Maailma kylässä

Maailma kylässä - World Village Festival, Helsingin Kaisaniemi, 26.-27.5.

Tämänvuotisen Maailma kylässä -festivaalin teemoina olivat demokratia, Lähi-itä, Pohjois-Afrikka ja ruoka.

Demokratiateltan tarjonta oli vaisumpi kuin edellisvuonna, mutta Decent work -teltassa oli esillä kiinnostavia näytteilleasettajia, kuten Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin kuullutkaan.

Sekä Lähi-itää että Pohjois-Afrikkaa edusti lauantain pääesiintyjä, arabipopin supertähdeksi nimetty Natacha Atlas. Atlas oli hyvä, mutta pikemminkin iskelmää kuin poppia, ja olisi soveltunut kuunneltavaksi mielummin nurmikolla löhöillen kuin hiekkakentällä seisoskellen. Kuitenkin: upea ääni!

Näillä festareilla kannattaa syödä niin paljon kuin ehtii tai jaksaa, koska tarjolla on sellaisia ruokaelämyksiä, joita muutoin on hankalaa löytää. Maistoin Suomalais-filippiiniläisen ystävyysseuran tekemää filippiiniläistä ruokaa. Kevätkääryle oli erittäin maukas, wokki puolestaan hyvin tavanomainen. Kurdien kojusta dolmat olivat illan tullen jo loppu, mutta oliivisalaatti oli herkullista, tulisen etikkaista. Afrikkalaisen ruoan kojujen jonot olivat niin pitkät, ettei jonotus houkutellut tänä vuonna.

Kerrassaan hyvä kesänaloitusfestari!

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin

"Olen aina tiennyt että minulla on enemmän ystäviä kuolleiden kuin elävien parissa."

Like 2005. 130 s.

Leena Rantasen kirjeromaani Kirjeitä jonnekin sisältää 47 kirjettä kuolleille, joista osa on historiallisia henkilöitä ja osa kirjoittajan henkilökohtaisen elämän kannalta olennaisia persoonia. Takakanteen on nostettu motoksi seuraavat lauseet: "Jos kerran kuollut kirjoittaa minulle, voin minäkin kirjoittaa kuolleille. Yhtäkkiä minun tekee mieleni puhua ties kuinka monelle muullekin jota ei enää ole." Kirjeromaanin lähtökohtana on postipaketti, jonka kirjailija on saanut: paketillinen alun perin lähettämättömiä kirjeitä henkilöltä, joka nyt on jo kuollut. Nuo kirjeet avaavat kirjailijassa uuden näkökulman elämään ja kuolemaan tai rajallisuuteen ylipäätään, ja niin hän alkaa itse kirjoittaa tärkeille kuolleilleen.

Kuolleille kirjoitetuissa kirjeissä paljastuu paljon myös kirjoittajasta itsestään, ja parhaimmillaan kirjeet ovat silloin, kun ne sisältävät syvällisiä, jollain lailla universaaleja havaintoja elämästä. Monessa kirjeessä on jotain aforistista, mutta koskettavin on mielestäni Marina Tsvetajevalle osoitettu kirje (eikä ehkä vähiten siksi, että pidän paljon Tsvetajevan runoista). Tuossa kirjeessä kirjoittaja avaa omaa runojen lukemisen kokemustaan myrksyisenä jouluyönä ja kuvailee Tsvetajevan elämää myrskynä: ankaraa arkea, rahattomuutta, nälkää ja Stalinin vainoihin joutunutta perhettä sekä lopulta itsemurhaa.

Kohtalollisin kuva tulee kuitenkin kirjeen lopussa, yhdistävänä lankana kirjoittajan ja Tsvetajevan välille: "Kun tuuli vihdoin asettui ja aurinko tuli hetkeksi, olisin mennyt kanssasi puistooni jonka saatat tunteakin Pariisin ajaltasi, olisin lukenut sinua keisaripuiden alla. Mutta kaikki puistot oli suljettu viikoiksi ja kuukausiksi tuon myllerryksen jälkeen. Aidan takana minua odotti lohduton näky: neljä valtaisaa keisaripuuta makasi maassa, tyvestä poikki! Kuin perhe! Siinä aidan takaa katsoessani minusta tuntui kuin olisin todella tavoittanut sinut." Tällaiset hetket, joissa aika ja etäisyys tuntuvat kumoutuvan, ovat merkityksellisiä. Jonkinlaisia ymmärryken hetkiä. Jotka jäävät mieleen.

Kirjeitä jonnekin on varsin lohdullista luettavaa kuoleman äärellä. Käsitys ajasta muistuttaa sitä, jonka Marcel Merleau-Ponty esittelee teoksessaan Phénoménologie de la perception (1945); että ei ole mennyttä tai tulevaa, on vain tämä hetki, johon mennyt ulottuu ja johon tuleva romahtaa. Toisaalta Rantasen kirja edustaa sitä käsitystä, että kuolleet elävät meissä ja muistoissamme - ja toisaalta siellä Taivaassa, jonne enkeliposteljooni kirjeet kiikuttaa. Ja jälkimmäisessä minusta tärkein havainto on se, että me tarvitsemme kuolleitamme. Että elämä ei ole vain elävien välistä kommunikaatiota, vaan on kyse laajemmasta ilmiöstä, millaiseksi ikinä kuoleman sitten käsitämmekään.

Helsinki Fashion Stock Sales

Helsinki Fashion Stock Sales järjestetään Vanhalla ylioppilastalolla 25.-26.5.

Kävin perjantaina paikalla pyörähtämässä ja vilkuilemassa tarjontaa. Tila oli täynnä eri merkkien myyntipöytiä kuin myös ihmisiä hipelöimässä koruja, laukkuja, kenkiä, vaatteita ynnä muuta. Tarjonta oli mielestäni varsin samanlaista kuin missä tahansa myyjäistapahtumassa, on vaikea havaita, mihin tämä tapahtuma oikein yrittää profiloitua; no, nimensä perusteella jonkinlaisesta "tukkualennustapahtumasta" ikään kuin on kyse, mutta esimerkiksi Marimekon ysmyjen railakasta ja hurmiollista tunnelmaa ei kyllä saavutettu (oliko sitten tarkoituskaan). Tarjouksiakin myyjillä kyllä oli (tosin: eikö se tällaisissa tapahtumissa ole ideanakin, saada asiakas ainakin uskomaan onnistuneeseen ja edulliseen ostokseen?) ja paikalla kannattaa käydä siinä missä missä tahansa muussakin muotiin ja designiin keskittyvässä tapahtumassa. Sisäänpääsy ilmainen!

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

 

"Jumalan, armeliaan armahtajan nimeen!"

WSOY 2011. 215 s.

Näkymättömät kädet on vaikuttava sarjakuvateos. Sen lukemisen jälkeen jää hämmentynyt olo. Tällainenkin on Eurooppa, jota olen kuitenkin pitänyt sivistyneenä ja tavoiltaan "länsimaisena" yhteiskuntana. Tällaista sortoa kuitenkin harjoitamme. Ei tee mieli matkustaa Aurinkorannikolle, tekee mieli aloittaa espanjalaisten vihannesten boikotti.

Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen Rashidin tarinan, joka "ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta". Rashid menettää työnsä. Hän haluaa ansaita perheelleen toimeentulon, eikä köyhä Marokko näytä tarjoavan räätälille mitään. Niinpä hän lähtee ystävänsä houkuttelemana laittomaksi siirtolaiseksi Välimeren pohjoispuolelle, Espanjaan. Meren ylitys on esimakua tulevasta: rankka ja traaginen. Espanjassa Rashid päätyy ensin Almeriaan, "neljänteen maailmaan", jonka "yli 16 000 jalkapallokentän kokoista kasvihuonetta näkyvät kuuhun asti". Almeriasta tie jatkuu syvemmälle Espanjaan - saavuttaako Rashid sen menestystarinan, jota hän on lähtenyt toteuttamaan, rikastumisen tekemällä työtä Euroopassa?

Tietäväisen käyttämä värimaailma on synkkä. Ruskeaa, mustaa, sinistä, joitain keltaisen sävyjä. Pääosassa on miesten maailma, vaikka myös Rashidin vaimo ja lapset saavat puheenvuoroja, samoin kuin satunnaiset espanjalaiset prostituoidut. Tietäväisen käyttämä kieli on osin ärsyttävää. Miesten maailman kielenkäytölliset karkeudet, niin rasistisen kuin seksistisetkin, tuntuvat - noh, karkeilta. Henkilöhahmoihin syvyyttä tuovaa herkkyyttä on lähinnä päähenkilö Rashidissa, ja sekin välittyy pääosin piirrosten kautta ilmeinä ja tekoina.

Kielessä eniten häiritsi kuitenkin ajoittainen saarnaavuus ja paasaavuus. Ehkä olen vain tottunut hienovireisempään ilmaisuun, mutta henkilöhahmojen suuhun laitetut taustoittavat repliikit, jotka kertovat laittomien siirtolaisten asemasta ja oloista Euroopassa, tuntuvat osoittelevilta ja alleviivaavilta. Tämä vaikutelma vähenee teoksen loppupuolta kohden.

Näkymättömät kädet on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Se avaa silmät näkemään omaa elämänpiiriä laajemmalle ja ymmärtämään niiden ihmisten asemaa, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa vailla oikeuksia. Yhteiskunnan teos puolestaan näyttää armottomana ja omaa tai "omiensa" etua ajavana, "ulkopuolisille" perustelemattomasti ja epäoikeudenmukaisesti, suorastaan sadistisesti toimivana järjestelmänä.

Näkymättömien käsien antama kuva maailmasta on kovin kafkamainen. Mieleen tulee Kafkan novelli Lain edessä, jossa mies maalta odottaa koko elämänsä lain portin edessä pääsyä sisään lakiin. Kuolemansa lähestyessä mies kysyy portinvartijalta, miksi kukaan muu ei koko aikana ole pyrkinyt portista sisään, ja viimeisen kerran, voisiko hän vihdoin päästä itse sisään. Portinvartija vastaa portin olevan vain miestä varten, siksi muita pyrkijöitä ei ole ollut: "Tämä portti on vain sinua varten, ja nyt minä menen sulkemaan sen." Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta, vaikka ihminen kuinka sitä omassa elämässään hakee.

SupersankariTAR @ KokoTeatteri, Helsinki

Laura Gustafsson osallistui esikoisromaanillaan Huorasatu (2011) sekä Hesarin esikoiskirjakisaan että Finlandia-kisaan. Romaani ei voittanut kumpaakaan, mutta on vallan mainio ja ravisteleva lukukokemus. Tänä keväänä KokoTeatterissa Hakaniemessä pyörii Gustafssonin käsikirjoittama SupersankariTAR (ohjaus Henry Hanikka), joka ottaa kantaa niin sukupuolirooleihin, sankaruuteen kuin (postmoderniin) kysymykseen identiteetin pysyvyydestäkin.

Alma Bang on kuollut. "Mutta kuka oli Alma Bang?" Tätä käydään läpi Bangin muistotilaisuudessa (Bang itse makaa kylmiössä - vai makaako?), johon upotetaan takaumina katkelmia niin Bangin kuin myös kahden elävän päähenkilön, Liisa-Annikin (Pinja Flink) ja Raisan (Minna Puolanto), elämästä.

Identiteetin liukuvuus ja erilaiset identiteettinarratiivit tuovat mieleen Teatteri Avoimien Ovien näytelmän Salomo ja Ursula (2012). Tuossa Juhani Peltosen romaaniin perustuvassa näytelmässä oli kohtaus, jossa parodioitiin nykypäivän yliopistotutkimusta ja -tutkijoita pakottamalla päähenkilöt osallistumaan tahtomattaan seminaariin, jossa hoetaan jankkaavaan hulluuteen saakka kysymystä, "kuka oli [Tuomas Kstra]". (Mystisen henkilön nimestä oli lähes mahdotonta saada selvää.) Yhtä lailla SupersankaritTARen Alma Bangin identiteetti ja syvin olemus pakenee kaikkia määrittelyjä, sekoittuu yksiin jos toisiin, saa erilaisia representaatioita Liisa-Annikin ja Raisan tulkitsemana, on samanaikaisesti fantasiaa ja totta.

Lavastus on minimaalinen. Taustalla soittaa Superorkesteri (Kari Ikonen: koskettimet, Timo Hirvonen: basso, Jussi Lehtonen: rummut) ja joissain kohtauksissa on hieman rekvisiittaa (säkkituoli, viinilasi, jakkara). Pitkälti pelataan mimiikalla - Puolanto on mainio lännensaluunan baarimikkona. Tässähän oppii tekemään drinkkejä!

Alkoholinkäyttö on suhteellisen näkyvässä osassa punaviiniin (vai sittenkin valkkariin?) menevän maisteri-Raisan elämänsisältönä, jolla peitetään tyhjyyttä ja kaipausta, kenties muitakin tunteita.

Mitä on rakkaus? Tarvitaanko miehiä johonkin? Kumpi naisista, Raisa vai Liisa-Annikki, on onnekkaampi miesrintamalla? Entä mikä on Alma Bangin suhde miehiin? Tulkinta jätetään katsojalle, ja hyvä niin. Monet kysymyksistä jäävät avoimiksi, mutta repliikkejä suoremmin niihin otetaan kantaa näytelmän lauluissa, mikä näkyy jo kappaleiden nimistäkin: Paskarakkaus. Sä teet musta jonkun.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

"Minut on kutsuttu. Torstaina tasan kymmeneksi."

Tammi 2010. Suom. Tarja Roinila. Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet 1997. 242 s.

Tänään en halunnut tavata itseäni kertoo nuoresta naisesta, joka elää Ceauşescun ajan diktatuurissa Romaniassa. Romaanin keston ajan nainen matkustaa raitiovaunulla valtiollisen poliisin kuulusteluun ja käy samalla läpi elämäänsä, ihmissuhteitaan, työtään ja kokemuksiaan.

Takakannen arvostelusitaatti toteaa teoksen onnistuvan välittämään kolme tarinaa samalla kertaa: päähenkilön elämäkerran, Ceauşescun diktatuurin aikaisen yhteiskunnallisen tilanteen  sekä tarkkanäköisen kuvan siitä, mitä merkitsee elää autoritäärisessä järjestelmässä. Mielestäni viimeisin on romaanissa olennaisin ja tärkein. Länsimaisessa demokratiassa eläneenä on vaikeaa, ellei mahdotonta kuvitella, millaista oli elää tuon ajan Romaniassa tai millaista toisaalta nykyään on elää tarkkaan kontrolloidussa järjestelmässä - vaikkapa Valko-Venäjällä, Uzbekistanissa, Kiinassa tai ääriesimerkkinä Pohjois-Koreassa. Kontrolli ei ole vain institutionaalista vaan ulottuu yksilöiden toimintaan ja ajatteluun, sanat ja teot ovat latautuneet merkityksillä aivan eri tavoin, ja tämä teos antaa näkymän tuohon maailmaan.

Päähenkilö on (ollut) töissä vaatetehtaassa, joka valmistaa vaatteita vietäväksi länteen, esimerkiksi Italiaan ja Ruotsiin. Hänen tekemänsä "rikos" liittyy hänen työhönsä, ja sen monivivahteisuus paljastuu kertomuksen aikana.

Kieli on osin ronskia (puhutaan panemisesta, suihinotosta ja niin edelleen), toisaalta päähenkilön havainnot maailmasta välittävä hienosti ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden sekä jatkuvan varuillaanolon tunteen:

Minä lasken kaikenlaista. Tupakantumppeja, puita, aidanrimoja, pilviä tai kivilaattoja puhelinpylväältä seuraavalle, punaisia kravatteja yhden iltapäivän aikana kaupungilla. Askelia toimistosta tehtaanportille. Niin pysyy maailma järjestyksessä, sanoin. 

Tyyliltään Müller tuo osin mieleen unkarilasen Ottó Tolnain.

Ravintolapäivä 19.5.2012, Helsinki

Sää todellakin suosi 19. toukokuuta viidettä kertaa järjestetyn Ravintolapäivän ravintoloita ainakin Helsingissä - aurinko paistoi koko päivän. Maailmanlaajuisesti ravintoloita oli avattu 711 kappaletta, joista yli kolmesataa Helsingissä. Valinnanvaraa siis todellakin oli. Nettisivut takkuilivat koko lauantain, joten kerrankin älypuhelimesta olisi ollut apua, tai toisaalta kaipasin painettua katalogia, jonka vaatiminen tällaisen tapahtuman suhteen tosin tuntuu nipotukselta. Suunnistin käsintehtyjen hajamuistiinpanojen perusteella ja päivääni mahtui kaksi makuelämystä.

Torkkelinmäen puistossa oli tarjolla tortillaa. Mikä oli ravintolan nimi tai miltä maailmankolkalta kokit olivat kotoisin, jäi arvoitukseksi. Ruoka oli kuitenkin maukasta. Tilasin vegetortillan, joka oli täytetty melko tulisella soijarouhekastikkeella ja juustoraasteella, lisukkeeksi oli salaattia, sipulia, kurkkua, tomaattikastiketta ja erinomaista itsetehtyä guacamolea.

Puistossa riitti tunnelmaa. Pari zombiewalkilta irtautunutta veristä zombieta paistatteli päivää nurmikolla, polttariseurue esitti blueskompilla Kaarlo Sarkian runoutta, kulman takana oli käynnissä jotkin kuvaukset, mistä juoksi yli-innokas järjestysmies katkaisemaan runonlaulannan, joka ei ilmeisesti sopinut taustaääneksi. Kaupungissa todellakin riitti tapahtumia lauantaiksi - samanaikaisesti oli käynnissä ainakin Ravintolapäivä, Kallio kukkii, Käpylän kyläjuhlat, Zombiewalk ja Alppipuistossa taidefestivaali Hekuma. Huh huh!

Iltanälkään aukesi Inkoonkadulla Late night Jazz café, joka tarjoili ruokaa ikkunasta kadulle jazzin tahtiin. Ja mitä ruokaa! Libanonilainen kasviskeitto oli paksua ja hyvin maustettua, sen kanssa tarjoiltiin saviruukussa paistettua leipää hummuksen ja tulisen tahnan sekä suolakurkkujen kera ja jälkiruoaksi vielä ihanan mehevä taateli-banaani-suklaakakku.

Ravintolapäivä - mikä ihana festivaali!