Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Maaretta Tukiainen: Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän

Tuuma 2019. 138 s.

Maaretta Tukiaisen kirjoittama elämäntaito-opas Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän on paljon parempi ja sisällökkäämpi kuin varsin kliseiseltä kuulostava nimi antaa olettaa. Tukiainen avaa teoksessaan minimalismin estetiikkaa ja teoriaa ja antaa konkreettisia työkaluja ja ajattelemisen aihetta elämänmuutokseen, joka tähtää turhan karsimiseen elämästä, merkityksellisyyden löytämiseen tai kirkastamiseen ja itselle olennaiseen keskittymiseen.

Erityisesti pidän teoksessa Tukiaisen tavasta lähestyä aihettaan. Konkreettiset esimerkit ja analogiat ovat pitkälti taiteen - kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin, elokuvan ja muiden taiteenlajien - maailmasta, ja elämänmuutostyökaluista kertoessaan Tukiainen kertoo elävästi konkreettisia esimerkkejä omasta elämästään.

Tärkeintä tänään on siis sujuvaa ja helppoa luettavaa, jossa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Teos on lisäksi esteettinen: se on pieni, painettu laadukkaalle paperille, kuvitettu tyylikkäästi ja taitettu väljästi. Tämä mahdollistaa omien muistiinpanojen tekemisen ja teoksen käyttämisen ikään kuin käsikirjana. 

Inspiroiva kirja!

Terhi Kokkonen: Rajamaa

 

 

"Kun Karo on tappanut Riston, hän nousee veren sotkemalta lumelta."

Otava 2020. 191 s.

Terhi Kokkosen esikoisromaani Rajamaa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon syksyllä 2020. Tarina sijoittuu Lappiin ja romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. Päähenkilö on Karo, joka on miehensä Riston kanssa Lapin-lomalla. Kun paluun hetki Helsinkiin koittaa, tapahtuu liikenneonnettomuus, ja Karo ja Risto joutuvat vielä jäämään Lappiin. Koska Karo ja Risto ovat varakas pariskunta, jääminen ei itsessään ole ongelma, mutta heidän välisensä suhde alkaa näyttää ongelmalta - kuten romaanin aloittavan ennakoinnin aloitusvirkkeestä huomaa.

Rajamaa on taidokkaasti kirjoitettu romaani, jossa sinänsä on kaikki palikat paikallaan. Minut se kuitenkin jätti kylmäksi - romaani on kuin äärimmäisen hyvin toimiva mekaaninen laite, joka kuitenkin herättää kysymyksen, miksi se on olemassa. Keskushenkilöt Karo ja Risto ovat hahmoja, joissa ei ainakaan itselleni ole samaistumispintaa. Elävin ja hengittävin romaanin hahmoista on sivuhenkilö Sini, joka on töissä hotellissa, jonne Karo ja Risto majoittuvat onnettomuuden jälkeen. Risto on manipuloiva hahmo, minkä kertominen ei varsinaisesti ole juonipaljastus, vaikka Karosta onkin luotu epäluotetettava kertoja, sillä hänellä on lääkitys; lukijalle on kuitenkin alun alkaen varsin selvää, että Risto manipuloi Karoa muun muassa vetoamalla tämän lääkitykseen niinä hetkinä, kun Karon tulkinta todellisuudesta poikkeaa siitä, millaisena Risto haluaa Karon todellisuuden näkevän. Jännite romaanissa on sinänsä kohdillaan.

Kylmien henkilöhahmojen ja maailman vuoksi romaani kuitenkin jää etäiseksi. Kokkosen kieli on hiottua ja kerronta on rakennettu taidokkaan aukkoiseksi. Esimerkiksi Karon työkaveria Helenaa romaanissa kuvataan näin:

"Helenan puha on arkista ja Karosta tuntuu kuin nainen seisoisi aivan vieressä. Hän käy läpi huomisia tapaamisia asiakkaiden kanssa, myös Miina on tulossa. Miinalla on parhaat suhteet kaupungin väkeen, Helena sanoo. Kaikki tietävät, että niin kaupungin edustaja kuin kaikki muutkin ovat juuri Helenan edessä polvillaan, mutta Helena antaa mielellään ihmisille kykyjä ja saavutuksia, joita näillä ei ole. Hän sanoo, että se on itseään toteuttava profetia.Jos ihmistä kehuu tarpeeksi, alkaa tämä uskoa olevansa loistoyksilö ja kykenee uuden valheellisen minäkuvansa turvin saavutuksiin, joihin ei olisi koskaan muuten kyennyt, tai sitten tämä ei usko, mutta panikoituu toisen uskosta niin paljon, että uhraa työlleen koko elämänsä tai enemmän, jotta totuus ei ainakaan paljastuisi."

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas

 

"Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa."

Poesia, 2020. Suom. Marko Niemi. Saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln, 2009. 143 s.

Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on hurmaava ja mykistävä kirja. Kirjan genreä on hankalaa määrittää. Sille on annettu kirjastoluokitus 4, maantiede. Poesian internetsivuille poimituissa kritiikkikatkelmissa esimerkiksi Suomen Kuvalehti nimeää kirjan "kokonaistaideteokseksi". Markkinointitekstissä luvataan teoksen "vievän lukijansa huimalle nojatuolimatkalle". Ja kyllä! Kaukaisten saarten atlas on huima teos.

Teos näyttää perinteiseltä karttakirjalta niin kokonsa kuin karttojenkin puolesta. Teos esittelee "viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään", kuten alaotsikko lupaa ja minkä lukijakin voinee pitkälti allekirjoittaa - jos ei saarten kaukaisuuden ja vaikeapääsyisyyden vuoksi, niin viimeistään luettuaan kuhunkin saareen liittyvän esittelytekstin.

Kaukainen saari -sanayhdistelmästä tulee kenties ensimmäisenä mieleen jokin trooppinen paratiisisaari, saari kaukana kaikesta, ennen kaikkea velvollisuuksista tai stressistä. Saari, jolla ei ole vaatimuksia, vain vapauksia. Kaukaisten saarten atlas ottaa lakonisesti kantaa tällaisiin ennakko-odotuksiin jo ennen esipuhetta sitaatilla "Paratiisi on saari, samoin Helvetti". 

Kaukaisten saarten atlas tekee kiehtovalla tavalla näkyväksi sitä, kuinka ihminen alkaa toimia paikassa, joka on syrjässä kaikesta ja jossa ei ole lakeja ja järjestystä. Yritetään rakentaa utopioita, syntyy dystopioita; tehdään ydinkokeita, perustetaan vankiloita; luonnonolot ovat niin karut, että yhteisö itse rajoittaa populaationsa kokoa niillä keinoilla, jotka käytössä on.

Kaukaisten saarten atlas on hidasta ja nautiskeltavaa luettavaa siitä, mitä kaikkea maapallolle mahtuukin ja on vuosisatojen aikana mahtunut. Ja kuinka kaukana voi olla kaukana! Kukin saari on piirretty samassa mittakaavassa ja kunkin esittelyekstin kohdalla on havainnollistava jana siitä, kuinka monen (sadan tai tuhannen) kilometrin päässä on jotakin muuta.

Kaukaisten saarten atlas on täydellistä korona-ajan luettavaa: se samalla mahdollistaa matkat kauas niin ajassa kuin paikassa kuin myös saa iloitsemaan siitä, että itse on paraikaa siellä, missä on.

Platonin Akatemia XXIV @ Suomenlinna

Syksyn 2020 Platonin Akatemia -kulttuuritapahtuman teemana oli "Ymmärtää - selittää". Tapahtuma järjestettiin Suomenlinnassa ja Harakan saarella ja sitä pystyi korona-ajan tyyliin seuraamaan striimin välityksellä. 

Tapahtumassa oli kiinnostavia luentoja ja keskusteluita. Tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija Ville Lähde avasi tapahtuman alustamalla aiheesta "Millaista on filosofin työ monitieteisessä ympäristötutkimuksessa?" ja alustusta seurasi paneelikeskustelu. 

Harakan saarelta Helsingin luontokeskuksesta striimatussa osiossa keskityttiin Itämeri-näkökulmaan ja päästiin tutustumaan siihen, mitä Harakan luontokeskuksessa tehdään. 

Iltapäivällä ohjelma jatkui Suomenlinnan Tenalji von Fersen -salista, missä amiraali Chapman johdatti katsojat Suomenlinnan historiaan ja Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula kertoi Suomenlinnasta Unescon maailmanperintökohteena. Iltapäivän ohjelman ensimmäisen osion päätti tutkija ja laulaja Anette Åkerlund, joka kertoi romanikulttuurista ja esitti upean flamencoesityksen.

Iltapäivän toisessa osiossa professori Jukka Korpela ja dosentti Tapio Bergholm alustivat Itämeren historiaan liittyvistä aiheista; eritoten Bergholmin alustus satamatoiminnan historiasta kaikkine ykstyiskohtineen ja anekdootteineen teki minuun vaikutuksen. Tapahtuman päätti opiskelija Kalle Karakorven näkökulma Itämerestä huomenna.

Taiteen kotitalo, Kerava

 

Purkutaidenäyttely Taiteen kotitalossa Keravalla kesällä ja syksyllä 2020 osoittautui supersuosituksi, eikä syyttä. Eri medioissa kirjoitettiin projektista paljon ja päästäkseen ihailemaan taidetta sai parhaimmillaan jonottaa tuntikausia. Purettavasta talosta oli rakennettu kokonaistaideteos, johon tutustuminen oli antoisaa ja hauskaa. 

Alin kerros muistutti huvipuistoista tuttuja, nykyään ehkä vanhanaikaisiksikin koettuja hupitaloja, kuten Linnanmäen Vekkulaa tai Tykkimäen Väärinpäintaloa - huoneet tai huoneistot oli kalustettu ja rakennettu kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi. 

 

Ylemmissäkin kerroksissa jatkui paikoin huoneistokohtainen teema, paikoin ylemmät kerrokset puolestaan muistuttivat "perinteistä" taidenäyttelyä, jos graffiti- ja katutaiteen kontekstissa näin voi sanoa.

Talossa näkyi todella monia erilaisia tyylejä ja tekemisen tapoja. Värien käyttö (ja toisaalta toisaalla sille kontrastina mustavalkoisuus) oli yltäkylläistä!

Myös ajankohtaisuus ja poliittisuus näkyi joissakin teoksissa.

 

Kannanotot koronatilanteeseen olivat osuvia!

 

Tällaisessa taidenäyttelyssä oli todella kiinnostavaa käydä. Ehkäpä ainutkertaisuus ja hetkellisyys tekivät näyttelystä niin voimallisen kokemuksen. Myös miljöö itsessään sai pohtimaan sekä elämää että taidetta uudella tavalla: kun kaupungin omistama viisikerroksinen entinen vuokratalo joutsenlaulunaan muuttuu taideteokseksi, taide ja ihmisen arki - kodit, entiset kodit - lomittuvat yhtäkkisesti ja yllättävällä tavalla. Ja hetkessä kaikki onkin ohi, kesän valoisuus muuttuu syksyn lyhyiksi päiviksi, ylemmistä kerroksista on katkaistu sähköt, ja näyttely sulkeutuu syyskuun lopussa. Jossakin vaiheessa talo osoitteessa Moukaritie 4 moukaroidaan maan tasalle.

Maria Stepanova: Muistin muistolle - romanssi

 

"Tätini kuoli, isäni sisar, vähän yli kahdeksankymmenen ikäisenä."

 

Siltala  2019. Suom. Mika Pylsy. Venäjänkielinen alkuteos Pamjati pamjati, 2017. 446 s.

 

Maria Stepanovan romaani - tai "romanssi", kuten se on alaotsikoitu -  Muistin muistolle on samaan aikaan kiehtova ja sekava kokonaisuus. Sekavuus tosin on tämän teoksen suhteen perusteltu ratkaisu, sillä Stepanova koettaa saaa kiinni muistamisen logiikasta ja menneisyyden olemuksesta tutkimalla omakohtaista perhehistoriaansa, ja tulee siihen tulokseen, että mitään logiikkaa ei ole, on vain irtonaisia yksityiskohtia, jotka eivät muodosta eheää kokonaisuutta. Muistin muistolle saa ajattelemaan muistamista, sen merkitystä ja totuuden, kuvitelman ja valheen keskinäisiä suhteita.

 

Stepanova tarkastelee musitia ja muistamista monin paikoin esineiden kautta. Muistin muistolle lähtee liikkeelle kuolleen Galka-tädin asunnosta:

"Asunto seisoi nyt hölmistyneenä, kokoon painuneena, täynnä yllättäen devalvoituneita esineitä. - - Lipaston päällä nököttivät vanhat tutut: puinen koira ja keltainen muovikoira sekä vielä puusta veistetty karhu, jonka käpälien välissä roikkui langan varassa viiri. Ne olivat ikään kuin istahtaneet hetkeksi ennen matkaanlähtöä, alettuaan äkkiä epäillä omaa tarpeellisuuttaan. - - Kaikki tämä liittyi eittämättä yhteen, mutta sillä kaikella oli arvoa ja merkitystä ainoastaan kokonaisuutena, kuluvan elämän kehyksissä, ja nyt se mureni silmissä tomuksi. Olin lukenut eräästä ihmisen aivotoimintaa käsittelevästä kirjasta, että tunnistaaksemme ihmiskasvoissa kasvot, tunnistaaksemme ne kasvoiksi, ei tarvita niinkään kasvonpiirteiden kokonaisuutta, kuin soikiota. Ilman soikiota tunnistaminen ei onnistu: juuri soikio rajaa historiamme, kokoaa sen käsitettäväksi ykseydeksi. Myös itse elämä voi olla soikio niin kauan kun [sic] sitä kestää; tai post mortem menneestä kertovan tarinan punainen lanka. Tämän kodin nöyrtynyt, itsensä rojuksi tunnustanut irtaimisto menetti silmänräpäyksessä olemuksensa ja lakkasi muistamasta ja merkitsemästä mitään."

 

Esine itsessään on vain esine, merkityksellinen se on vain suhteessa johonkin tai osana kokonaisuutta:

 

"Käytöstä jääneet esineet menettävät vähitellen esineellisyytensä ja kääntävät meille uudet, epäinhimilliset kasvot, palavat alkuperäiseen olemukseensa: vahaksi, maaliksi ja saveksi. Menneisyys villiintyy ja pusikoituu unohdukseen." 

 

Yllä kuvattua "villiintynyttä ja pusikoitunutta" menneisyyttä Stepanova tarkastelee - ja menneisyys paljastuu joksikin, jota ei voi puutarhuroida sellaiseksi kuin se oli: puutarhurointi, jos siinä onnistuu, johtaa aina uuteen lopputulokseen, uuteen järjestykseen, uusiin merkityksiin. Paitsi että Stepanova käsittelee ilmiötä oman sukunsa tarinan kontekstissa, hän tarkastelee muistamista myös institutionalisoidusta näkökulmasta, museoiden kontekstissa:

"Kun katson kuolleiden ihmisten sanoja ja esineitä, jotka on mukavuudeksemme lajiteltu kirjallisuusmuseoiden vitriineihin, toimitettu julkaistavaksi ja huolella säilytetty, niin yhä useammin minusta tuntuu kuin seisoisin kaiteen luona, jonka takaa alkaa esille pantujen tiivis hiljainen rivistö. Kun seisoo tarpeeksi kauan sen ääressä, mitä vanha perukirjoitus nimitti 'edesmenneelle kuuluneiksi alusvaatteiksi', niin näkee selvemmin meidät erottavan ristikon kuin sen mitä on niiden [sic] takana."

 

Menneisyys, yritys muistaa, on meille läsnä paitsi esineissä, myös teksteissä. Stepanova kirjoittaa erilaisista päiväkirjoista ja muistikirjoista:

"Erilaisiin päiväkirjoihin ja muistivihkoihin mieltyneet lukijat tietävät, että ne voi jakaa kahteen selvästi erottuvaan ryhmään. On sellaisia, joissa teksti on tarkoitettu viralliseksi ja tyhjentäväksi - toisin sanoen että ulkopuolinen ottaisi sen vastaan. Vihkosta tulee testialusta, jolla harjoitellaan ja hienosäädetään julkista minää, - - , se osoittautuu suurimittaiseksi julistukseksi, loputtomaksi monologiksi, joka on osoitettu näkymättömälle mutta ilmeisen myötämieliselle taholle. Minua kiinnostavat enemmän toisentyyppiset päiväkirjat - sellaiset, jotka toimivat työkalun lailla - -. - - Tällaiset päiväkirjat ovat kuin jääkaappeja tai entisajan kylmäkomeroita, joissa säilytetään nopeasti pilaantuvia muistin eineksiä, alueita, jonne kasautuvat todisteet ja vahvistukset - -. Tässä on jotain epämääräisen häiritsevää, jo pelkästään informaation määrän vuoksi: voin sanoa näin sitä suuremmalla syyllä, että olen itsekin tällainen ihminen ja liian usein muistiinpanoni tuntuvat tarpeettomalta painolastilta: ylimääräiseltä hengettömältä taakalta, josta tekisi mieli luopua, mutta mitä minusta jäisi silloin jäljelle? Kirjassaan The Silent Woman Janet Malcolm kuvailee interiööriä, joka muistuttaa jollain tapaa muistivihkoani - ja se tuntuu karmealta. Sieltä löytyy muistaakseni aikakauslehtiä, kirjoja, täysiä tuhkakuppeja, pölyisiä perulaisia matkamuistoja, likaisia astioita, tyhjiä pizzalaatikoita, säilykepurkkeja, rasioita, purkinavaajia, Kuka kukin on -henkilöhakemistoja, jotka vastasivat eksaktista tiedosta, ja vielä joitain esineitä, jotka eivät pidä huolta mistään, koska eivät olleet aikoihin muistuttaneet mitään. Malcolmille tällainen asunto oli borgesilainen alef, irvokas totuuden allegoria, käsittelemättömien tosiasioiden ja tulkintojen sekamelska, joka ei koskaan saanut historiaa kunnon järjestykseen."

 

Ymmärrän Stepanovan esittämän kahtiajaon päivä- ja muistikirjojen suhteen, joskin dikotomia mielestäni jättää huomioimatta itsereflektiivisen kirjoittamisen (jollei se sikäli osu ensimmäiseen kategoriaan, että teksti mahdollisesti pyrkii luomaan jonkin ehekän kuva tai kokonaisuuden, tai toiseen kategoriaan sikäli, että se kuuluisi "pilaantuvien einesten" osastolle). Ehkäpä nykyään sosiaaliseen mediaan julkaistavat tekstit täyttävät ensimmäisen kategorian "myöntyväiselle yleisölle" suunnattujen kiiltokuvamaisten tekstien funktiota enemmän kuin yksityiset päiväkirja- tai muistikirjatekstit. Stepanovan esittämä jaottelu on kuitenkin kiinnostava ja se kertoo järjestämisen, tallentamisen tai muistamisen sisäänrakennetusta teennäsiyydestä ja toisaalta todellisuuden, nykyhetken kaoottisuudesta ja hahmottomuudesta. Voiko nykyhetken sirpaleista rakentaa eheän, "toden" kuvan ajan päästä, tulevaisuudessa?

"Aina kun käyn kirjakaupassa, näyttää kuin tällaisia kirjoja olisi ilmestynyt entistäkin enemmän. - - 'Proustin päällystakki' ja 'Monsieur Proustin kirjasto', 'Rembrandtin nenä' ja 'Van Goghin korva', 'Catulluksen peitto', 'Vermeerin hattu', 'Brönten [sic] lipasto' tuon tai tämän perheen tarina karrottuna kahdeksan esineen, sadan valokuvan ja yhdeksänkymmenenyhdeksän oivalluksen kautta. Menneisyyttä suurennetaan ja pienennetään, se tuodaan niin lähelle silmiä, ettei siitä näe mitään muuta kuin nenäliinan - -."

Edellinen sitaatti vastaa kysymykseeni kieltävästi. Kun mennyttä kerrotaan (ja popularisoidaan; tosin tieteellisyyskään ei ehkä vapauta meitä kuvatusta ongelmasta), olennaista ei voida saavuttaa vaan syntyy jotakin uutta, "nenäliina tuodaan liian lähelle kasvoja". 

 

Muistin muistolle referoi kirjailijan isänsä kanssa käymää keskustelua. Kirjailija haluaisi käyttää isänsä kirjeitä teoksessaan: 

"Hän ei anna minulle lupaa lainata kirjeitä kirjassani; hän ei ensinkään haluaisi nähdä niitä julkaistuina. Ei edes ketusta kertovaa? En edes ketusta kertovaa. Hän toivoo, että minä ymmärtäisin. Hän on ehdottomasti sitä vastaan. Kaikki oli, hän sanoi painokkaasti, aivan toisin. - - Rupesin väittelemään, pyytelemään, jopa elehtimään. Kun rauhoituimme hieman, isä sanoi: 'Ymmärräthän, minusta on epämiellyttävää ajatella, että joku lukee kirjeitäni ja kuvittelee minun olleen sellainen.' Olisin voinut jatkaa suostuttelemista ja minulla olisi jopa ollut sanottavaa. Kyse ei ole siitä, että sinä olit sellainen, - - kyse ei ole ylipäätään sinusta: - - vaan itse aika. - - Meidän papereistamme, olisin sanonut hänelle, näkee kuinka kieli, jolla arki puhuu itsestään, muuttuu silmissä - -. Sinun kirjeesi ovat tässä jatkumossa ihannekuva kuusikymmentäluvusta sellaisina kuin ne olivat: eivät 'oikeasti' vaan siinä tiivistyneessä muodossa, jonkaperusteella me muodostamme käsityksen aikakaudesta. Kirja ei kerro siitä, millainen sinä olit, se kertoo siitä, mitä me näemme katsoessamme taaksepäin. En sanonut tätä kaikkea ääneen, onneksi - - kunnes tajusin, mitä oikeastaan olin tarkoittanut. En ehtinyt sanoa 'minulle on yhdentekevää millainen sinä olet', mutta vähältä piti. - - karkeasti sanoen, olin valmis uhraamaan elävän isän kuolleen dokumentin takia, johon uskoin enemmän kuin häneen."

 

Muistaminen ja mennen tulkinta on myös raadollista. Mikä on yksilön merkitys? Mitkä ovat keinomme päästä käsiksi menneisyyteen - ja kuinka nämä keinot vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme mennyttä?

Myös kuva on sekä esine että muistamisen keino. Stepanova pohtii kuvataiteen ja valokuvan eroavaisuuksia:

"Kuvataide-vanhusta (nimitän näin lyhyyden vuoksi taitoa omakätisesti kuvata jotain elävää, materiaali voi olla mikä tahansa) vaivaa aina sama ajatus, että näköisyys on mahdotonta, ja sitäkin enemmän se on omistautunut tekemään kuvasta kaikenkattavan, toisin sanoen ainoan ja täsmällisen, toisin sanoen ei-näköisen; tarjoamaan kuvattavalle tämän tiivistymän, ei häntä tässä ja nyt, kokoon puristetun kuution olennaisinta. Tästä puhuvat oikeastaan kaikki tarinat Gertrude Steinista, joka vuosien mittaan muuttui yhä enemmän Picasson maalaaman muotokuvansa kaltaiseksi, tai kuinka Kokoschkan maalaama henkilö tuli hulluksi ja muuttui kuvansa näköiseksi. Me, kuvataiteen iänikuinen kiinnostuksen kohde, ymmärrämme liiankin hyvin, että näköisyyden sijaan se myy meille horoskooppia: tulkinnan mallikappaletta, johon voi samastua ('tämä peili imartelee minua'), tai sitten vastustaa. Mutta valokuvan ilmaannuttua rouva Bovary voi todeta sen enempää miettimättä: 'Tuossa olen minä' - ja valita kolmestakymmenestä kuudesta vedoksesta häntä eniten miellyttävän. Elämä tarjoaa hänelle uudenlaisen peilin ja se heijastaa häntä minkä kerkeää, pyytämättä tai vaatimatta mitään vastineeksi."

 

Digitaalinen maailma on loputtomien kopioiden maailma (mitä käsittelee myös esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Kone kaikkivaltias). Stepanova pohtii muistamisen, ajallisuuden ja tärkeyden käsitteiden muutosta digitaalisessa maailmassa:

"Digitaalisen valokuvauksen keksimisen jälkeen eilinen ja tämänpäiväinen alkoivat olla samanaikaisesti läsnä ennenäkemättömällä tavalla: ikään kuin talossa olisi hajonnut roskakuilu ja kaikki jokapäiväisen elämän jäte olisi jäänyt paikalleen ainiaaksi. Enää ei tarvitse säästellä filmiä, sen kun painat nappia, ja jopa pois pyyhitty säilyy tietokoneen pitkässä muistissa. Unohduksella, tuolla olemattomuuden apinalla, on nyt kaksoisveli: kiintolevyn kuollut muisti. Perhealbumia katsotaan rakkaudella, koska siihen on kerätty se vähä, mitä on jäänyt jäljelle. Mutta mitä tehdä sellaiselle albumille, johon on kerätty kaikki viimeistä piirtoa myöten, koko suunnaton menneisyyden määrä? Niissä äärirajoissa, joihin valokuva pyrkii, taltioidun elämän määrä on sama kuin sen todellinen pituus; konttori kirjoittaa, mutta kuka lukisi?"

 

Stepanova vie pohdintansa digitaalisuuden mukanaan tuomasta muutoksesta niin pitkälle, että hän tulee siihen tulokseen, että digitaalinen tallentaminen johtaa tyhjän elämän ikuisuuteen ilman minuutta, ikään kuin kuoleman menettämiseen:

 

"Näen silmissäni nämä valtavat kuvien kaatopaikat, jotka hautaavat sisäänsä kaiken mahdollisen kuonan, kaikki epäonnistuneet otokset, toiset ja kolmannet uusinnat, ulos nelistäneen koiran hännän, vahingossa kuvatun kahvilan katon. - - Niiden kohtalona on vaihtoehtoinen hautausmaa, valtava ihmiskehojen arkisto, joiden suurimmasta osasta emme tiedä muuta kuin että ne olivat kerran. Kuinka pelottava tällainen kuolemattomuus onkaan, ja pelottavinta siinä on, että siihen päätyy tahtomattaan. - - Ennen vanhaan en-kuole-kokonaan oli valinnan kysymys. - - Nyt mahdottomuus poistua on tavallaan väistämätön. Halusipa sitä tahi ei, ihmistä odottaa kummallinen jatkettu olemassaolo, jossa fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa. Haihtumisen ylellisyyttä, kaikista tutkista katoamisen mahdollisuutta ei ole enää kenelläkään."

 

"Tallenteen ja arkiston ilmestyttyä elämästä katosi ainutkertainen", toteaa Stepanova. Huh, varsin pysäyttävästi sanottu.

Vaikka Muistin muistolle käsittelee muistamista, käsitteen määrittelylle teoksessa ei anneta paljoa tilaa (ja itse nautin tästä väljyydestä). Asiassa suunvuoro annetaan Aristoteleelle: "- - on syytä palauttaa mieleen Aristoteleen määritelmä, että muisti on kuin sormuksen jättämä painauma. Myöhemmin hän puhuu eri tiloista, jotka ovat yhteensopimattomia muistin kanssa - näitä ovat intohimo, vanhuus ja nuoruus - ja kuvailee niitä virtana: kosteana, muodottomana liikkeenä. 'Tämän vuoksi hyvin nuorilla ja vanhoilla on huono muisti - he virtaavat', selvää jälkeä ei pääse syntymään vaan päällimmäiseksi mieleen jää liikkeen skeema, pyyhkiytyneet jarrutuksen jäljet tiessä." Vaikka kuinka panostamme muistamiseen ja menneisyyden järjestämiseen sekä ymmärtämiseen, elämämme alussa ja lopussa alamme livetä muistin piiristä, "jää vain liikkeen skeema".  Liikkeen kielikuvalla Stepanova kuvaa myös kuolemaa: "Joku on sanonut, että vanhempien kuollessa romahtaa viimeinen este, joka erottaa meidät pian koittavasta kuolemasta. Lasten kuolema siirsi jotain lopullisesti sijoiltaan isomummojeni mielessä; kuolema lainehti nyt molemmin puolin heitä." Ehkä lopulta on vain liike, Herakleitoksen virta.