"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."
WSOY 2014. 589 s.
Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.
"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.
Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."
Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.
Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.
Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.
Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:
"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'.
Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla...
Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi.
Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia.
Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"
Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.
Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:
"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.
Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.
Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."
Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:
"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti