Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.
En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.
Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.
Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi.
Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää.
Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.
Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.
