Albert Dupontel: Näkemiin taivaassa

Pidin todella paljon Pierre Lemaitren Concourt-palkinnon voittaneesta romaanista Näkemin taivaassa (2013, suom. 2014) ja kun huomasin, että siitä on tehty elokuva, halusin ehdottomasti nähdä elokuvan. Ja sekin oli hyvä!

Albert Dupontelin (joka myös näyttelee keskushenkilö Albert Maillardia) ohjaama Näkemiin taivaassa (2017) onnistuu olemaan yllättävän uskollinen romaanille. Etukäteen mietin, miten 546 sivua saadaan puristettua tuntiin ja viiteenkymmeneenseitsenmään minuuttiin, mutta vastaus on, että ilmeisen hyvin.

Elokuva onnistuu olemaan sekä realistinen että ennen muuta absurdi, kuten romaanikin. Rintama- ja sairaalakohtauksissa ei mässäillä ruumiillisuudella, mutta myönnän silti katsoneeni elokuvaa osin kurkkien sormien välistä. Romaanissa suuressa roolissa ovat myös eräänlaiset naamiohuvit, ja mietinkin etukäteen, kuinka ne on saatu visualisoitua. Hienosti!

Näkemiin taivaassa saa katsojan sekä nauramaan että itkemään. Kannattaa mennä katsomaan, jos saa mahtumaan Finnkinon esitysajat omaan kalenteriinsa sopiviksi - huhtikuun viimeisenä viikonloppuna elokuvaa pyöritti koko Helsingissä vain Kinopalatsi, yhdessä salissa, lauantaina klo 11.30 ja sunnuntaina klo 12.

Vesta @ Tavastia, Helsinki

En muista, milloin olen viimeeksi jonottanut Tavastialle samalla tavalla kuin Vestan loppuunmyydylle keikalle lauantaina 28.4. Tavastia oli täpötäynnä ja vaikka ulkona oli viimeä loppuhuhtikuun ilta, sisällä tunnelma oli trooppinen. Katsoimme puolet keikasta parvelta, mistä näkymä oli varsin hyvä, ja puolet suosiolla salin takareunasta.

Keikka alkoi hitailla biiseillä: aloituiksena kuultiin Tuottelias-biisi, jonka itseironinen sanoitus (rakkaus aikani vie, enkä siksi sitä enää tee - - minä haluan olla / minä haluan olla / minä haluan olla / tuottelias) johdatteli siihen, että keikan toinen pääsävy oli - itseironia. Samassa tunnelmassa kuultiin muun muassa Fakin Rockstarr -kappale ja autotunen överi-ilottelua, johon upeaäänisellä Vestalla todellakin oli varaa.

Toisaalta keikalla kuultiin myös koskettavia ja herkkiä kappaleita, kuten keväällä julkaistun Lohtulauseita-levyn nimikkobiisi.

Keikan huippukohta oli kuitenkin Vestallica, jossa irrottelivat niin esiintyjät kuin yleisökin.

Keikka oli todella onnistunut, joskin siinä (mielestäni sympaattisella ja odotuksia luovalla tavalla) näkyi myös se, että kyse ei ole kokeneesta pitkän linjan artistista: esimerkiksi tauot kappaleiden välillä olivat huomattavan pitkiä ja kappaleisiin oli sovitettu myös sisäisiä taukoja, jotka liiallisesti toistuvassa määrin eivät toimineet.

Schwarzes Cafe @ Berliini

Suuntasimme Schwarzes Cafeen kuultuamme huhun hyvästä brunssista, mutta perille päästyämme hairahduimme ruokalistan maailmaan, sillä se(kin) vaikutti todella houkuttelevalta. Ja herkkupaikaksi tämä Cafe osoittautuikin!

Kyse ei ole (vain) kahvilasta, vaikka nimestä niin voisi luullakin, vaan täysmittaisesta ravintolasta. Epäröimme ensin, olisiko syytä tehdä pöytävarausta, mutta sunnuntai-iltapäivänä ilmankin pärjäsi. Tosin paikalla on aivan ihana sisäpiha, jonne emme nyt mahtuneet - pöytävaraus olisi voinut siinä auttaa. Helsinkiläiset brunssipaikat saattavat olla todella pieniä, mutta Schwarzes Cafe oli suomalaisittain melko tilava. Myös kadunvarressa on terassi, eikä liikennettä ole häiritsevässä määrin.

Ruokalistalta löytyy herkkuja niin seka- kuin kasvissyöjällekin, joten paikka sopii monenlaisille seurueille. Palvelu oli hyvin ystävällistä ja lämminhenkistä.

Valitsin pääruoaksi annoksen, joka listalla kuulosti jotakuinkin nyhtökauraburgerilta - ihmettelin tosin hiukan sitä, että sen saattoi valita joko riisin tai perunamuusin kera. Tarjoilija infosikin minua heti, että ymmärränhän, että annos ei ole hampurilainen vaikka sen nimi onkin burger. Päätin valita sen silti, ja tällaiseksi herkuksi se paljastui:

Schwarzes Cafen annokset, kuten kuvasta näkyy, ovat reilun kokoisia. Jaettu alkusalaatti ja pääruoka riittävät hyvin poistamaan isommankin nälän - tosin jälkiruokalistakin on sen verran houkutteleva, että siltäkin tekee mieli valita jotakin.

Tässä ravintolassa kannattaa käydä - ja jos mahdollista, syödä sisäpihan terassilla!

Berliinin eläintarha

 
Berliinin eläintarha on täydellinen aamupäivän sunnuntaikohde - ruuhkaa ei vielä ole ja miljöö on viihtyisä ja kaunis; viihtyvyyteen on panostettu paljon niin eläinasukkien kuin ihmisvierailijoidenkin suhteen.

Sisäänpääsylipun (15,50 e ilman akvaariota) ostoon meidät houkutti kyltti, joka kertoi eläintarhassa asuvan PANDOJA. Ne oli nähtävä!

Ja tältä ne näyttivät:

Pandat hengailivat nukkumassa mitä rennommin, mutta niiden valokuvaaminen kirkkaana päivänä oli todellinen haaste. Pandaikkunoiden takana ei ollut varsinaista ruuhkaa tai jonoa, mutta kuitenkin koko ajan ihmisiä - selvästikin pandat ovat puiston vetonaula.

Isoista kissäeläimistä onnistuimme näkemään vain varjossa makoilevan naarasleijonan, muutoin kissatalo vaikutti olevan remontissa. Mutta sitäkin söpömpiä muita eläimiä puisto oli pullollaan!

Kirahvin sukulainen okapi oleili alueellaan ihan kuin ei mitään...

...ja kirahvitalon edustalla vietti aikaa vain kaksi kirahvia, mutta ne olivatkin sitten todellisia rakkauskirahveja: ne kaulailivat ja pussailivat toisiaan taukoamatta.

Elefanteista osa pesi kainaloitaan tai kärsämöi selkäänsä viilentävää hiekkaa, osa tutki kärsällään hiekkamaata herkkujen toivossa ja pikkuelefantti harkitsi uimaan menemistä mutta päätti kuitenkin perääntyä.

Oranki oli todellinen poseeraaja: se roikkui aitauksensa katossa ja esitteli yleisölle milloin oikeaa, milloin vasenta puoltaan - pitäen kuitenkin koko ajan coolin ilmeen kasvoillaan.

Hylkeet uiskentelivat altaassaan ja hylkeistä yksi nautti muiden uimaliikkeiden mukanaan nostamasta aaltoilusta rantaviivassa:

Keisaripingviinit parveilivat ja pitivät vierailijoille kunnon show'ta uimaliikkeineen ja siiven räpistelyineen kylkiasennossa:

Ja saukot söpöilivät!

Kevin Frazier: Nicole

"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."

Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

Jonathan Coe: Unen talo

"Tämä oli heidän viimeinen riitansa, se ainakin oli selvää."

Tammi 1998. Alkuteos The House of Sleep, 1997. Suomentanut Arto Virtanen. 361 s.

Jonathan Coen romaani Unen talo on osin viihdyttävä lukuromaani, osin siinä on tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa sekä raskaita, paasaavanoloisia sivupolkuja.

Juonessa on kaksi aikatasoa: 80-luvun opiskelijaelämä ja romaanin nykyhetki 90-luvulla. Tapahtumien keskiössä on Ashdown: 80-luvulla opiskelija-asuntola, 90-luvulla uniklinikka. Romaani keskittyy unen ja todellisuuden kompleksiseen suhteeseen: onko kahden edellä mainitun raja ollenkaan niin selvä, kuin saatamme kuvitella? Toisaalta kysymystä käsitellään henkilöhahmojen kokemuksen kautta, toisaalta uniklinikan kontekstissa tieteellisin termein. "Kukaan ei valehtele unissaan." Onko uni enemmän totta kuin tietoinen todellisuus?

Unen talon keskushenkilö on Sarah. 80-luvun aikatason tapahtumat kuvaavat opiskelijaelämää ja ihmissuhteita asuntolassa asuvien henkilöiden välillä. 90-luvulla Sarah on opettajana työskentelevä aikuinen nainen, jota piinaavat 80-luvun tapahtumat. Aikatasot romaanissa on eroteltu selvästi: joka toinen luku sijoittuu menneisyyteen, joka toinen nykyisyyteen.

Opiskelijaelämäkuvauksessa on hetkensä: "'Objektiivisuus', sanoin Veronica sytyttäen uuden savukkeen, 'ei ole mitään muuta kuin miesten subjektiivisuutta.'" Nykyisyyden aikatasolla Sarah tiivistää silloisen asenneilmapiirin näin:

"Kaikilla on väärä käsitys 80-luvusta, vai mitä? Luullaan että raha oli silloin tärkeintä, ja ehkä se joillekuille oli, mutta niissä piireissä joissa minä liikuin, opiskelijoiden ja muiden sellaisten joukossa, pätivät ihan toiset arvot, vaikka ne olivatkin yhtä ankaria ja suvaitsemattomia. Politiikka oli meille suorastaan pakkomielle: seksuaalipolitiikka, kirjallisuuspolitiikka, elokuvapolitiikka..."

Eniten tyhjäkäyntiä romaanin kerrontaan luo nimenomaan esitelmöivään sävyyn henkilöhahmojen elämään kirjoitettu politiikka - esisijaisesti elokuvapolitiikka. Terry-niminen henkilöhahmo tutkii elokuvaa ja kirjoittaa elokuvista. Sillä on merkityksensä myös juonen kannalta, sillä eräs toisaalta elokuviin, toisaalta unen ja valveen suhteeseen liittyvä valokuva toimii romaanissa keskeisenä motiivina. Ja onpa romaanissa myös mise en abyme: romaanin nimi on Unen talo, ja romaanissa on romaani nimeltä Unen talo.

Ihmisuuhdekeskeisenä lukuromaanina Unen talo on parhaimmillaan. Sen heikkoudet liittyvät paitsi päälleliimatuntuntuisiin asiantuntijuuskohtauksiin (niin elokuvan kuin psykologiankin saralta; tässä romaanissa pyrkimys kollaasitekniikanomaiseen kerrontaan ei toimi), myös nykytason juoneen, jossa Ashdown on uniklinikka, jonka toiminta ei välttämättä kestäkään päivänvaloa. Tämä jonkseenkin Frankenstein-tyyppinen juonikuvio on lattea.

Romaanin kerronta tuntuu paikoin kömpelöltä. Mietin, mistä se johtuu. Onko 90-luvusta jo niin kauan, että silloin kirjoitettu romaani ei enää tunnu tuoreelta? Onko suomennos kökkö? Paikoin kerronta kuitenkin toimii - näin käy mielestäni esimerkiksi tässä kohdassa, jossa kuvataan Terrylle epätyypillistä kokemusta:

"Seuraavana aamuna Terry heräsi. Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. - - Kello oli viisi. Hänen aivoissaan oli energiaa kuin uudelleenladatuissa pattereissa ja hänen jäsenensä tuntuivat voimakkailta ja notkeilta. Kaikki hänen viisi aistiaan olivat terävät ja valppaat. Elämä ei ollut koskaan tuntunut olevan niin kukkuroillaan mahdollisuuksia."

Romaanilla on hetkensä, mutta sen voisi yhtä hyvin jättää lukemattakin.

Mestari ja Margarita @ Kansallisteatteri, Helsinki

Mestari ja Margarita eli Mihail Bulgakovin triptyykkiromaaniin Saatana saapuu Moskovaan perustuva näytelmä on pyörinyt jo jonkin aikaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Vihdoin huhtikuun alussa pääsimme katsomaan sitä. Hyvä näytelmä!

Ehkäpä siksi, koska romaanissa on fantastisia elementtejä, Mestari ja Margaritassa on paljon ylinäyttelemistä. Se vaatii katsojalta hieman totuttelua, mutta kun tunnelmaan pääsee sisään, se on taikamainen. Saatanan hahmo on taikurimainen, kaikentietävä lurjustelija, ja hänen seurueessaan eritoten kissa on upeasti näytelty kokonaisuus. Vähiten - ei ollenkaan - ylinäytteleminen pukee Margaritaa, joka varsinkin ensimmäisellä puoliajalla on kesäteatterimainen hahmo; toisella puoliajalla Margaritan musiikilliset ja tanssilliset kohtaukset sen sijaan ovat vaikuttavia.

Romaani - se, mitä ikivanhasta lukukokemuksesta muistan - on yllättävän uskollisesti saatu lavalle ja kuitenkin siten, että esitys on sopivan mittainen ja rytmiltään onnistunut. Jotkin kohtaukset esitetään nukketeatterina, mikä on mitä oivaltavin ratkaisu - jos kaikkitietävä Saatana ei nyt ihan vetele jokaisen hahmon kohtalonnyörejä, niin ainakin ihmiset hänen näkökulmastaan näyttävät marioneteilta. Toisella puoliajalla on vauhdikkaita, kauniita ja groteskeja kohtauksia.

Visuaalinen toteutus Mestarissa ja Margaritassa toimii hienosti: marionettien lisäksi lavastuksessa käytetään näyttävästi animaatiota ja savua.

Tykkäsin!