lauantai 28. syyskuuta 2013

Katri Vala: Pesäpuu palaa




Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 48 s.



Katri Valan viimeinen runokoelma Pesäpuu palaa (1942) on verta, kylmyyttä ja taistelua.

Kokoelman aloittaa runo nimeltä Runoilija, joka käsittelee näkemisen ja puhumisen pakkoa, joita ei kuitenkaan ilmene kaikilla. Ensimmäisessä osiossa, jonka nimeä myös kokoelma kokonaisuudessaan kantaa, on runoja, joissa kuvataan sotaa lapsen ja äidin näkökulmista.

Toisen, Jääsilta-nimisen osion, runot ovat hyvin kylmiä: vihaa, jäätä, mustuutta, mykkyyttä, tuhottua nuoruutta, hyhmää, viileyttä, niukkuutta, hätää, hyisyyttä, jähmettymistä, murhetta ja itkua. Aloitusruno Yötaivas tiivistää tematiikan:

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

Toisen osion toivonkipinä Samarialainen-runossa sammuu petokseen. Jääsilta on täynnä ahdistavaa ulospääsytöntä synkkyyttä ja toivottomuutta, vaikka jokin vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle näytetään runossa Talvi on tullut: "Talvi on tullut, / hädän kiristäjä, / puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja. / Mutta pihlajat loimuavat / kuin viestiroviot."

Kolmas osio on nimeltään Kyllin jo seisoin..., ja tämän osion runot jatkavat Jääsillalta eteenpäin, pois talvesta kohti kevättä ja kesää, lasten hullutteluja ja lepoa. Ehkäpä runot myös kertovat kyllästymisestä taisteluun?

Teoksen päättää kuitenkin maailmanlopun näkyjä maalaileva osio Ilmestyskirja, jonka samanniminen runo päättyy säkeisiin "Hiljaisena seisoo temppeli / täyttämänä kirkastuksen savun. / Ihmisen pojan paluuta se vartoo / ja laulun suurta huminaa." Onko Katri Valan viesti siis se, että ihmisen aikaan saama pahuus on niin suurta, että siihen ei lopulta voi vaikuttaa kukaan muu kuin Ihmisen poika palaamalla maan päälle?

Luetuani runoilijan koko tuotannon olen varsin hämmentynyt. Kaksi ensimmäistä teosta edustavat Katri Valaa sellaisena, kuin hänet on kirjallisuushistoriaan sijoitettu. Kolmas kokoelma on vedenjakaja, eksistentiaalisen kriisin kokoelma. Kaksi viimeistä kokoelmaa ovat puolestaan avoimen yhteiskunnallisia ja poliittisia, ja niissä maailma näyttää kaksijakoiselta: on toisaalta lapsen maailma, joka on leikkisä ja viaton, ja toisaalta on aikuisten maailma, joka on kontrolloimatonta sortoa ja vihaa. Mistä tämä muutos johtuu? Runoilijan henkilökohtaisista elämänkokemuksista? Aikalaiskontekstista?

Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään tänä syksynä näytelmää Katri Valasta. Ehkäpä se voisi antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

2 kommenttia:

  1. Ihmisen poika on IHMISEN poika. "Ilmestyskirjan" lopun viesti on siis itse asiassa maallisempi, luulen, se on kätketty koko kokoelmaan sekä etenkin edelliseen runoon "Meren laulu maalle". Toivo on siinä, että ihmiset jatkavat elämää, sellaista, jossa on elämän kaikki ristiriitaiset potentiaalit. "Vuoriesi tuulet, / ihmisten kumea tuska, / pelottomat unet, / verinen saasta, / keinuvat minussa, / ajautuvat kaukaisille rannoilleni."

    VastaaPoista
  2. Tämä tulkinta kuulostaa sopivammalta suhteessa ainakin omaan käsitykseeni Katri Valasta runoilijana, mutta minua ihmetyttää silti, miksi hän on valinnut noin voimakkaasti uskonnollisesti sävyttyneen ilmauksen (Ihmisen poika, Ihmisen pojan paluu) tätä kuvaamaan. Kokoelman yleissävykin poikkesi voimakkaasti aiemmasta käsityksestäni Valasta, ehkäpä tässä runossa (ja sen tulkinnassani) tiivistyy hämmentyneisyyteni.

    VastaaPoista