja monta kertaa kaikessa on vain ajasta kysymys. Sisäsaaristossa tapahtuu vain pikkuasioita, mutta hoidettava on nekin - - . Kaikkea on, kun vain etsii ja kun on aikaa eli siis varaa etsimiseen, ja etsiessään sitä on vapaa ja löytää tavaroita, joita ei arvannut olevankaan. Väliin ihmiset ovat niin kuin ihmiset yleensä, haluavat esimerkiksi kissanpoikasen kesäkuussa ja hukutetun kissan syyskuun ensimmäisenä. Sekin järjestyy. Mutta väliin heillä on unelma ja he tahtovat jotakin säilyvää."

Ja kun kesä on ohi, saaritalo valmistellaan talvea varten ja poistutaan takaisin mantereelle, jotta kesä voi jälleen ensi vuonna tulla.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

 

WSOY 2021. Alkuteos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Suom. Lea Peuronpuro. Storytelin äänikirja, 11 h 18 min.

Susan Cainin kirjoittamassa tietokirjassa Hiljaiset - Introverttien manifesti on selkeä ja kiinnostava rajaus. Hiljaiset tuo raikkaan näkökulman nykymaailmaamme, jossa korostetaan ekstroversiota ja vuorovaikutustaidot käsitetään pitkälti kyvyksi puhua ja esiintyä.

Musta tuntuu, toistaiseksi @ Amos Rex, Helsinki

Amos Rexin taidemuseo avautui Lasipalatsissa vuonna 2018. Erinäisistä syistä (ruuhkautuneet suositut näyttelyt / koronavuodet / omat kiireet, mitä näitä nyt on) ensikäyntini taidemuseossa tapahtui vasta nyt, kesällä 2024, kuusi vuotta museon avautumisesta. Museon maanalaista arkkitehtuuria kehuttiin aikoinaan, ja se on edelleen vaikuttavaa. Amos Rex siajitsee niin keskeisellä paikalla, että varsinkin Museokortilla siellä piipahtaminen kannattaa ns. useamminkin.

Museon päänäyttelynä oli Musta tuntuu, toistaiseksi, joka avautui 27.3. ja päättyy 8.9.2024. Näyttelyssä oli esillä monenlaista taidetta, mutta hallitsevaksi kokemukseksi jäi se, että monessa teoksessa oli jotain häiritsevää. Musta tuntuu, toistaiseksi on siis herättelevä näyttely, eikä mielestäni helpoimmasta tai samastuttavimmasta päästä.

Katarina Wilk: Perimenopower - Valmiina vaihdevuosiin

 

Atena 2020. Suom. Karoliina Timonen. Storytelin äänikirja, 2 h 39 min.

Journalisti Katarina Wilkin Perimenopower on tiivis ja helposti lähestyttävä teos vaihdevuosia edeltävästä ajasta - tietopaketti, johon kannattaa tutustua.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.