Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema

"Israelin kuninkaana Jumalan rakastama Daavid kukisti moabilaiset."

Johnny Kniga. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. 304 s.

Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosa Kuolema vie loppuun kertomuksen hivin saapumisesta Ruotsiin, ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja Tukholman homoyhteisöön. Luin aiemmat osat, Rakkaus ja Sairaus, vuonna 2013 ja 2014, ja kolmatta osaa aloittaessani tuntui siltä, että trilogia kannattaisi lukea perätysten. Benjaminia, Rasmusta ja Paulia lukuun ottamatta en muistanut enää, kuka kukin tarinan muista miehistä - Bengtistä, Lars-Åkesta, Seposta... - oli, eikä kolmas osa juuri kertaa henkilöhahmojen ominaisuuksia tai asemaa tarinassa.

Kuolema tuntui minusta myös osin etäisemmältä romaanilta kuin Rakkaus tai Sairaus, joita molempia lukiessani itkin. Kuolemassakin on herkkiä ja koskettavia kohtauksia, mutta ehkä se, että kaksi aiempaa osaa ovat jo pohjustaneet sitä, mitä tuleman pitää ja minkä lukija näkee jo tämän osan nimestäkin, teki lukukokemuksesta jotenkin ennalta-arvattavan. Toisaalta Gardell kolmannessa osassa sortuu myös hieman luennoimiseen, mikä vie kirjalta ja sen tarinalta koskettavuutta. Mutta: "Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet. Ja ne tapahtuivat täällä. Tässä kaupungissa." Joten annettakoon ajoittainen luennoimisen maku anteeksi.

Kuolemassa on nimensä mukaan paljon kuolemaa ja sitä myöten paljon hautajaisia ja luopumista. Kuolemisen toisteisuus tekee siitä arkipäiväistä mutta sen lopullisuus näyttää, miten romaanin henkilöhahmokaarti suppenee ja miten kuolema vaikuttaa jäljelle jääviin - he elävät, mutta kuolema kerrallaan heidänkin todellisuutensa kapenee. Rakkaan ja läheisen ihmisen kuolemisen jälkeiset ajatukset tiivistyvät osuvasti sairaalasängyn ja ruumiin äärellä:

"Ei ketään jota rakastaa, ei ketään jota puolustaa, ei ketään jota suojella, hänellä ei ole enää velvollisuuksia, ei vastuuta, hän on täysin vapaa. Eikä hän halua sitä, ei hän halua olla vapaa."

Yksinäisyys ja erillisyys on vapautta ja eroa, joka tulee pyytämättä ja jota ei voi täyttää. Poissaolo on poissaoloa, vaikka muistot jäävätkin.

Traagisia monista hautajaisista ja parisuhteiden loppumisista tekee homoseksuaalisuus: se, että kun parisuhdetta ei virallisesti ole ollut olemassakaan, eloon jääneellä osapuolella ei ole välttämättä minkäänlaisia oikeuksia kuolleeseen. Vaikka hautajaiset olisi suunniteltu yhdessä ja olisi suunniteltu yhteinen hautapaikka, mikäli tästä ei ole mustaa valkoisella, mikään ei toteudu, mikäli vainajan omaiset päättävät toisin; ja miksipä eivät päättäisi, jos homoseksuaalisuus on alun alkaen salattu häpeänä sukulaisilta ja perhetutuilta.

Kuolema näyttää myös hivin lääkehoidossa tapahtuvan kehityksen ja yhteiskunnassa tapahtuvan arvomaailman muutoksen. Siinä missä kuolema ennen oli ainoa vaihtoehto hiviin sairastuneelle, alkaakin tapahtua sitä, että elämä jatkuu. Eloon jäämisen kokemus voi olla kuitenkin hyvin traumaattista, jos on valmistautunut siihen, että kuolee - kuolee niin kuin oma rakkaansa kuoli, ja sitten niin ei tapahdukaan, vaan elää näyttää jatkuvan loputtomasti (ja kenties ikään kuin ansaitsemattomasti). Kokemus vaikuttaa samanlaiselta kuin keskitysleiriltä vapautuneiden vankien kokemukset.

Ruotsalaisen yhteiskunnan arvomaailman muutos, avartuminen ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen, näytetään ristiriitaisessa valossa. Vaaditaanko homokulttuurilta konservatiivisuutta, jotta se voisi olla hyväksyttävästi olemassa?

"Klaran pohjoisella kirkkokadulla - Klaran Pornokaduksi sanotulla, vanhalla seksiklubien kadulla, "Onnen" nimen saaneella homojen iskureitillä - pornoliikkeet ja pornoelokuvateatterit sulkevat ovensa yksi toisensa jälkeen. Kortteli saneerataan, kunnostetaan. Perverssiys poistetaan. Entisiin pornokauppojen tiloihin muuttaa farkkuliikkeitä, kampaamoja ja lounasravintoloita. Siistitään ja maalataan uudestaan, ja kun synti on remontoitu pois, katoavat myös nimettömät miehet, jotka ovat löytäneet täällä toisia miehiä seksikumppaneiksi. Suurimpana uhkana on vapaan seksin kannalla oleva homo, ja sellainen on saneerattava pois. Muut homot, ne jotka ovat halukkaita sopeutumaan, on nyt otettava kansankodin ja 'ruotsalaisen perheen' jäseniksi."

Mehevimpiä osumia romaanin kerronnassa ovat kohdat, joissa kuvataan Lars-Åken lapsuutta ja sen normatiivisuutta ja normaaliutta, mikä allegorisesti kuvaa toki myös homoseksuaalisuutta ja sen asemaa osana yhteiskuntaa. Yläasteen opintojenohjausta kuvataan näin:

"Yläasteella heillä on ammatinvalinnanohjausta.
        Tämä kuulostaa suurelta ja juhlalliselta, lähes kohtalonomaiselta. Lapsuuden loputtua heidän on nyt ajateltava elämän vakavuutta ja tehtävä ratkaisevia valintoja sen suhteen, miltä heidän tulevaisuutensa on tarkoitus näyttää. Tähän tarvitaan vastuullisten aikuisten kykyjensä mukaan antamaa ohjausta.
        Neuvontaa he saavat koulun opinto-ohjaajalta, joka kyyristelee pienessä ikkunattomassa kopissa koulun pääkäytävän varrella.
        Opon kopin yksi seinä on täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista erilaisista kunnollisista ja arvostetuista ammateista.
        Sellaisista kuin sähköasentaja, esikoulunopettaja, diplomi-insinööri ja automekaanikko.
        Ei ole esitettä taiteilijaksi tai näyttelijäksi tai astronautiksi haluavalle.
        Opon pakeilla oppii yksinkertaisesti sen, että ei saa tähdätä liian korkealle.
        Että ei haaveile tavoittamattomasta vaan valitsee järkevän vaihtoehdon."

Ja tämähän on todellisuutta edelleen - olipa kyseessä sitten ammatinvalinnanohjaus tai jokin muu ohjauksen tai opastuksen osa-alue. Romaani paljastaa ja kyseenalaistaa sen, miten paljon näennäinen vaihtoehtojen esittäminen sulkee ulkopuolelleen:

"Ja Lars-Åke luisuu lapsuuden läpi ajattelematta oikeastaan juuri mitään. Hän ei halua olemassaoloaan eikä ole haluamattakaan sitä, hänellä ei ole syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä.
        Kuten että ensimmäiseksi luetaan englantia. Sitten yläasteella valitaan saksa tai ranska.
        Ne kielet.
        Englanti, saksa ja ranska. Muita kieliä ei ole koko maailmassa.
        Näin tämä on ajateltu.
        Kenties on jotain säröjä, mutta ne ovat niin poikkeuksellisia ja satunnaisia, että niitä ei voi edes tulkita.
        Joku joka haluaa lukea italiaa. Tai kiinaa."

Mikä kaikki ihmisten elämässä ylipäätään on sellaista, että Kuoleman sanoin on vain "englanti, saksa ja ranska", "muita kieliä ei ole koko maailmassa". Että on vain "kopin yksi seinä täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista" mistä nyt milloinkin. Kuinka pieneksi ja ohjatuksi yksilön maailma voikaan muodostua, kun hänellä ei ole "syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä"?

***

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
44. Kirjassa joku kuolee