Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.
Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.
Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.
Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.
Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti