Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 19.2. - 30.4. esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaali, jonka teemana on kotimaa, on äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kerrassaan vaikuttava näyttelykokonaisuus.
Esillä olevat teossarjat lähestyvät kotimaa-teemaa hyvin erilaisilta suunnilta. Assosioin itse näyttelyn nimen ensin Suomeen, mutta tämä assosiaatio on harha. Näyttelyn sarjat kartoittavat kotimaa-käsitettä huomattavasti laajemmin, ja vahvana näkökulmana ovat myös siirtolaisuus ja pakolaisuus.
Danila Tkachenkon sarjassa nähdään ihmisiä, jotka asuvat Ukrainan ja Venäjän metsissä, erillään yhteiskunnasta, erakkoina. Kuvat herättävät ajattelemaan tuollaista elämänvalintaa itsessään ja sen elämänvalinnan mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Miksi kaikki kuvien ihmiset ovat miehiä? Naisnäkökulmasta katsottuna jo käytännön hygieniaseikat, kuten jokakuukautinen kuukautisista selviäminen alkeellisissa oloissa, tuntuvat rajoittavan yhteiksunnan ulkopuolelle asettumisen mahdollisuuden houkuttavuutta. Toinen mahdollinen naisnäkökulma on myös turvallisuus. Toisaalta, jos erakoituisi tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan, esimerkiksi raiskauksen uhka ei ehkä olisi kovin todellinen.
Maria Gruzdevan sarjan kuvat ovat Venäjän rajoilta. Konsepti, jossa valokuvien alla kulkee janoina sivuja valokuvaajan kuvauspäiväkirjasta, on kiinnostava. Tosin kuvat olisivat kaivanneet enemmän kontekstualisointia - kuviin olisi voinut liittää edes sen paikakunnan nimen, josta ne ovat. Kuvauspäiväkirjojen teksti on käsin kirjoitettua Venäjää, ja jossain vaiheessa aloimme epäillä päiväkirjajanan suhdetta kussalin kohdassa esillä olevien valokuvien kanssa - täsmäävätkö ne edes? Kuvasarjassa Venäjä näyttäytyy yllättävän stereotyyppisenä: autioituneita paikkoja, rappioromantiikkaa - ja ne harvat ihmiset, jotka kuvissa näkyvät, näyttävät hekin ankeilta ja hymyttömiltä. Sotilaat ovat toki myös läsnä, kun kuvataan valtioiden rajoilla.
Laura Böökin sarjassa kuvataan Pudasjärvelle asettuneita kongolaisia pakolaisia. Pysäyttävin kuva tässä sarjassa oli hautajaissaatosta talviselta hautausmaalta - miltä tuntuu haudata rakkaansa vieraaseen maahan, vieraassa kulttuurissa? Onko se konkreettisimmillaan "paikkaan juurtumista"? Mielestäni kyseisestä kuvatsa välittyi jotain olennaista kulttuurien kohtaamisesta, yhteisistä ja erilaisista kuoleman kulttuurin tavoista.
Oksana Yushko on kuvannut Beslanin kouluiskusta selvinneitä nuoria. Yushkon kuvat ja eritoten kuvatekstit saivat ajattelemaan sitä, millainen merkitys ulkoapäin annetuilla määrittelyillä yksilölle on. Beslan tapahtui vuonna 2004, ja edelleen media käy paikalla kuvaamassa ja haastattelemassa nuoria - ja aina heille annetaan uhrin tai selviytyjän rooli, mutta aina hediät identifioidaan kouluiskun kautta. Entäpä jos minuunkin suhteuduttaisiin aina vain jonkin sellaisen kautta, jonka olen kokenut 12 vuotta sitten? Olisin muille, eritoten massoille ja minua tuntemattomille ihmisille, ennen muuta jotain sellaista, mikä on tapahtunut elämässäni vuonna 2004? Ajatus tuntuu ahdistavalta.
Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon sarja Länsi-Saharan pakolaisleirien elämästä on yksi näyttelyn pysäyttävimpiä. Länsi-Saharan tilanteesta ei juuri mediassa puhuta - eihän se täytä uutisen kriteereitä silläkään, että asiassa olisi mitään uutta. Tilanne on ollut olemassa vuodesta 1975 saakka. Matinpuron ja Sepon kuvat ja videoteokset tuovat vähäeleisesti ja alleviivaamatta esiin tilanteen pakolaisleirillä, josta onkin tullut arkea. Pakolaisleirit ovat autiomaassa, jossa ei näytä olevan mitään elämisen mahdollisuuksia, vain hiekkaa. Kuitenkin jotenkin ihmiset ovat rakentaneet talonsa, heillä on vuohia, vettä, autoja ja elektroniikkaa.
Päivät kuluvat vain odotuksessa. Neljänkymmenen vuoden odotus. Eikä loppua näy. Leirillä syntyneet eivät koskaan ole eläneet mitään muuta todellisuutta. Videolla sanotaan, että pakoon lähteneet muistavat vielä jollakin lailla meren ja kalat. Leirillä syntyneille niitä ei ole olemassa kuin kuvissa. Jos minä asuisin tuolla, en olisi koskaan nähnyt muuta kuin autiomaan. Ja kuinka sulkeutunut tuollainen leiriyhteiskunta onkaan - missä on yhteiskuntarakenne, koulutus, sivistys, kulttuuri tai ylipäätään elämänvalintojen mahdollisuudet? Entäpä jos nuo ihmiset joskus "pääsevät palaamaan koteihinsa", joista heistä alkuperäiset lähtivät 1970-luvulla? Miten he voivat integroitua jollakin tavalla tavalliseen yhteiskuntaan ja tavalliseen elämään? Entäpä ne leiriläiset, jotka ovat nähneet vaihtoehtoja vain televisiossa?
Mattia Insoleran kuvat kertovat siitä, mitä Euroopassa tapahtuu nyt: ”Välimeren alue on raja maailman Pohjoisen ja Etelän välillä, Euroopan
linnoituksen muuri. Se on uusi rautaesirippu, joka pitää ihmiset omilla
puolillaan tavaroiden matkustaessa vapaasti värikkäissä
metallilaatikoissa, kelluvien teräskaupunkien päälle pinottuina,
merkittyinä koodeilla, joka kertoo niiden taustasta ja kohtalosta ja
toimii vapaana kulkulupana.” Eurooppa ei näy kuvissa mitenkään imartelevassa valossa. Yksilöiden vallankäyttö ja pahuus tulee esiin, jos sille annetaan tilaisuus. Paperittomien tarinat ovat pysäyttäviä. Niiden äärellä ymmärtää oman etuoikeutettuutensa. Kuvat ja kertomukset eivät kuitenkaan moralisoi, ja kuvien äärellä tuntee avuttomuutta. Ei näin voi toimia, mutta ei Eurooppa myöskään voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.
Suomen valokuvataiteen museossa on samanaikaisesti esillä myös Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Pojista luin aiemmin keväällä Hesarista, ja se oli itse asiassa näyttely, jonka vuoksi alun perin halusin mennä käymään museossa. Kuitenkin konteksti saa suhtautumaan Rautaheimon kuviin pikemminkin kriittisesti kuin empaattisesti. Suhteutettuna Länsi-Saharan vuosikymmeniä jatkuneeseen kurjuuteen ja paperittomien siirtolaisten asemaan Euroopassa tuntuu kovin ensimmäisen maailman ongelmalta, että "Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua niinku muutki ihmiset. - - Mulla ei o mitään, ei koulutusta, ei töitä - pitäis päättää, mihin suuntaan lähteä. Kyllä mä kuitenkin luotan siihen, että - - kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa", kuten näyttelytekstin sitaatissa avataan kuvien henkilöiden tilannetta.
Sekä Kotimaa-näyttely että Pojat-näyttely sai minut keittiöpsykologisoimaan yksilön toiminnan mahdollisuutta, masennusta ja lamaantuneisuutta. Tässä kontekstissa syrjäytyneiden poikien ongelmia oli kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti, ne pikemminkin närkästyttivät, vaikka syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovatkin yhteiskunnassamme tosia asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti - ja jotka ovat yksilön tasolla aina tragedia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti