"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."
Otava 2019. 239 s.
Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.
Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:
"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."
Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.
Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:
"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti