Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.
Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani.
Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.
Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.
Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.
Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen.
Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.
Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.
Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.
Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?
Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti