"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus."
WSOY 2018. 284 s.
Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:
"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."
Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.
Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.
Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.
Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.
Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:
"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."
"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."
Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti