Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Rutger Bregman: Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa

 

Atena 2020. Suom. Mari Janatuinen. Alkuteos De meeste mensen deugen. Nextoryn äänikirja, 15 h 27 min.

Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa on teos, joka antaa erilaista ja tarpeeseen tulevaa perspektiiviä maailmaan ja ihmiseen tlanteessa, jossa vuosien koronapandemian jälkeen mediatilan täyttää Ukrainan sota.

Bregman keskittyy teoksessaan kumoamaan teorioita, tutkimuksia ja ajatusmalleja ihmisen luontaisesta pahuudesta. Teos on kirjoitettu havainnollistavasti ja konkreettisesti ja sisältää esimerkkejä niin kirjallisuudesta, historiasta kuin psykologiastakin.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.

Kauko Röyhkä: Jumalan lahja @ Dogtori, Helsinki

 

Kauko Röyhkän Jumalan lahja -keikka Dogtorissa Tapanilassa oli aivan mieletön. Kokoonpano soitti Jumalan lahja -levyn alusta loppuun ja encorena pari uutta biisiä. Tämä oli ensimmäinen kertani livekeikalla sitten korona-ajan alun, ja sai muistamaan livemusiikin voiman. Huh huh!

Ito Watanabe: Minimalism

 

Nextory 3 h 24 min.

Ito Watanaben Minimalism-kirjan alaotsikko on Minimalism for Beginners - How to Live Happy While Needing Less in this Modern Material World. Alaotsikon näkökulma on kiinnostava, mutta teos jää pyörittelemään aihettaan hyvin yleiselle tasolle. Lopussa esitellään konkreettisesti joitakin tavaran vähentämisen metodeja, mikä onkin kirjan parasta antia. 

En tiedä, minkä maalainen kirjoittaja on, mutta paikoin kirjan sisältö tuntuu periamerikkalaiselta. Kirjassa käsitellään minimalismia ylipäätään elämäntapana, ja esimerkiksi luku, joka keskittyy "minimalistiseen deittailuun", tuntuu erikoiselta - ehkä tämä johtuu jostakin kulttuurisesta etäisyydestä. Minimalistisesta seurustelusta kerrotaan esimerkiksi, että on hyvä laskea standardejaan (tyyliin "jos poistat kriteereistäsi sen, että miehen pitää olla pitkä ja hänellä pitää olla hieno auto..."), jotta deittailussa voi keskittyä olennaiseen. 

Ylipäätään teos on pitkälti otteeltaan minimalismin suuria linjoja käsittelevä, ja olen itse nauttinut enemmän niistä teoksista, joissa on enemmän konkretiaa ja toisaalta myös enemmän minimalismin arvomaailmaa avaavaa tekstiä, kuten esimerkiksi Teemu Kunnon Minimalismi.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 

"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.