Han Kang: Valkoinen kirja

 

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan."

Koreankielinen alkuteos 2016. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2024.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuulasta luettavaa. On raikasta vaihtelun vuoksi lukea ohut teos, joka on selkeästi rajattu (teoksen tekstit käsittelkevät valkoista väriä ja temaattisesti kuolemaa) ja jonka lyhyissä teksteissä tarkastellaan jotain konkreettista havaintoa, joka laajenee abstraktille tasolle. Teos on luokiteltu romaaniksi, mutta yhtä lailla se voisi olla essee- tai proosarunokokoelma.

Kertoja pakenee omaa suruaan ja tulee kohtaamaan sen kaupungissa, johon hän muuttaa. Kaupungin historiasta kerrotaan Valkoinen kaupunki -tekstissä näin:

"Filmin alussa kaupunki näytti ylhäältä käsin lumen peittämältä. Näytti siltä, kuin ohut nokikerros olisi laskeutunut puhtaanvalkean lumen ja jään ylle sen tahraten. Kaupunki näkyi lähempää, kun lentokone laski korkeutta. Se ei ollutkaan lumen, jään eikä noen peitossa, Kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet. Mustat palojäljet ulottuivat silmänkantamattomiin kivisten raunioiden valkean hahkun yllä. - - Siksi tässä kaupungissa ei ole mitään yli seitsemänkymmentä vuotta vanhaa. Vanhan kaupungin muurit ja komea linna sekä kuninkaiden järvenrantahuvilat kaupungin laitamilla eivät ole aitoja. Ne ovat uusia rakennuksia, jotka on pystytetty sinnikkäästi uudelleen valokuvien, piirrosten ja karttojen avulla. Siellä, missä on vielä vanhojen pylvästen tai seinien perustuksia jäljellä, uudet rakenteet yhdistyvät suoraan niihin. Vanhan ja uuden osan rajalla tuhosta kertovat saumat erottuvat selvästi." 

Ollaan Euroopassa. Historiallisista pommituksissa puhuttaessa mieleeni tulee ensimmäisenä raunoiksi pommitettu Dresden, mutta kaupunkia ei yksilöidä, enkä ole lähtenyt hakemaan mielikuvalleni vahvistusta tai kumoamista tutkimalla teoksen taustoja. Käsittelemätön suru, jota kertoja pakenee, liittyy hänen lapsuuteensa: hänen äitinsä synnytti hänen isosiskonsa, joka eli vain muutamia tunteja ja sitten kuoli. Isä hautasi vauvan ruumiin vuorille. Kuollut lapsi on tai oli läsnä perheen todellisuudessa, vaikka hänestä ei puhuttukaan. Kertoja kokee myös eloonjääneen syyllisyyttä. Tekstissä Kynttilä kerrotaan ajan kerroksellisuudesta, siitä, kuinka mennyt on ja ei ole läsnä tässä hetkessä:

"Sumu ei ole enää yhtä sakeaa kuin aamuyöllä, mutta se kietoo yhä kaupungin viittaansa kuin läpikuultava kalkiopaperi. Jos voimakas tuuli puhaltaisi yhtäkkiä sumun pois, seitsemänkymmenen vuoden takaiset rauniot saattaisivat pelästyä esiin uudelleen rakennettujen rakennusten alta. - - Ei kuitenkaan tuule. Mikään ei pelästy esiin." 

Valkoisuuden perustavanlaatuista olemusta tarkastellaan tekstissä Pitsiverhot: 

"Hän käveli jäisiä katuja ja katsahti ylös erään rakennuksen toiseen kerrokseen. Ohuet pitsiverhot peittivät ikkunan. Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus?" 

Suruun - tai mihin tahansa käsittelemättömiin asioihin - juuttumista kuvataan hienosti katkelmassa Valkoiset pillerit:

"- - jos kaikki hänen lapsuudestaan saakka syömänsä pillerit laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Jos kaikki hänen sairauspäivänsä laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Hän oli sairastunut uudelleen ja uudelleen, aivan kuin elämä itse ei haluaisi hänen pääsevän eteenpäin. Aivan kuin hänen omassa ruumiissaan piilisi voima, joka esti hänen pääsynsä valoa kohti. Kuinka kauan hän olikaan harhaillut eksyksissä, empien?" 

Valkoinen kirja käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, vaikka konkreettiset kokemuksemme eivät olekaan samoja. Teos on monella tapaa inspiroiva. Se saa pohtimaan oman elämän sokeita pisteitä kuin myös kirjoittamista. Kirjoittaminen on rajaamista. Tässä teoksessa rajaus on upea, selkeä, paljastava.

Jokilaivaristeily @ Riika, Latvia

Riian kaupungin halki virtaa Daugava-joki - suomeksi se tunnetaan myös Väinäjokena. Tällaisissa jokikaupungeissa on aina kiva mahdollisuuksien mukaan mennä jokilaivaristeilylle - vdene pinnan tasolta kaupunkia pääsee kokemaan ihan eri tavalla. Daugavan-risteilyitä järjestää esimerkiksi River Cruises -niminen firma, jonka jokilaivat lähtevät Vansu tilts -sillan alta vanhankaupunginpuoleisesta päästä. Liput voi kätevästi ostaa netistä, mutta mikä ei tunnu niin kätevältä, ne eivät ole millekään tietylle lähdölle vaan voimassa koko kauden. Paikalla suositellaan olemaan puolta tuntia ennen lähtöä.

No, ainakaan lokakuussa ruuhka ei ollut todellinen uhka. Olimme lähes ainoat matkustajat päivän viimeisellä "auringonlaskun" lähdöllä - lainausmerkeissä siksi, että tuonakin päivänä aurinko toki laski, mutta keli oli niin sademyrskyinen, että auringonlasku tarkoitti vain muutosta harmaan sävyissä.

Kurjaa keliä oli kivaa viettää laivan lämpimissä sisätiloissa punaviiniä siemaillen. En edes yrittänyt ottaa hyviä valokuvia - pikemminkin sellaisia, jotka vangitsisivat tunnelman. Alla kuvakavalkadi. Pyramidin muotoinen rakennus on Latvian kansalliskirjasto. Lähempi tuttustuminen jääköön tulevaisuuden reissuille. Musta Mordorin hammas on puolestaan Latvian television tornitalo saaressa keskellä jokea, ja Eiffel-tornin sisarus tietysti Latvian tv-torni. Se on nyt remontissa, mutta joskus sinne saattaa päästä maisemia katsomaan ja ehkä sen yhteydessä oli ravintolakin. Viimeinen kuva on puolestaan paluu sateisen sillan alle.

 

Parunasim @ Riika, Latvia

 

Parunasim-kahvila pikkukujalla erään kirkon kupeessa Riian vanhassa kaupungissa on brändätty kaupungin romanttisimmaksi kahvilaksi, ja söpöstä paikasta onkin kyse. Kahvila on pieni, mutta koostuu kahdesta kerroksesta - jos alakerrassa ei ole tilaa, kannattaa kurkata yläkerta. Kahvila vaikuttaa kuitenkin hyvin suositulta, joten aina tilaa ei ehkä ole. 

Kahvi oli hyvä ja kakut kauniin näköisiä. Tämän kahvilakokemuksen perusteella luokittelen kuitenkin Latvian niiden maiden joukkoon, joissa konditoriatuotteita koskee sanonta moni kakku päältä kaunis. Kakkupala ei nimittäin lupaavasta ulkonäöstään huolimatta maistunut juuri miltään. Rakenne oli kyllä kivan kuohkea niin taikinan kuin kuorrutteenkin osalta, mutta mausta puuttui niin sokeri kuin suklaa - joita molempia suklaakakulta olisi odottanut. Lievä kaakaon maku välittyi - ihan kuin kakku olisi leivottu suklaan tai tumman VanHoutensin sijasta jostain oBoystä tai Vesselistä. Ei sen syöminen mitään kärsimystä ollut, mutta elämys oli esteettinen, ei kulinaristinen.

Latvian kansallismuseo, Riika

Esplanadin puiston laidalla Riiassa sijaitseva Latvian kansallismuseo esittelee latvialaista taidetta - ja juuri senhän näkeminen tässä kiinnosti, koska päässä ei helähtänyt minkäänlainen kello sen suhteen, mitä, millaista tai minkä nimisten taiteilijoiden tekemää on latvialainen taide. Kansallismuseossa on esillä myös vaihtelevia näyttelyitä, mutta nyt kiinnosti ensisijaisesti siis perusnäyttelyt. Lippu kaikkiin näyttelyihin maksoi 15 euroa, ja valitsimme sen, jotta välttyisimme säätämiseltä tyyliin "saako tähän saliin tulla tällä lipulla?" - mutta halvemmallakin olisi siis saattanut päästä. 

Kerroskartan mukaan etenkin kaksi kerroksista on erikoistunut latvialaisen kuvataiteen teoksiin 1700-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Aloitimme vanhemmasta taiteesta, ja museossa sisäinen taidekonservatiivini pääsikin valloilleen. Eniten nimittäin viehätyin juurikin modernismia edeltäneestä maalaustaiteesta.

1700-luvun lopun taiteilijoiden kavalkadi alkaa muotokuvilla. Muotokuvissa silmiinpistävää on se, että miesten seurana on hyvin usein koira. Näistä maalauksista monen oli maalannut Johans Heinrihs Baumans, ja yksi oli omistettu vain eläimille. Kettu ja jänis kieriskelevät naurusta kun nyrpeän näköinen metsästyskoira on hukannut vainun.

 

Toinen silmiinpistävä ja vaikuttava seikka latvialaisessa maalaustaiteessa oli valo. Vanhemmassa maisemamaalauksessa valo loi vuorokauden- ja vuodenaikoja. Näistä esimerkkeinä kolme maalausta Johans Valtersilta: Nocturne ja kaksi puutaulua, koivikko ja haavikko.

 

Modernismin suuntaukset tuntuivat jotenkin tutummilta ja siksi ehkäpä kuluneemmilta, mutta vaikuttavaa taidetta näistäkin saleista löytyi. Teodors Zalkansin veistoksen Portrait of Modest Mussorgsky terävät kulmat ovat leimallisen modernistisia:

 

Mutta myös 1900-luvun teoksissa vaikuttavilta oli valo. Tästä esimerkkeinä Karlis Padegsin kaksi teosta: Father and Son ja Madonna with a Machine Gun, joissa molemmissa valolla luodaan voimakas kontrasti myös temaattisesti:

 

Museon kellarikerroksessa oli esillä laaja valokuvanäyttely, mutta taidekiintiö jo täyttyneenä kiinnostavampaa oli itse miljöö kuin näyttely: kellari toimii samalla museon kokoelmien varastona, ja oli hauskaa tirkistellä museon "kellarikomeroiden" tauluvarastoja: miksi nämä eivät nyt ole esillä, vaan ovat täällä? onko joukossa tuttuja tekijöitä? 

Alakerrassa on myös museokauppa ja -kahvila. Kahvila lienee kesäaikaan idyllinen, sillä se aukeaa meson takana olevaan puistoon ja kesäterassilla lounastaminen olisi varmaankin kiva kokemus. Syysaikaan kahvila on hieman vaatimaton, niin kokonsa kuin tarjontansakin puolesta, mutta ihan ookoo siellä on piipahtaa. Lounasta paikan varaan ei kuitenkaan kannata jättää, kuten me teimme. Fetasalaatissa ei ollut mitään vikaa, mutta se oli niin sanotun välinäppäsen kokoinen, joten ilman kaveriksi tilattua perunalettuannosta kokemuksesta olisi ehkä jäänyt vain äreäksi.

Kansallismuseossa kannattaa ehdottomasti käydä, jos taide ja arkkitehtuuri kiinnostaa. Parin tunnin visiitti riitti meille, mutta näyttelyiden parissa saisi helposti kulumaan vähintäänkin puoli päivää, jos antaumuksella jaksaisi kierrellä.

Riian keskustori, Latvia

Riian keskustori sijaitsee vanhankapungin kaakkoispuolella, rautatie- ja linja-autoaseman vieressä. Myyntipöydät ovat vanhoissa zeppeliinihalleissa ja pihalla hallien ulkopuolella. Alue on valtava ja kaikkea tursuava. Hallit on omistettu erilaisille myyntiartikkeleille: on erikseen esimerkiksi kalatuotehalli ja vihanneshalli. Tarjolla on myös paljon kaukoidän halpatavaraa. Jos kaupungilla käyskennellessä tulee mieleen, että onpa yllättävän siistiä ja epärouheaa, keskustorilla elämän monimuotoisuuteen törmää. Kokonaisuus on värikäs, meluisa, arkinen ja autenttinen. 

Matkailijanäkökulmasta keskustorilla kannattaa tunnelman vuoksi piipahtaa, mutta jos oma arki ei sijoitu kaupunkiin, ostettavaa ei lopulta liiemmälti ole. Alue on myös niin valtava, että kokonaan sitä ei kannattane haravoida läpi. Ruokapaikat näyttävät enemmän arkisille pikaruokapaikoille.

Skanu Mežs @ Hanzas Perons, Riika, Latvia

 

Kokeellisen musiikin festivaali Skanu Mežs järjestettiin Riiassa Hanzas Peronsissa. Keikkapaikka muistutti VR:n makasiineja (jos ne olisi säilytetty) - alkuperäinen tiilirakennus oli remontoitu ja sen ympärille oli rakennettu moderni, lasiseinäinen kuori. Arkkitehtuurissa oli onnistuneesti säilytetty vanhaa ja yhdistetty siihen uutta. 

Artistit esiintyivät pääsalissa, mutta ääniteoksia oli esillä myös pienemmässä sivusalissa sekä baarialueella pääsalin ulkopuolella. 

 

Kellarissa narikassa oli disko - siis erilaisia live-dj-settejä. 

 

Tapahtuma oli ikärajaton, ja paikan päällä olikin kaikenikäisiä musiikinystäviä: teinejä, muutama pikkulapsiperhe, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, jokunen harmaapääkin. Juomia sai ostaa baarista ja niitä sai viedä vapaasti pääsalin puolelle. Latviassa taitaa olla erilainen alkoholilainsäädäntö kuin Suomessa. Vaikka juhlakansa illan edetessä päihtyikin ja joillakin vaikutti olevan myös omia juomia mukana, mitään järjestyshäiriöitä tai ikävää sekoilua ei näkynyt. Sen sijaan musiikkiesityksille annettiin niille kuuluva tila: niihin keskityttiin ja eläydyttiin.

Alkuillasta tunnelma muistutti enemmän tietäjät tietää -tyyppistä musafanien kokoontumista tai jonkinlaista konferenssia: salissa oli tuolit ja niillä istuttiin hiljaa ja keskittyneinä. Loppuiltaa kohden tunnelma muuttui festaritunnelmaksi - mutta tämäkin riippui artistista. Kaikki artistit eivät houkutelleet yleisöä tanssimaan. Alla katsaus joihinkin Skanu mežsin keikkoihin.

 

Agita Reke

Lauantain alkuillassa esiintynyt Agita Reke loi äänimaiseman kolahduksista, suhinoista ja ulinasta. Sanoisinpa siis että aika perusnoisea. Esitys sai ajatuksen vaeltelemaan ja kuvittelemaan erilaisia maisemia. 

 

Oren Ambarchi & Daniel O'Sullivan play Charlemagne Palestine

No tämä setti olikin sitten rajumpaa noisea. Miehet lavalla kaivelivat kiippareistaan ja muista soittimistaan kuten viulusta sellaisia ääniä, jotka olivat aika ajoin epämiellyttäviä ja monin paikoin resonoivat kehossa kuten rintakehässä epämiellyttävän voimakkaasti ja pitkäkestoisesti. Taustavideossa kuvattiin aastin hermostuneena pälyilevää katsetta lähietäisyydelta repeatina. Poistuimme kesken keikkaa: liian raju.

 

Rob Brown, John Edwards, Klaus Kugel

No nyt! Kasarilla uransa aloittaneet jatsipapat soittivat sellaiset setin free jazzia, että tähän ei moni pystyisi. Oli upeaa seurata lahjakkaita soittajia livenä ja mahdotonta päättää, kuka heistä oli kaikkein vaikuttavin. Rob Brown rääkkäsi alttofonistaan monenlaisia soundeja, Klaus Kugel rummuissa ja John Edwardsbassossa pitivät rytmin kasassa, mutta molemmat soittivat myös pitkät soolot. Tämän kokoonpanon seurassa tunti kului yhdessä hujauksessa. Energia ei välity valokuvista!

 

Infinity Knives & Brian Ennals

Tämä oli ensimmäinen oikea hiphop-keikka, jolla olen ollut. Shit, fuck, police ja niin edelleen, mutta nämä miehet ottivat yleisönsä. Tätä biletettiin! Biisit jäivät myös kerrasta mieleen, esimerkiksi Everyone I love is Depressedin laini "Don't kill yorself, 'cause I love you too much".

 

Gudrun Gut

Gudrun Gutin esittelyteksti oli kaikkein epämääräsin. Joku tosi palkittu tuottajanainen, joka on esiintynyt muun muassa Berghainissa? No, tämä oli tosi ristiriitainen kokemus. Teoriassa kaikki oli kohdallaan. Dj-nainen, matala ääni ja hyvät soundit ja biitit. Mutta tämä ei lähtenyt yhtään! Ei mitään kontaktia yleisöön, eikä yleisökään innostunut (tai jos innostui, piti tunteen sisällään). Luulen, että voisin tykätä kuunnella tätä. Ehkä tämä toimisi jollain happoisella klubilla. Mutta live-esiintyjänä: kylmä, etäinen, omissa maailmoissaan. Katsoimme osan, sitten lähdimme baariin.

Smerz 

Kaksi naislaulajaa, tumma- ja vaaleatukkainen, molemmilla myös kiipparit. Lisäksi kitaristi ja konerummut. Kotimaa Norja, laulukieli englanti. Tästä tykkäsin! Eteerisiä biisejä, molemmilla laulajilla persoonallinen tapa laulaa, lavalla homma toimi hienosti, kun laulajaa vaihdettiin säännöllisin väliajoin ja molemmat saivat paikkansa valokeilassa. Kitaristi ja rumpali pysyttelivät enemmän sivussa, ja eteeriset naiset saivat tilaa. Ja tuulikone käytössä! Jatkoon.

 

Agenskalnsin kauppahalli @ Riika, Latvia

 

Riiassa on usieta kauppahalleja, mutta Agenskalnsin kaupunginosaan Daugavan länsipuolelle kannattaa lähteä kauppahallin vuoksi. Hedelmiä, vihanneksia ja vanhaa roinaa myydään kauppahallin ulkopuolella(kin), sisäpuolelta alakerrasta sitä löytyy lisää ja yläkerta on omistettu ravintoloille. Tunnelma on hipsterimäisen siisti, huomattavasti keskiluokkasempi kuin zeppeliinihalleissa sijaisevan keskustorin tunnelma. 

 

Jos ei ole erityistä tarvetta ostella kaikenlajisia tomaatteja, omenia tai muita kausivihanneksia, herkullisia konditoria- ja panimotuotteita on myös tarjolla.

Yläkerran ravintolamaailma on monipuolinen, joskin ainakin viikonloppuisin sen verran suorittu, että pöytäpaikan löytämisessä voi mennä hetki. Se tosin on myös hyvä merkki - täällä käydään syömässä, ja siihen on oltava syy. Harkinnan jälkeen päätimme kokeilla perunalettuja, niitä kun ei ole tarjolla joka paikassa. Annos toimi hienosti "kevyenä" lounaana.

Kristine Abika: Magnetiskais lauks @ Kalnciema kvartala galerija, Riika, Latvia

Kalncieman torilla järjestetään lauantaisin eriteemaisia myyjäisiä. Paikalla on kuitenmin tyypillisesti käsitöiden ja ruokatuotteiden myyjiä, ja torin toisella laidalla on kiva kahvila-viinilä, toisella laidalla puolestaan galleria. 

Galleriassa oli esillä Kristine Abikan Magnetiskais lauks -näyttely, joka leikittelee metallilla. Galleriatilassa on joitain isompia metalliromun paloja (joista tulee mieleen avaruusraketin kärki, mutta kenties ne ovat pikemminkin peräisin maataloudesta), ja seinällä on kollaasi, joka koostuu lähinnä metalliromun valokuvista, mutta mukana on myös konkreettista metalliromua. Kokonaisuus huijaa silmää, ja jälkimmäisiä ei heti erota. Näyttelyn nimi on fysiikan käsite, suomeksi magneettikenttä.

La Kanna @ Riika, Latvia

Riiassa kannattaa käydä syömässä La Kanna -ravintolassa. Tunnelma on  lämmin ja kotoisa, palvelu välitöntä ja humorististakin. Lista on sopivan laaja. La Kannassa ihastuin latvialaisiin tomaatteihin (listalla on samanniminen alkuruoka, ja yksinkertaisuudessaan se oli superherkullinen!), joiden monimuotoiseen ja värikkääseen maailmaan törmäsin sittemmin torien ja kapuppahallien valikoimassa. Suhteeni tomaatteihin on ollut aika neutraali, mutta nyt jos jotain latvialaisilta kadehdin, se on tomaatit.

 

Pääruoista valitsin sienirisoton, joka oli rakenteeltaan onnistunut ja makumaailmaltaan syvä. Annos näyttää kenties pieneltä, mutta risotolle tyypillisesti yhtään enempää ei olisi kyllä jaksanut syödä. 

 

La Kannan viinilistalta löytyi menuihimme sopiva punaviini, ja alkuruoka - pääruoka - (puolikas) viinipullo - (puolikas) vesipullo -kombolla päivällisen hinta oli ehkäpä riikalaista keskitasoa korkeampi, mutta ei mitenkään kallis. La Kanna sijaitsee Riian uuden keskustan (Centrs) vanhankaupunginpuoleisella laidalla. Siinä missä vanhassa kaupungissa tuntuu olevan lähinnä hotelliravintoloita ja nimenomaan turisteille suunnattuja ravintoloita (missä ei ole mitään pahaa - ravintoloita on paljon ja syömään on helppoa löytää), La Kanna oli omalaatuinen.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika - Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

 

 

Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Hannamaija Nikander. 6 h 54 min. WSOY 2026.

Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusin tietokirja Itsekkyyden aika - Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin on täyttä tykitystä: kirja on kerrassaan nautinnollista kuunneltavaa, sillä siitä on karsittu kaikenlainen löperehtiminen ja pehmentely, ja sisältö on lähinnä väite - perustelu -rakenteelle pohjautuvaa tekstiä, jossa aina välillä referoidaan jotakin tutkimusta. On taito kirjoittaa suoraan mutta samalla olematta millään lailla aggressiivinen, töykeä tai osoitteleva. Keltikangas-Järvinen toteaa asioiden laidan psykologisessa viitekehyksessä - ja siinä se.

Tuoretta siinä, miten Itsekkyyden aika käsittelee kuvaamaansa ilmiötä eli itsekkyyttä, on se, että ilmiön osoitetaan kytkeytyvän yhteiskunnallisiin ja teknologisiin muutoksiin eikä olevan yksilöiden tai perheiden "valinta". Sosiaalisen median merkitys painopisteen siirtymisessä yksilöön osoitetaan perustellusti ja monesta näkökulmasta: tarkastellaan niin minäkuvaa kuin sosiaalisia suhteitakin. 

Teos tekee mieli hankkia konkreettisena kirjana omaan hyllyyn, sillä siitä jäi mieleen monia kohtia, joihin tekee mieli palata. On ilo lukea laajalti sivistyneen tiedenaisen kirkkaasti esitettyjä ajatuksia. 

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää - Taito tehdä kuolinsiivous

Alkuteos The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Suom. Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo.  Äänikirjanan Storytelin kautta. Lukijana Erja Manto. 2 h 52 min. Tammi 2018.

Margareta Magnussonin kuolinsiivouskirja oli ilmestymisaikanaan hitti. Päädyin kuuntelemaan sitä konmarituskirjojen luontevana jatkumona. Lukijana Erja Manto on oivallinen. Mitä jälkeen jää on lyhyt teos, joka toisaalta konkreettisesti ohjeistaa kuolinsiivouksen tekemiseen ja toisaalta kertoo anekdootteja kirjoittajansa värikkäästä ja kokemusrikkaasta porvarillisesta perhe-elämästä. Kirja on jollakin tavoin perimmäisen ruotsalainen - ja siksi yllätyinkin siitä lähdetietoja etsittyäni, että alkuteos onkin englanninkielinen. No, ilmeisesti suoraan kansainvälisille markkinoille siis!  

Poiskatsojat @ KOM-teatteri, Helsinki

Poiskatsojien aihe on tärkeä: Gazan tilanne ja se, kuinka me Suomessa käännämme katseemme pois kansanmurhasta, jota Israel on kostoiskuina toteuttanut Gazan kaistaleella sen jälkeen, kun Hamas hyökkäsi Israelin puolelle lokakauussa 2023. Näytelmä valistaa katsojia Gazan tapahtumista ja tuo moninaisten todisteiden - somevideoiden, vallanpitäjien, auttajien sekä kansainvälisten tutkijoiden haastattelujen ja myös gazalaisten oman äänen kautta - esille kauheuksia, joita Israel on alueella toteuttanut. 

Mukana on raadollisen koskettavaa sisältöä: kätilön haastattelulle perustuva hahmo on yksi näytelmän vaikuttavimpia, ja hänen kokemustensa todistusvoima kenttäsairaaloista on pysäyttävä. Näytelmä piirtää näkyviin paraikaa toteutuvaa kansanmurhaa ja aseteollisuuden koelaboratoriota, jossa testinukkeina ovat gazalaiset. Globaalista sotataloudesta hahmottuva kuva on inhottava. Tekoälyaseista kerrotaan, kuinka ne etsivät kohteensa muun muassa laskemalla, missä ja milloin ihmiset käyttävät sosaalisen median sovelluksia ja WhatsAppia - ja sinne sitten drooni-iskut. Drooni voi äännellä myös kuin itkevä vauva, ja kun joku huolestunut menee kodistaan ulos katsomaan, kuka siellä itkee - drooni tappaa hänet. Myös ambulanssi-iskuista ja samanaikaisesta avustusten jakamisesta ja tappamisesta kerrotaan vastenmielisiä esimerkkejä. Israel - ja länsi sen tukijana - näyttäytyy sairaana ja sadistisena. 

Poiskatsojat esittää siis arvokkaan puheenvuoron. Kuitenkin näytelmässä on enemmän ongelmia kuin onnistumisia. Näkökulmaa on pyritty rajaamaan nimenomaan katseeseen, jonka luomme Gazaan tai jonka pikemminkin käännämme aktiivisesti sieltä pois. Vain muutamat uskaltavat katsoa - ja tällaisina näytelmä näyttää vasemmistopoliitikot ja ohjaaja Kuparisen hahmon, joka älypuhelimen hankittuaan kohtaa jatkuvan sotakuvien ja -videoiden vyöryn. Kuparisen hahmo pyrkinee olemaan katsojalle samastuttava, mutta se näyttäytyy pikemminkin holtittomasti doomscrollaavana keski-ikäisenä, mikä on vähän rasittavaa ja vaivaannuttavaa katsottavaa. 

Kuparisen aiemmissa dokumentaarista teatteria edustavissa Eduskunta-näytelmissä (joista kävin katsomassa trilogian toisen ja kolmannen osan) naurettiin tasaisemmin kaikille vallanpitäjille. Gaza-aiheen vuoksi Poiskatsojiin sisäänrakentuu asetelma, jossa on oikeassa olevia ihmisiä (vasemmistopoliitikot ja huolestunut ohjaajan hahmo) ja väärässä olevia poliitikkoja ja vallankäyttäjiä, joille irvaillaan. Tästä syystä Poiskatsojien huumori ei aina naurata. Näkökulma on liian valmiiksi rakennettu: oletko oikeassa niin kuin "me", vai...? Itse asiassa huumoria on mukana aika vähän. Lähinnä molempien näytösten loppupuolelle on rakennettu farssiksi yltyvä kohtaus: ensimmäisen näytöksen helvettisekoilussa on hauskuutta (ehkä, koska siinä näytetään pari perussuomalaista poliitikkoa ristivalotuksessa), mutta näytelmän loppukohtaus ei naurata: se on ylipitkä, toisteinen ja kiusaannuttava. Siitä tulee suorastaan mieleen Maaseudun tulevaisuus - samanlaista mesoamista.

Poiskatsojat on yksiselítteisesti aivan liian pitkä: jos siitä karsisi ainakin puolet pois, timantti saattaisi tulla paremmin näkyviin. Nyt vaikuttaa siltä, että tekijöille ei ole aivan selvää, kuinka he haluavat sanoa sen, mitä he haluavat sanoa, ja materiaalia on mukana liikaa. Videot ovat paikoin niin pitkiä, että ne alkavat pitkästyttää ja kohtauksissa toistuvat samat sisällöt. 

Sofia Tawast: Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi

 

Storytel original -äänikirja. Lukija Sofia Tawast. 5 h 12 min. 

Sofia Tawast on toimittaja, ja tietokirja Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi on kuin laaja reportaasi nimensä kuvaamasta aiheesta, siis tässä hetkessä toimivaa käyttökirjallisuutta. 

Kirjaan on haastateltu niin käyttäjiä, diilereitä, päihdetyöntekijöitä, lääkäreitä, tutkijoita kuin omaisiakin. Kokonaisuus on varsin tiivis ja piirtää kokonaiskuvaa ilmiöstä. Tavoitteena on myös purkaa stigmaa huumeidenkäyttäjien ympäriltä ja vaikuttaa tapoihin, joilla puhumme ilmiöstä ja joilla rakennamme (pikemminkin kuin puramme) yhteiskuntaamme.

Riikka Uljas: Punainen jättiläinen

 

Storytelin kautta äänikirjana, lukija Elsa Saisio, 9 h 12 min. Tammi 2026. 

Suomalainen Jaakko ja itävaltalainen Veronika eli Vroni ovat Berliinissä asuva pariskunta. Sitten paljastuu, että Jaakon äiti on sairastunut vakavasti, ja pariskunta lähtee Suomeen, Jaakon kotipaikkakunnalle. Kun maisema muuttuu, muuttuu myös pariskunnan dynamiikka ja yksilöiden identiteetti. Jaakon nuoruudessa on tapahtunut asioita, jotka hän on koettanut jättää taakseen, mutta paluu paikkakunnalle pakottaa kohtaamaan tapahtuneet ja menneisyyden tilanteet. 

Ihmissuhteiden sävyjen kuvaus romaanissa on tarkkanäköistä. Vroni katsoo Jaakon nuoruutta ulkopuolelta, hän ei oikeastaan tiedä siitä mitään. Melko pian hän kuitenkin oivaltaa, että pinnan alla on asioita. Ihmissuhteiden kuvauksen välineenä romaani käyttää tähtitiedettä ja avaruusmatkailua. Parallellien todellisuuksien idea on tavallaan hyvä, mutta tuntuu paikoin päälleliimatulta ja väljentää romaanin jännitteitä. Myös vuorikuvastoa käytetäänn samaan tapaan: Jaakon maailmaa kuvaa tähdistö, Vronin vuori tai vuoret. Molemmat ovat aika etäisiä ja vaikeasti saavutettavia, kylmiä maastoja - kuten siis Jaakko ja Vronikin. Tämä olisi välittynyt lukijalle vähemmälläkin rinnastamisella.

Sen sijaan kielen ja sanojen pohdinta tuo tekstiin syvyyttä. Vroni ja Jaakko puhuvat keskenään sekä saksaa että suomea, ja romaanin kerronta suodattuu Vronin kautta, joka opiskelee suomea ja laajentaa sanavarastoaan jatkuvasti. Suomen kieleen luotu ulkopuolisen katse näyttää kielen uudessa valossa äidinkielisellekin puhujalle.

Kokonaisuudessaan Punainen jättiläinen on kuitenkin vivahteikas romaani, joka näyttää, että ei ihminen aina ole sama, eikä aina tunne itseään tai muita. 

Kipinästä kuvaksi - Kouvolan tyttölyseon 90-vuotisjuhlataidenäyttely @ Kuusankoski-talo, Kouvola

 

Kouvolan tyttölyseon 90-vuotista taivalta juhlistava taidenäyttely Kipinästä kuvaksi Kuusankoski-talossa esittelee monipuolisen joukon taiteilijoita ja teoksia. Osa taiteilijoista on ammattitaiteilijoita, osa pitkän linjan taiteen harrastajia ja osa nykyisiä lukiolaisia. Kattaus on siis laaja. Laajuus koskee myös esillä olevia taiteen lajeja: on akvarelleja, öljyvärimaalauksia, ikoneja, kollaaseja, käsityötaidetta, veistoksia... Näyttely on siis kunnianhimoinen - ja lunastaa lupauksensa. 

 

Taidenäyttelyn yhteydessä on lukion historiasta kertova osio, josta käy kiinnostavasti ilmi myös kuvataideopetuksen painopisteiden muutokset vuosikymmenten varrelta.

 

Kuusankoski-talossa on kiva kahvila, jossa kesäaikaan on kaunis terassi. Terassilta aukeaa näkymä puutarhaan ja Kymijoelle. Kahvilasta saa sekä pikkupurtavaa, lounasta että juomia. Siinä on mukavaa istahtaa näyttelykokemuksen jälkeen ja jäsennellä ajatuksiaan. 

 

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

 

Alkuteos Yesteryear. Suom. Outi Järvinen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anniina Piiparinen. 14 h 19 min. Gummerus 2026.

Eilisvuosi on Caro Claire Burken esikoisromaani: koukuttavaa luettavaa, joka vetää maton lukijansa jalkojen alta. Kerronnan epäluotettavuudesta annetaan vihjeitä, ja lukijaa kuljetetaan eri aikatasoilla, jotka ristivalottavat päähenkilö Natalien elämää eri tavoin. 

Eilisvuoden keskeisiä teemoja ovat uskonto, valta, vihaisuus, naiseus ja arvovalinnat. 

Natalie emännöi Eilisvuoden tilaa. Hän on naimisissa ja uskonnolla ja omavaraisuudella on perheessä keskeinen rooli. Lapsia syntyy sitä mukaa kuin luoja suo, ja Natalien ajatukset täyttyvät vuoronperää kiitollisuudesta ja anteeksipyytelystä - onnellisuuden kulissi ei tunnu pysyvän kasassa edes Natalien mielessä, puhumattakaan sitten siitä, mitä on todellisuus ja millainen on se kuva, jonka Natalie Eilisvuoden tilasta somevaikuttajana maailmalle representoi. 

Todellisuuskin kuitenkin rakoilee: mikä pitää paikkansa ja mikä ei? Millainen ihminen Natalie fasadinsa alla oikein on? Menneessä aikatasossa kuvataan Natalien lapsuudenkotia ja opintojen aikaa yliopistolla. Nykyhetkessä otetaan kantaa myös amerikkalaisen politiikan ääri-ilmiöihin Natalien miehen isän presidentinvaalikampanjan ottaessa kierroksia. 

Eilisvuoden teemat ovat tässä ajassa resonoivia, ja sen maailmasta tulee mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, joka kertoo hämmästyttävän tarinan tytöstä, joka ponnistaa akateemiseen koulutukseen taustasta, josta kouluttautuminen näyttää miltei mahdottomalta. Eilisvuosi on hieno, vaikuttava ja viihdyttävä romaani, joka onnistuu tarkentamaan satiirikon katseensa nykyajan ilmiöihin.

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Alkuteos Le Barman du Ritz. Suom. Saana Rusi. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Juhani Rajalin.10 h 52 min. Siltala 2026.

Hesarissa kehuttiin Philippe Collinin romaania Ritzin baarimestari, ja sitä kautta teos päätyi lukulistalleni. No, täytyy todeta, että makuni poikkeaa kriitikon suosituksesta. Romaanin asetelma on kieltämättä kiehtova: eletään toisen maailmansodan aikaa Pariisissa, jossa alkaa saksalaismiehtitys. Ja tunnetuimman loistohotellin baarimestari on juutalainen. Romaani perustuu tositapahtumiin.

Tarinassa on siis aineksia, mutta kerronta ei ole kummoista. Ajoittain tuntuu, kuin sisältö olisi lähinnä namedroppailua: kuka kuuluisuus tai korkea-arvoinen Saksan armeijan edustaja baariin milloinkin tulee, ja kuinka hillitysti ja charmikkaasti päähenkilömme häntä palveleekaan. Tällaisina hetkinä mieleen muistuu joskus muinoin lukemani Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta. 

Romaanin loppupuolella tarinaan tulee hetkellisesti imua, kun natsit pakenevat Pariisista ja liittoutuneiden maihinnousu etenee kohti kaupunkia. Baarimestari käy tuttavuuksiensa kanssa joitakin raadollisia ja naamiottomia keskusteluita, jotka puolestaan muistuttavat Sándor Márain oivallisen romaanin Kynttilät palavat loppuun asetelmasta. 

Kokonaisuudessaan Ritzin baarimestari jää kuitenkin melko heppoiseksi lukuromaaniksi. 

Katja Kettu: Brita-Kajsa

 

"Sivakoin niin lujasti ko sikiö mahassa antaa myöten."

Otava 2026. 329 s.

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa kertoo Lars Leevi Laestadiuksen vaimon Brita-Kajsan tarinan. Samalla se toki kertoo myös Laestadiuksen tarinan ja kertomuksen lestadiolaisuuden synnystä. Romaanissa rinnakkain elävät erilaiset kulttuurit - ruotsalaisuus, saamelaisuus, suomalaisuus - ja myös erilaiset uskonnot, kristinusko ja siitä syntyvä Laestadiuksen tulkinta sekä saamelainen luonnonusko. Ketulle tyypilliseen tyyliin myös tässä romaanissa ruumiillisuus on keskeisessä osassa.

Romaanin kehyksinä on hetki Lars Leevi Laestadiuksen kuolinvuoteen äärellä vuonna 1861, kun hänen vaimonsa Brita-Kajsa valvoo ja odottaa kuolemaa. Sisäkertomuksena on Brita-Kajsan muistelu omasta elämästään. Jääkö naisen ääni historiaan, ja entä sitten, jäipä tai ei? Sisäkertomus etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1810. Juonessa ei siis ole kyse siitä, mitä tapahtuu, vaan miten päätepisteeseen tullaan. 

"Nyt aatellen olin kyllä aika kevyin eväin liikenteessä, mutta silloin mie olin vain päättänyt ottaa ja lähtiä", ennakoidaan sisäkertomuksessa romaanin nykyhetkestä käsin, kun kerrotaan Brita-Kajsan lähdöstä Leevin perään. Brita-Kajsa on raskaana Leeville, eikä Leevi lupauksista huolimatta ole palannut hänen luokseen. Niinpä hän lähtee itse miehen perään. Brita-Kajsa näyttäytyy romaanissa vahvana naisena, joka selviää elämässä eteenpäin, vaikka tilanteet ovat vaikeita ja epävarmoja, ja vaikka hän monin paikoin on niissä aika yksin.

Erinäisten mutkien kautta Brita-Kajsa ja Leevi vihitään, ja Brita-Kajsasta tulee papin vaimo. Laestadius on uransa alussa kunnianhimoinen, mutta hänen kunnianhimonsa suuntautuu tieteeseen. Siinä hän ajautuu hännystelemään ranskalaisia tutkimusmatkailijoita koettaessaan pyrkiä tieteellisiin piireihin, mutta ovet eivät ota auetakseen. Välillä viina vie ja uskottomuutta on. Myös mielenterveyden kanssa taitaa olla ongelmia, näkyjä on. Viimeinen  ryyppyreissu yltyy pahaksi ja ottaa sekä mielen että fyysisen terveyden päälle. Ja siihen liittyy uskoon tulemisen käänne - toki pappina Laestadius on varmasti koko ajan jollakin tavoin vähintäänkin edustanut kirkkoa, mutta nyt jokin muuttuu. Ja muutoksen myöstä muuttuu myös avioparin elämä:"Sie tunnuit hylänneen kaikki turhat Akatemian haavehet ja nyt oliki niin, että autuaita ovat yksinkertaset, net jokka syämellä näkkee." Alkaa herätysliike.

Herätysliikkeen voima välittyy romaanista vahvasti. Mutta se, että heränneet ovat saamelaisia, jotka alkavat herätä myös omiin oikeuksiinsa, ei ruotsalaisille käy. Sekä Laestadius itse että herätysliikkeen, "kapinan", jäsenet joutuvat vainon kohteiksi. 

Brita-Kajsa on romaani, joka kuvaa useita teemoja: muutosta, kunnianhimoa, rakkautta, maailmankatsomuksia, ääriliikkeitä, valta-asetelmia. Ketun kielessä yhdistyy ylevä ja groteski, ja myös vaikuttavia kielikuvia on. Esimerkiksi erästä romaanin naisista kuvataan pysäyttävällä luontovertauksella, että hän on "ko kosken keskelle antautuva avanto, kirkas hetki keskellä ajan ja tapahtumain kaaosta".

Saara Henriksson ja Aino-Maija Korhonen: Tyttö sinä olet keski-ikäinen

Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Pirjo Heikkilä. 4 h 51 min. Into 2026. 

Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Korhosen kirjoittama Tyttö sinä olet keski-ikäinen on napakka ja suorasanainen hyvän mielen kirja. Teos ei käsittele keski-ikää niinkään hormonaalisesta vaihdevuosien näkökulmasta, vaan sosiokulturaalisena ilmiönä. Keski-ikä on se hetki, kun ihminen tajuaa olevansa aikuinen - se tyyppi, joka hoitaa hommat: kestää teini-ikäisten lastensa vittuilun ja järjestää vanhenevien vanhempiensa asioita. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tämä näyttäytyy niin, että keski-ikäinen on se, jolla on valtaa: nuoren aikuisen täytyy raivata tilaa itselleen ja näkemyksilleen ja edelleen kapinoidakin, koska valta ei ole hänellä, ja keski-iästä seuraava vaihe on puolestaan vanhuus, jolloin vallankahvasta olisi hyvä ymmärtää höllätä. 

Tyttö sinä olet keski-ikäinen toimii siis hyvänä tsemppikirjana. Joitain käytännön vinkkejäkin teoksesta löytyy, ja runsaasti konkreettisia, itseironisella otteella kerrottuja käytännön esimerkkejä.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Suom. Riina Vuokko. Alkuteos Fly, Wild Swans. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Satu Paavola. 11 h 55 min. Otava 2026.

Lentäkää villijoutsenet on jatkoa Jung Changin menestysteokselle Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina, joka kertoi hänestä, hänen äidistään ja isoäidistään ja sitä kautta Kiinan historiasta. Lentäkää villijoutsenissa Jung Chang on muuttanut Kiinasta Britanniaan ja luo kansainvälistä kirjailijan uraa. Teoksessa kerrotaankin paljon kirjoittamisesta ja haastattelujen tekemisestä, missä samalla tullaan kertoneeksi myös Kiinan poliittisesta tilanteesta, sensuurista ja propagandasta. Lentäkää villijoutsenet on kirja myös äiti-tytärsuhteesta ja siitä, kuinka poliittiset olosuhteet vaikuttavat siihenkin.

Jung Chang kirjoittaa sujuvasti, ja hänen matkassaan on helppoa kurkistaa Kiinan historiaan ja nykypäivään. 

Hoa Sen @ The Train Factory Market Hall, Helsinki

 

Konepajan ravintolakokonaisuuden eli The Train Factory Market Hallin tarjonta on monipuolinen. Kävin lounastamassa vietnamilaisessa Hoa Senissä. Lounaslistalla oli ainakin kymmenen vaihtoehtoa ja hintataso maltillinen. Salaattipöytä ja kahvi kuuluvat lounaan hintaan.

Valitsin kesärullat tofulla (10 e) ja  oli herkullista! Annos oli täyttävän kokoinen ja rullat raikkaat ja yrttiset. Pähkinäkastiketta oli sopivasti mukana. Kiva lounaspaikka - minkä huomasi myös siitä, että emme olleet suinkaan ainoat asiakkaat. 

Hippo Taatila: A. W. Yrjänä - Alkemisti

 

Like 2026. 672 s.

A. W. Yrjänän elämäkerran maailmaan oli kiinnostavaa sukeltaa. Kirja kertoo toisaalta konkreettisesti kohdehenkilön elämästä ja sen tapahtumista, toisaalta paljon myös hänen henkisestä etsimisestään ja kokemuksista, jotka eivät ole materialistisesta maailmasta peräisin.

Kirja etenee kronologisesti. Kirja ei ole bändikirja, mutta CMX:n aika lomittuu osaksi elämää, ja levyille on omistettu analyysi. Muutamia henkilöitä on haastateltu, mutta pääosin teos perustuu keskusteluihin A.W. Yrjänän kanssa sekä hänen päiväkirjoihinsa. Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila kirjoittaa itsensä näkyviin osaksi teosta varsinkin lopussa, mikä istuu nykyiseen traditioon ja sopii teokseen.

A. W. Yrjänän ajattelusta ja kokemuksista on ajatuksia herättävää lukea, joskin paikoin käsitevyörytys hyökyy yli aaltona, jos ja kun teosofia ja erilaiset mytologiat eivät ole läpeensä tuttuja omassa arjessa ja ajattelussa. Vaikka lukijana kaikkea ei ymmärtäisi tai sisäistäisikään, teos on kokonaisuudessaan sujuva ja viehättävä lukukokemus. Vaikuttavimpana jäi kenties mieleen se, kuinka olennaista on rohkeus muuttua ja olla oma itsensä, vaikka ympäriltä tulisi painetta olla sellainen kuin ennenkin tai sellainen, jollaisena on totuttu tulemaan nähdyksi.