Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa

 

Otava 2020. 263 s.

Hiski Haukkalan kirjoittama tietokirja Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on kiinnostava katsaus Suomen ja maailman nykytilanteeseen. Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa, Suomen Kuvalehden kolumnisti ja tasavallan presidentin entinen neuvonantaja. 

Suuren pelin paluu antaa paitsi perspektiivin Suomen historiaan ja nykyhetkeen, se ennen kaikkea pyrkii kurottamaan tulevaisuuteen, ja menneisyydestä ja nykyisyydestä käsin hahmottelemaan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Teos tarkastelee Suomea maailmassa ennen muuta poliittisena toimijana, mutta huomioi alaotsikon mukaisessa "kriisien maailmassa" myös ainakin talouden ja teknisen kehityksen näkökulmia. Teos on opettavaista luettavaa, ja vaikka en kaikkia kirjoittajan näkemyksiä jaakaan, niistä oli kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea. Vaikka Suuren pelin paluu on kirjoitettu melko neutraalilla tyylillä, se on myös selvä kannanotto asioihin.

Teoksen ensimmäisen luvun "Suomen kansainvälisen toimijuuden synty" lopussa esitellään kaavio "Kansainvälisen toimijuuden kolmio", joka luvussa myös selitetään auki. Kaavion mukaan Suomen kansainvälistä toimijuutta ja asemaa määrittää kolmio, jonka kärkiä ovat aika, mittakaava ja tila. Kolmio konkretisoi hyvin kansainvälistä toimijuutta ja kolmio toimii viitekehyksenä teoksen myöhemmissä luvuissa esiin tuotaville asioille.

Suuren pelin paluu keskittyy käsittelemään Suomea, mutta kansainvälisen politiikan ja kriisien kontekstissa. Teoksen lukeminen auttaa ymmärtämään jollakin lailla sitä toimintaympäristöä, jossa Suomen hallinto tälläkin hetkellä koettaa ratkaista koronakriisiä. Teos on julkaistu vuonna 2020, ja koronakriisiä käsitellään siinäkin.

Luvussa "Ihmiskunnan uupuva toimijuus" Haukkala tuo esiin useita näkökulmia tulevaisuuden potentiaalisista kriiseistä. Tekoaälystä kirjoittaessaan Haukkala pohtii sen vaikutuksia muun muassa yhteiskuntarakenteisiin ja työelämään: "Vaikka uusia työpaikkoja varmasti myös syntyy, edessä on vaikeita kohtaanto-ongelmia, joissa esimerkiksi ihmisten taidot ja uudet tarpeet sekä ihmisten omat toiveet mielekkäistä työurista ja tarjolla olevat tilaisuudet eivät tule kohtaamaan. Myös prosessien eritahtiset aikaraamit [tekoälyn nopea kehitys versus ihmisen hidas muuttuminen] tuovat mukanaan vaikeita ongelmia, sillä jo nyt on nähtävissä tekoälypohjaisten sovellutusten nopea esiinmarssi ja vaikutukset, mutta ihmiset kykenevät mukautumaan muutoksiin hitaammassa, lajilleen ominaisemmassa aikataulussa - kokonaisista kansakunnista nyt puhumattakaan. Lisäksi käsillä ei ole pistemäinen muutos, joka aikanaan pysähtyy johonkin uuteen tasapainotilaan, vaan alati etenevä ja todennäköisesti myös kiihtyvä prosessi. Pohtia siis sopii, ovatko uuden talouden kellokkaiden visioimat näyt loputtomasti ja joustavasti osaamistaan ja työnkuvaansa päivittävistä, keikkatöissään iloisina ahertavista ihmisistä alkuunkaan realistisia."

Teknologiautopioiden tarkastelemiseen - etenkin niiden puolestapuhujien näkökulmasta - Haukkala ehdottaa Rawlsin tietämättömyyden verhon laskemista: "Olisi hyvä, jos ihminen ei itse tietäisi omaa osaansa utopiassa, jota on muille tarjoamassa."

Suuren pelin paluussa esitetään Suomelle toimivan strategian rakentuvan kolmen sisäkkäisen turvallisuuden kehän varaan. Sisin kehä on kansallinen turvallisuus, keskimmäinen kehä alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus ja uloin globaaliturvallisuus. Haukkala näkee kehät voimakkaasti keskinäisriippuvaisina ja sisimmän niistä tärkeimpänä, minkä hän tuo esiin konkreettisin kielikuvin:

"On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi  jää varjeu ja suojautuminen. Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita tai jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä."

Teoksen viimeisessä luvussa "Pienen maan suuri strategia" Haukkala hahmottelee tulevaisuuden toimijuutta Suomelle. Luvun lopussa esitellään kymmenen periaatetta, jotka Haukkala esittelee "eräänlaisena huoneentauluna Suomelle" ja jotka tiivistävät kirjan sanoman. Suuren pelin paluu päättyy sanoihin "Maailma ja tulevaisuus kuuluvat niille, jotka toimivat", ja teos esittelee yhden toimintasuunnitelman ja perustelut sille.

Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

 

SKS 2016. 181 s.

Evoluutiobiologi ja tietokirjailija Helena Telkänrannan kirjoittama tietokirja Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää? käsittelee yleistajuisesti ja helposti lähestyttävästi mutta kuitenkin tieteellisesti eläinten ja ihmisen yhtäläisyyksiä ja eroja.

Kirjassa on esimerkkejä monenlaisista eläinlajeista: ihmistä biologisesti lähellä olevista kädellisistä, ihmistä arjessa lähellä olevista lemmikkieläimistä kuten kissoista ja koirista, ihmiselle älykkäinä jo aiemmin näyttäytyneistä lajeista kuten delfiineistä - mutta myös laajemmin, sillä teoksessa kerrotaan tutkimuksia myös vaikkapa kaloista, ravuista ja hyönteisistä.

Teoksen sisältö on monipuolinen. Telkänranta kirjoittaa eläinten musikaalisuudesta, laskutaidosta, ajantajusta ja kielitajusta, mutta myös empatiasta ja yksilöllisistä eroista. 

Eläin ja ihminen on viihdyttävää korna-ajan luettavaa, jota voi nauttia pieniäkin annoksia kerrallaan ja joka saa katsomaan maailmaa eri tavoin.

Sukupuuttoparatiisi (striimi)

Työryhmä Mekaanisen joutsenen nukketeatteriesityksestä Sukupuuttoparatiisi oli kiinnostava kritiikki Helsingin Sanomissa, ja kun kävi ilmi, että esitystä pääsi katsomaan striimauksena, oli aika ensimmäisen korona-ajan teatterikokemuksen.

Edellisestä teatterikäynnistä olikin aika lailla vuosi, joten näytelmänälkä on päässyt syntymään. 

Sukupuuttoparatiisi käsittelee lapsettomuutta valintana - ja samalla luonnollisesti myös sen vaihtoehtoa, lasten saamista. Päähenkilö Eeva on keski-ikäinen nainen, joka on korkeasti koulutettu tutkija, joka tutkii Itämerta. Työyhteisöön kuuluu muitakin naisia, joiden kautta valotetaan erilaisia elämänvalintoja perhe-elämän suhteen. Sukupuuttoparatiisi herkuttelee erilaisten stereotypioiden ristiinvalotuksella aiheestaan, mutta lopulta oli hankala hahmottaa, mikä näytelmän sanoma oli. Jokainen tekee valintoja, ja se on tosi ok? Jos näin, niin hiukan latteaksi jäi. Tai sitten missasin jotain olennaista.

Joku kulttuuribloggari toi esiin sosiaalisessa mediassa sen, kuinka toisten sieluntyö (näytelmä) latistuu joksikin aivan liian arkiseksi, kun sitä katsoo tietokoneen näytöltä striiminä ja näytön vieressä tursuavat tiskit - tai mitä se kotitodellisuus sitten kenelläkin on. Me olimme järjestäneet teatteri-illan, mutta itsekin jäin miettimään striimaamisen eri puolia. Ensinnäkin: olen todella iloinen, että nyt kun kulttuurin äärelle ei minnekään pääse, esityksiä kuitenkin on ja niiden striimauksia tarjotaan. Sukupuuttoparatiisin striimaus oli myös teknisesti varsin hyvin onnistunut. Mutta - sitten tulee mutta. 

Teatterikokemuksella ja tv-ruudusta katsottavalla audiovisuaalisella materiaalilla on olennaiset eronsa. Elokuvat ja tv-sarjat on tehty audiovisuaalisiksi tuotteiksi, ja ruudulta katsottu teatteri on lopulta - videoitua teatteria. Kokonaisvaltaisuus katoaa striimissä. Sukupuuttoparatiisissakin oli hienon näköinen merellinen ääni- ja valomaailma, mutta tv-ruudussa taustakohina vaikeutti puheen kuulemista niin paljon, että ajoittain kaipasin tekstityksiä, ja valaistuksen puolesta kokonaisuus näytti usein lähinnä hämärältä. Teatterin lavalla toimivat lavastueslementit ja liikehdintäkään eivät välity samalla tavoin tv:n kautta.

Koetan ajatella, että tämän on nyt tämän hetken sovellus teatterista - parasta, mitä nyt voidaan tehdä ja mitä me voimme saada. Ja arvostan sitä, että tekijöitä vielä on. Ehkä striimauskokemukset saavat meidät myös arvostamaan livetapahtumia aivan uudella tavalla. Toivottavasti pääsisi taas ihan oikeaan teatteriin...

Valter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

 

SKS 2020. Suom. Hannu Oittinen. Vironkielinen alkuteos Läänemeresoome tulemised, 2018. 405 s.

Virolaisen arkeologian professorin kirjoittama tietokirja Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria on kiinnostavalla ja kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla kirjoitettu teos, joka pyrkii luomaan kokonaiskuvaa itämerensuomalaisista niin arkeologian, kielitieteen kuin genetiikankin avulla. Jollakin lailla teoksesta - sen lähestymistavasta - tulee mieleen Yuval Noah Hararin tuotanto: Langin tyyli ei ole yhtä popularisoiva tai poleeminen, mutta Homo Fennicus on ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kielihistoria asetetaan selvästi osaksi laajempaa kontekstia. Juuri tämä tekee teoksesta mielenkiintoisen. 

Lang ottaa teoksessaan kantaa erilaisiin kielitieteen historian selitysmalleihin siitä, millaisena itämerensuomen syntyhistoria on nähty ja miten kielen vaiheet on historiaan sijoitettu. Kielitieteen historiasta saa siis teoksesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Lang peilaa omaa tulkintaansa. 

Koska teoksessa kielihistoria asetetaan ajalliseen kontekstiin suhteessa arkeologiaan, kirjassa käsitellään melko pitkästi ja mielestäni yksityiskohtaisesti esimerkiksi erilaisia keramiikkakulttuureja. Ymmärrän tämän tarpeellisuuden; oma kiinnostukseni arkeologiaa kohtaan ei kuitenkaan ole näin yksityiskohtaista, kuin mitä Langin teoksen sisältö paikoin on, joten näissä kohdin koin kirjan hieman puuduttavaksi.

Lang alleviivaa - riittävän monessa kohdin teosta, jotta se lukijalle selväksi tulee -, että "yhtäläisyysmerkki tulee poistaa arkeologisen kulttuurin ja kielen ja geenien väliltä". Lang kritisoi teoksessaan ennen muuta kampakeraamista teoriaa, jossa kampakeramiikka on liitetty suomalais-ugrilaisiin, ja Kalevi Wiikin tulkintaa, jonka mukaan suomalais-ugrilaista asutusta ja kieltä olisi ollut Suomessa ja Virossa jo pysyvästi jääkauden jälkeisestä ajasta asti.

Homo Fennicus on ajattelemisen aihetta antava kirja, jossa selväksi tulee myös se, että etenkin genetiikka etenee tällä hetkellä sellaisin harppauksin, että uusia tutkimustuloksia saattaa tulla nopeaankin tahtiin. Tämä jättää lukijan odottavalle kannalle - ehkäpä Langin teoksen tyyppisiä kokonaisesityksiä on tulossa enemmänkin.

Juha Ruuska (toim.): Metsäkoulu

 

Metsäkustannus 2020. 371 s.

Metsäkoulu on metsänomistajille suunnattu tietoteos, joka käsittelee aihepiiriään, metsätaloutta ja oman metsän hoitoa, ymmärrettävästi toisaalta sellaiselle lukijakunnalle, jolla aiempaa kokemusta ei juuri ole, ja toisaalta se syventää osaavankin lukijan osaamista. Koska painetut teokset osin aina jossakin vaiheessa muuttuvat vanhentuneiksi, Metsäkoulussa vinkataan myös Suomessa toimivien sähköisten palveluiden ja sivustojen äärelle.

Metsäkoulu on kirjoitettu informatiivisesti ja selkeästi, ja kuten takakansi lupaa, se toimii käsikirjana. Teos on jaettu kahteenkymmeneen lukuun. Teos lähtee liikkeelle kertomalla metsätaloudesta Suomessa, metsänkasvatuksen lähtökohdista ja puulajeista. Teoksen alkupuoli muistuttaakin osin koulun biologiankirjoja, joskin painopiste on erilainen. 

Metsäkoulun keskivaiheilla keskitytään erilaisiin metsäpalstalla tehtäviin toimenpiteisiin ja toimintatapoihin; käsitellään metsänuudistamista, taimikonhoitoa, harvennushakkuita, metsäenergiaa, suometsiä, jatkuvaa kasvatusta, puukauppaa, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksia ja mittausta, metsäsuunnitelmaa ja puuston arviointia, metsätuhoja ja metsätalouden kannattavuutta. 

Teoksen loppupuolen luvut tuovat vielä esiin näkökulman metsäluonnon monimuotoisuudesta ja metsänkäytön säätelystä, ja teos päättyy lukuihin omistajanvaihdoksesta ja metsäverotuksesta. Kuten sisällön referoimisesta huomaa, kirja on kattava peruspaketti asioista.

Teoksen lopusta löytyy vielä metsäsanasto, jonka suhteen on sanottava, että teosta lukiessani opin lukuisia uusia sanoja - tai ainakin altistuin niille lukiessani. Henkilökohtainen suosikkini on metsälö. Metsälö tarkoittaa "yhtä tai useampaa metsäpalstaa, joka kuuluu samalle omistajalle".

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Maaretta Tukiainen: Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän

Tuuma 2019. 138 s.

Maaretta Tukiaisen kirjoittama elämäntaito-opas Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän on paljon parempi ja sisällökkäämpi kuin varsin kliseiseltä kuulostava nimi antaa olettaa. Tukiainen avaa teoksessaan minimalismin estetiikkaa ja teoriaa ja antaa konkreettisia työkaluja ja ajattelemisen aihetta elämänmuutokseen, joka tähtää turhan karsimiseen elämästä, merkityksellisyyden löytämiseen tai kirkastamiseen ja itselle olennaiseen keskittymiseen.

Erityisesti pidän teoksessa Tukiaisen tavasta lähestyä aihettaan. Konkreettiset esimerkit ja analogiat ovat pitkälti taiteen - kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin, elokuvan ja muiden taiteenlajien - maailmasta, ja elämänmuutostyökaluista kertoessaan Tukiainen kertoo elävästi konkreettisia esimerkkejä omasta elämästään.

Tärkeintä tänään on siis sujuvaa ja helppoa luettavaa, jossa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Teos on lisäksi esteettinen: se on pieni, painettu laadukkaalle paperille, kuvitettu tyylikkäästi ja taitettu väljästi. Tämä mahdollistaa omien muistiinpanojen tekemisen ja teoksen käyttämisen ikään kuin käsikirjana. 

Inspiroiva kirja!