Jan Salminen: Äidinmaa

"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."

Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

Sveti Blažin kirkko, Komiža, Vis

Komižan kylä sijaitsee Visin saaren etelärannikolla lahden pohjukassa, ja lahden edustalla on Bišovon saari. Siinä missä Komiža itsessään on pitkälti lähes merenpinnan korkeudella, sitä reunustavat niemet kohoavat varsin korkealle ja tarjoavat kivoja patikointimahdollisuuksia. Patikoidessa on mukavaa olla jokin määränpää, ja sellaiseksi sopii hyvin pikkuinen Sveti Blažin kirkko kylän lännenpuoleisella niemellä.

Sveti Blažin kirkko on pikemminkin pienen pieni kappeli, jonka ovi oli ainakin silloin lukittuna, kun me kirkolla kävimme. Erinäisiä kirkonkelloja Komižassa soitellaan varsin ahkeraan, ja toisinaan ääni kuului myös täältä; voisi siis kuvitella papin itsensäkin silloin tällöin kipuavan vuohipolkua Komižan kylästä tänne 239 metrin korkeuteen merenpinnasta - aikamoista meditaatiota jo sinänsä.

Polku Komižasta Sveti Blažille on merkitty selvästi ja se on hyväjalkaiselle varsin helppokulkuinen, vaikkakin yhteensä nousua tulee tuon 239 metrin verran. Polku jatkuu kirkolta eteenpäinkin, ja muutaman mutkan takana on huippukohta - jolta avautuva maisema tosin on lähinnä metsäinen, ja polkua (joka niemen keskivaiheilla näyttää olevan myös tie) pitkin pääsisi myös niemen kärjessä oleville rannoille.

Patikointi Sveti Blažille kannattaa siis varsinaisesti patikoinnin itsensä vuoksi kuin myös polulta avautuvan upean maiseman takia. Polulta voi katsoa Komižaa kuin postikorttia, koko kylä näkyy vaikuttavana maisemana - samoin tietysti Adrianmeren horisontti ja Bišovon saari.

Konoba Barba, Komiža, Vis

Konoba Barba on eittämättä yksi Komižan kylän tunnelmallisimmista ruokaravintoloista. Ravintola ei sijaitse rivalla, kylän rantakadulla, vaan hieman syrjässä aivan keskustasta (mikä on kyllä suhteellisesti sanottu, sillä Komiža on pieni paikka lahdenpohjukassa). Ravintolalla on sekä merenrantaterasseja että puutarhaterassi sisäpihalta - ja sieltäkin on oiva merinäköala, kuten ravintolan esitteestä voi nähdä. Ravintola ottaa pöytävarauksia vastaan puhelimitse, mutta mikäli ei himoitse rannimmaiseen meripöytään, paikkaan vaikutti mahtuvan ilman varaustakin.

Valitsimme annokseksemme grillattua ensimmäisen luokan kalaa kroatialaisin perunalisukkein ja grillatuin kasviksin. Kala valmistetaan ravintolan puutarhaterassin puugrillissä, mistä lähtee huumaavan hyvä tuoksu. Ja olipa todella hyvää punanapsijaa!

Miljööltään Barba on loistava, ja palvelu on ystävällistä. Täällä todellakin kannattaa käydä syömässä!

Sveta Nikolan kirkko, Komiža, Vis

Sveta Nikolan eli joulupukkinakin tunnetun Pyhän Nikolauksen kirkko sijaitsee keskellä Adrianmerta olevan Kroatialle kuuluvan Visin saaren Komižan kalastajakylän itäisellä rinteellä. Kylästä päin katsottuna kirkko näyttää olevan ihan inhimillisellä kiipeämiskorkeudella, mutta helteessä ylämäkeen kuljettaessa sitä siltikin hengästyy. Nousu on kuitenkin maltillinen ja teitä pitkin (kunhan ne ensin löytää - yllättävänkin hankalaa!) helppokulkuinen, joten kirkolla kannattaa käydä Komižan kylän ja lahden yli aukeavan maisemankin vuoksi. Sveta Nikolan kirkko on rekennettu 1300-luvulla, mutta paikalla on saattanut aiemminkin olla jokin kirkon kaltainen rakennus. 

Komiža on leimallisesti kalastajakylä - ja itse asiassa Visin saaren historia on erilainen kuin muiden Kroatialle kuuluvien Adrianmeren saarien: Vis on saarista uloin, ja koska siellä on myös makean veden lähde, on se antiikin ajoista saakka Napoleonin ja maailmansotien kautta aina Jugoslavian aikaan asti ollut strategiselta arvoltaan merkittävä. 

Niinpä Vis Jugoslavian vallan ajan olikin suljettu sotilassaari - mistä johtuen saaren elinkeinoelämä kuihtui ja saarelta muutti paljon ihmisiä pois. Vuonna 1992 armeija poistui saarelta, ja siitä saakka saarella on kehitetty myös turismia. Mutta turismin suhteen Visillä on huomattavasti lyhyempi historia kuin vaikkapa Hvarilla tai Bračilla, ja sen voi aistia saarella - positiivisella tavalla. Elämä Visillä on rennompaa ja välittömämpää, ja saaren matkailustrategiaksi on valittu maanläheisyys: Visillä tavoitteena ei ole rakentaa suuria hotellikomplekseja, vaan panostaa ykistyismajoittamiseen ja pieniin hotelleihin (mikä toki koko Kroatiassa on varsin tyypillistä), ja vaikka turismi Komižan rivalla eli rantakadulla näkyykin, mistään Hvarin tai Splitin vanhan kaupungin ruuhkan kaltaisesta menosta ei ole kysymys.

Komiža siis on kalastajakylä, jonka suojelupyhimys on Pyhä Nikolaus. Sveta Nikolan kirkolla järjestetäänkin suojelupyhimyksen päivänä 6.12. perinnejuhlat, joissa kirkolle raahataan satamasta (!) vanha vene, jonka kirkolla saa tuikata tuleen Nikola-niminen pikkupoika. Tällaista siis luvassa jollekulle, joka keskellä talvea saarelle eksyy!

Miki Liukkonen: O

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."

WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

WSOY 2012. Ranskankielinen alkuteos Chroniques de Jérusalem, 2011. Suomentanut Saara Pääkkönen. 333 s.

Guy Delislen sarjakuvateos Merkintöjä Jerusalemista on nimensä mukainen: Delisle asui perheensä kanssa vuoden verran Jerusalemissa. Delislen vaimo teki töitä avustusjärjestölle ja Delisle itse eli koti-isän ja sarjakuvapiirtäjän arkea jaetussa kaupungissa ja tallensi havaintojaan ja kokemuksiaan täksi teokseksi. Teos on jaettu kuukausien mukaisiksi luvuiksi, ja kussakin luvussa on useampia tarinoita. Merkintöjä Jerusalemista on voittanut parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2012.

Merkintöjä Jerusalemista on kiehtova kirja. Se avaa ikkunan Jerusalemin ja laajemminkin Israelin ja Palestiinan arjen absurdiuteen ja traagisuuteen. Sisältö on hyvin samantyyppinen kuin Helsingin Sanomien vastikään julkaisemassa henkilökuvassa Juha Partasesta, joka oli koko ikänsä ollut Israel-fani ja Israelin puolella - kunnes hän vieraili Jerusalemissa ja käänsi takkinsa täysin. Israelin harjoittama väkivaltapolitiikka oli jotain, jolta ei ollut mahdollista ummistaa silmiään.

Saman vaikutelman tekee vahvasti myös Merkintöjä Jerusalemista. Albumin ote on tarkkaileva ja toteava, mutta kuvatut sisällöt ovat niin järjettömiä, perustelemattomia ja epäreiluja, että ne tuntuvat käsittämättömiltä - ta joltakin kehnolta dystopiaromaanilta.

Pelkkää sotaa tai väkivaltaa Merkintöjä Jerusalemista ei kuitenkaan kuvaa, vaan keskiössä on nimenomaan arki jaetussa kaupungissa: millaisia (ja miksi) ovat liikennenruuhkat, miten (ja miksi) vettä tulee tai ei tule hanasta, kuinka (ja miksi) roskalaatikot toisaalla pursuilevat ja toisaalla eivät... Delislen perhe asuu Itä-Jerusalemin (eli Palestiinan) puolella, mikä tekee arjesta joskus yllättävänkin hankalaa - esimerkiksi lentokentältä kovin moni teksikuski ei suostu Itä-Jerusalemiin ajamaan. Lentokentillä jatkuvaa hankaluutta aiheuttaa myös se, että ennemin tai myöhemmin jokaisella kerralla viranomaiset kysyvät Delislen vaimon työstä, ja mikäli (ja siis kun...) paljastuu tämän työskentelevän (myös) Gazassa, ollaan pahasti liemessä - joka kerta.

Merkintöjä Jerusalemista välittää paitsi Israelin ja Palestiinan vastakkainasettelua, myös sitä käsittämätöntä uskontojen, kulttuurien ja tapojen moninaisuutta, jota Jerusalem ilmentää. Albumi antaa kaupungista paitsi kaoottisen ja toivottoman kuvan, se myös näyttää Jerusalemin hyvin ristiriitaisessa ja kiinnostavassa valossa.

Chelyuskinitesin puisto, Minsk

Minsk on paitsi suurten aukioiden ja leveiden katujen myös vihreyden kaupunki. Valitsimme puistokohteeksemme Chelyuskinitesin puiston, joka sijaitsee sinisen metrolinjan varrella. Puisto on suomalaisittain pikemminkin kaupunkimetsä, jossa voi kuljeskella leveitä kävelyteitä tai polkumaisempia reittejä pitkin.

Puulajisto vaihtelee eri puolilla puistoa: on jalojen lehtipuiden alueita, suomalaistyyppistä mänty-koivupuustoa ja kuusikkoja.

Kuten monista kohdin kaupunkia, täältäkin löytää sodan tai rauhan muistomerkin (riippuu hieman, miten asia määritellään):

Puisto on toisaalta rauhoittumisen paikka, toisaalta Chelyuskinitesin puistossa on myös runsaasti aktiviteetteja: eri puolilla puistoa on pieniä kojuja, terasseja ja wc-tiloja. Pussikaljoittelu ei taida kuulua minskiläiseen kulttuuriin, sillä sellaista toimintaa emme nähneet lainkaan - eikä se oikein olisi tähän puistoon sopinutkaan, sillä kuten mainittua, puisto on enimmälti metsää, ja penkeillä jalkakäytävien varsilla ihmisit istuvat varsin sivistyneesti. Myös lasten leikkikenttä vaikutti perheiden kesken erittäin suositulta kohteelta.

Ja todellakin, jos menoa ja meininkiä kaipaa, sitäkin tässä puistossa on saatavilla! Puiston keskellä on lava, jolla vaikutti äänimaisemasta päätellen olevan jos jonkinlaista musiikkiesitystä. Toisella reunaa puistoa on puolestaan tivoli, joka oli aivan mahtava kokemus. Uskaltauduimme vain maailmanpyörään (kertalippu per laite maksaa kaksi Valko-Venäjän ruplaa eli noin euron), mutta sekin oli aivan riittävän jännittävä kohde. Ja auringonpaisteessa syöty hattara, se maistui hyvältä!