Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.
Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan.
Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava.
Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema.
Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan.
Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.
Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua.
Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti