"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."
Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.
Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.
Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.
Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.
Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.
"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.
Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:
"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."
Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.
Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.
Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."
Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:
"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti