Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat

Into 2015. Alkuteos Utrota varenda jävel, 1992. 250 s.

Sven Lindqvistin esseistinen teos Tappakaa ne saatanat peilaa länsimaista rasismia kolonialismin perintöä vasten. Lausetta "'Eurooppa' tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee - - pimeyttä" voisi pitää teoksen lähtökohtana; eurooppalainen sivistys saa tämän teoksen lukemisen myötä kovin erilaiset kasvot. 1800-luvun aatemaailma tuntuu samalla olevan kovin kaukana ja pelottavan lähellä nykymenoa. Lindqvist näyttää holokaustin varsin luontevana jatkumona 1800-luvun kolonialistiselle ajattelulle ja toiminnalle.

Tämäkin teos osoittaa sen, kuinka tärkeää ja olennaista on, millaisin sanoin asioita nimetään. Nimeäminen on vallankäyttöä ja maailman luomista. "'Mitään Omdurmanin taistelun kaltaista ei enää milloinkaan tulla näkemään', Churchill kirjoittaa. 'Se oli viimeinen rengas noiden upeiden yhteenottojen pitkässä ketjussa, joiden värikylläisyys ja majesteettinen loisto on niin suuresti antanut sodalle hohtoa.'" Oi värikylläinen, majestettinen, hohdokas sota! Wikipedia sanallistaa Omdrumanin taistelun näin.

Teknologisella kehityksellä on aina ollut kahdet kasvot: se on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Sotateknologia kehittyi paljon 1800-luvulla, mistä Tappakaa ne saatanat antaa monia esimerkkejä. Myös teknologiseen kehitykseen liittyvä retoriikka on kiinnostavaa:

"Höyrylaiva esitettiin valon ja oikeamielisyyden tuojana. - - höyryalukset 'tuovat rauhaa ja ihmisten välistä hyvää tahtoa maailman pimeille alueille, missä julmuus on nyt vallalla'. Tällaista oli virallinen retoriikka. Omdurmanissa kävi selväksi, että tykkivene antoi myös kyvyn tappaa mukavasti ja turvallisesti, tuhota vastustajat jumalallisen saavuttamattomista asemista."

Etäisyyden päästä asiat ovat helpompia - riskit ovat vähäisempiä, tunteita ei ole paljoa pelissä.

"Ne, jotka edustivat siirtomaissa sivistystä, olivat 'näkymättömiä' paitsi siinä mielessä, että he pystyivät aseillaan tappamaan pitkän etäisyyden päästä, myös toisessa merkityksessä: kotimassa kukaan ei tarkkaan tiennyt miten he toimivat. Valtavat etäisyydet, huonot yhteydet ja vaikeasti läpäistävät viidakot eristivät heidät kotimaasta ja näin he käyttelivät imperiumin valtaa ilman että kotoiset mielipiteet lainkaan kontrolloivat heitä. Miten he valvonnan puuttuessa valtaa käyttivät? Miten he itse muuttuivat kun kukaan ei ollut heitä näkemässä?"

Lindqvistin teoksen ydin tulee esiin tässä:

"Uskon nyt osoittaneeni että yksi 1800-luvun perustavista mielipiteistä oli, että on rotuja, kansoja, kansakuntia ja heimoja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai niin kuin Englannin pääministeri lordi Salisbury ilmaisi asian kuuluisassa puheessaan Albert Hallissa toukokuun 4. päivänä 1898: 'Maailman kansakunnat voi karkeasti jakaa eläviin ja kuoleviin.' - - Hän puhui totta. Eurooppalaiset olivat 1800-luvulla anastaneet suunnattomia alueita Pohjois-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. Ja 'kuolevat kansakunnat' olivat kuolemassa juuri siksi että niiltä oli viety maa."

Sukupuutto ja jako eläviin ja kuoleviin kansoihin on perusajatuksena myös holokaustia ja antisemitismiä tarkasteltaessa, ja näin syntyy uskottava konteksti: Saksa on saanut pian lähes vuosisadan verran tehdä tiliä historiansa kanssa, ja muu Eurooppa on lähinnä keskittynyt kauhistelemaan asiaa vierestä, ikään kuin ulkopuolelta. Lindqvist näkee Hitlerin henkilönä, joka otti askeleen joukkomurhasta kansanmurhaan:

"Hitleriä - - ajoi koko poliittisen uran ajan fanaattinen juutalaisviha. Hänen antisemitisminsä juuret ovat yli tuhatvuotisessa perinteessä, joka oli usein johtanut juutalaisten murhiin, myös joukkomurhiin. Mutta askel joukkomurhasta kansanmurhaan otettiin vasta sitten kun antisemiittinen traditio yhdistyi siihen kansanmurhatraditioon, joka oli syntynyt Euroopan laajentuessa Amerikkaan, Austraiaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Elintilaopin mukaan juutalaiset olivat maaton kansa, samoin kuin Afrikan sisäosien pienikokoiset metsästäjäkansat. He kuuluivat vielä alempaan rotuun kuin venäläiset ja puolalaiset, sellaiseen rotuun, joka ei voinut vaatia elämisen oikeutta. Oli vain luonnollista että tällaiset alemmat rodut (sanottiin niitä sitten tasmanialaisiksi, intiaaneiksi tai juutalaisiksi) hävitettiin jos ne olivat tiellä. Samoin olivat muut länsimaiset herrakansat tehneet."

Lindqvist ei kuitenkaan tyydy vain perkaamaan länsimaisen rasismin juuria 1800-luvun kolonialismin kautta tai keskity 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin, vaan hän käsittelee myös kirjan julkaisuajankohdan (1990-luvun alun) nykyhetkeä, joka poikkeaa yllättävän vähän tämänhetkisestä aatteellisesta ilmapiiristä:

"Le Pen pitää vappuna puheen Pariisissa.'Olen kuullut hänen puhuvan', kertoo ranskalainen insinööri, joka on Michelinin palveluksessa Nigeriassa. 'Luulin että fasismi olisi takaisin tullessaan sonnustautunut iloisiin ja ystävällisiin väreihin, niin että sitä olisi vaikea tunnistaa. En uskonut sen tulevan ruskeissa paidoissa ja mustassa nahkassa.' Minä en uskonut, että se tulisi pää ajeltuna, auringonkehrä rinnassa, saappaisiin ja rähinäremmiin sonnustautuneena. En uskonut että se kutsuisi itseään 'kansalliseksi ja sosiaaliseksi'. Nyt se kuitenkin tulee juuri näin tunnistettavana, rehvastelee natsismin perinnöllä. Kun johtaja puhuu, joka lauseen perään nousee entinen ulvonta. Sama muukalaisviha. Sama valmius väkivaltaan. Sama loukattu miehisyys."

Tappakaa ne saatananat -teoksessa on myös kiinnostavaa lajityypin pohdintaa. Teos on kirjoitettu esseistisellä otteella ja tyylillä, mutta omakohtaisuuden lisäksi mukana on varsin runsaasti historiallisia ja kaunokirjallisia lähteitä. Lindqvist pohtii aina läsnä olevaa fiktiivisyyttä kiinnostavalla, suorastaan provokatiivisella tavalla:

"Aidoimmassakin dokumentaarisiin lähteisiin perustuvassa esityksessä on aina vähintään yksi sepitteinen henkilö, nimittäin se joka puhuu. Sepitteisempää hahmoa en ole milloinkaan luonut kuin oli väitöskirjani 'tutkiva' minä. Se minä lähtee liikkeelle teeskennellystä tietämättömyydestä ja pääsee sitten hitaasti käsiksi tietoon, eikä tämä tapahdu lainkaan niin puuskittaisesti, sattumanvaraisesti kuin itselläni, vaan askel askeleelta, todiste todisteelta, sääntöjen mukaisesti."

Tappakaa ne saatanat on avartava lukukokemus, joka tekee näkyväksi sellaista eurooppalaista historiaa, jota ei juuri juhlapuheissa esiin tuoda. Millään lailla oppikirjamainen esitys ei kuitenkaan ole, ja lukijana ymmärsin hyvin, kuinka vajavaisia tietoni länsimaisesta kolonialismista tai 1800-luvun aatehistoriasta ovatkaan. Tapaakaa ne saatanat on kuitenkin hyvin sujuvaa luettavaa ja sikäli raskaasta aiheestaan huolimatta helposti eteenpäin soljuvaa tekstiä.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
44. Kirjassa joku kuolee

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Ne olivat jääneet asuntoon kaksin, äiti ja Linde.

Otava 2016. 462 s.

Jos tähän aikaan vuodesta voi veikata Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun voittajaa, vahva ehdokkaani on Antti Ritvasen romaani Miten muistat minut. Kerronta on kuulasta muttei siloteltua, henkilöhahmot ovat kiinniostavia ja rakenne on toimiva. Romaanin päähenkilö on Jesse Vuorinen, lapsesta nuoreksi aikuiseksi, ja toinen keskushenkilö on hänen äitinsä, kuuluisa kirjailija Marjatta Aalto. Kerronta fokalisoituu näiden kahden henkilöhahmon läpi ja kerrotut asiat ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla.

Miten muistat minut on ennen kaikkea romaani äidin ja pojan välisestä suhteesta ja taiteilijaelämästä. Ritvanen on ammatiltaan psykologi, mikä näkyy romaanissa hienovireisyytenä ja osin eksplisiittisestikin, kun Jesse käykeskustelemassa elämästään ammattilaisen kanssa ja kun äiti hurahtaa erilaisiin terapioihin. Romaani ei kuitenkaan ole kaunokirjalliseen asuun puettu sairaskertomus tai psykologian luento, vaan psykologinen ulottuvuus tuo syvyyttä romaaniin.

Taitelijaelämän kuvauksena Miten muistat minut on varsin raadollinen. Marjatta-äiti on ehkäpä itselleen ja taiteelleen uskollinen, mutta siitä saavat kärsiä muut. Päihdekuvauksien kautta romaani muistuttaa myös rokkielämäkertaa - ja onhan sille alibikin. sillä Jessen isä on töissä musiikkialalla ja äidin elämän rakkaus on suomalainen rocktähti.

Romaanin kerrontaan tuo uskottavuutta sekin, että fiktiivisten teosten, bändien ja lehtien lisäksi mainitaan todellisia suomalaisia kirjailijoita, muusikkoja ja lehtiä. Myös taiteilijaäidin julkaisut - runokokoelmat, (omaelämäkerralliset) romaanit ja niin edelleen on nimetty ja kuvailtu kiinnostavasti.

Antti Ritvasen esikoisromaani jättää odottamaan tulevaa tuotantoa hyvin kiinnostuneena.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
13. Kirjan nimi on kysymys
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kkirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 kirjoitettu kirja

Johanna Isosävi & Hanna Lappalainen (toim.): Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä

SKS 2015. 434 s.

Johanna Isosävin ja Hanna Lappalaisen toimittama artikkelikokoelma Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä on kiinnostava ja käytännöllinen katsaus eurooppalaisiin puhuttelukäytäntöihin. Nimensäkin mukaisesti artikkelien keskiössä on se, miten missäkin kielessä ja kulttuurissa sinutellaan ja teititellään, mutta myös muita puhuttelukäytäntöjä, kuten tittelien käyttöä, tädittelyä ja sedittelyä käsitellään.

Teoksessa tarkastellaan komeatoista kieltä: ruotsia, suomea, viroa, venäjää, tsekkiä, puolaa, unkaria, englantia, saksaa, ranskaa, italiaa, espanjaa ja portugalia. Lähes jokaisen artikkelin alussa varoitellaan siitä, kuinka kyseisen kielen puhuttelukäytännöt ovat koukeroisia ja hankalia jopa äidinkielisille puhujille - mutta niin se taitaa mennä kaikissa inhimillisen elämän toimintoihin liittyvissä asioissa, joihin liittyy tulkinnanvaraa. Selväksi lukijalle tulee se, että ruotsia lukuun ottamatta muut kielet suosivat huomattavasti enemmän teitittelyä ja muita kohteliaisuusmuotoja, ja suoraan sinutteluun siirtyminen tulkitaan todennäköisesti epäkohteliaisuudeksi tai epäsovinnaiseksi käytökseksi.

Artikkelit havainnollistava hyvin myös kielten ja ajttelun eroa eri kulttuurien välillä: kaikissa kielissä ei suinkaan valintaa tehdä kahden pronominin (suomen sinä / te) välillä, vaan variaatiota on enemmänkin. Myös muiden puhuttelusanojen merkitystä eri kielissä valaistaan havainnollistavilla tavoilla.

Kaikkia euroopan kieliä tämä teos ei kata, mutta mukaan valikoiduista kielistä välittyy hyvinkin moninaisia kommunikoinnin tapoja. Tällaisia kielititeteellisiä teoksia, joissa käsitellään fokusoidusti yhtä ilmiötä eri kielikonteksteissa, lukisi mielellään enemmänkin: artikkelit ovat paitrsi havainnollisia, myös yleistajuisia, ja eri kieliä vertaileva ote muistuttaa hyvin siitä, kuinka monimuotoisessa maailmassa elämme.


* * *

Lukuhaaste 2016:
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Antti Holma: Kauheimmat runot

Otava 2015. 192 s.

Antti Holman Kauheimmat runot on kirjallisuudenystävälle lähestulkoon pakollista luettavaa, niin osuvaa parodiaa se sisältää. Kauheimmissa runoissa kuuluu neljän runoilijan ääni. Mukana on Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokainen heistä esitellään mehukkaasti Esipuheessa, ja teoksen lopussa on toki myös lyhyt elämäntiivistelmä kustakin runoilijasta.

Reino Leino on "vaikeasti ja masentunut, surullinen kasa jätettä. Hänen taiteensa on toisen käden taidetta, hänen ajatuksensa ovat kierrätettyjä ja kielensä matkittua. Hän on sitämätön, hän on ärsyttävä, hän on vieläpä huono". Sirsi Sunnasta, tätä "tamperelaista lastenrunoilijaa", kuvataan lihaksikkaaksi ja karvaiseksi naiseksi, jonka rinnat tyoksuvat myskille ja keskioluelle. Leinolla ja Sunnaksella on suhde, ja "liitosta on runojen lisäksi syntynyt kaksi lasta, mutta kukaan ei tiedä, missä he ovat".

Edith Södermalmin runoilijanurasta kerrotaan puolestaan näin: "Vuonna 2012 Espoon City-lehti valitsi Södermalmin kaupungin parhaaksi ryhmäliikuntaohjaajaksi. Sittemmin Södermalm on lisäksi parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudestaan ja julkaissut kolme runoelmaa .pdf-tiedostoina, jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin ainakin Espoon ryhmäliikuntaohjaajien sisäisessa Facebook-ryhmässä."

Karin Toisiks-Paraske on löytänyt menestysrunoilijanäänensä Sirsi Sunnaksen avulla: Toisiks-Paraske on kotoisin Suomussalmelta, ja Sunnaksen esiteltyä Toisiks-Paraskelle murrerunoja, hän innostu niistä: "Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras."

Kauheimmat runot on jaoteltu osioihin samaan tyyliin kuin mitä tällaisissa antologioissa (joiden puoleen runoja lukematon kansalainen runoa vaativan tilanteen edessä kääntyy) on tapana: osioita ovat muun muassa "Runoja ylioppilaalle", "Runoja kodin juhlahetkiin" ja "Runoja matkalle tuonpuoleiseen".

Kauheimpien runojen runot ovat parhaimmillaan osuvia ja oivaltavia, kullakin neljästä runoilijasta on selvästi oma äänensä, jossa on hyvinkin tuttuja kaikuja. Oma suosikkini on Reino Leino, joka tuo alkuperäisen Leinon runoihin rohkeasti kärkeä. Elegiasta kokoelmassa on kaksi versiota, tällainen on Elegia I: "Yön yli Tuonelan tuiskut seinäni selkiä hakkaa, / kynttilää jos ei näy, turha syyttää on vakkaa. / Rotkoni routaanko mut yhä on kahlittu? / Lyötynä huudan tuuleen: saatana, perkele, vittu."

Antti Holman Kauheimmat runot -kokoelma toimii parhaiten pieninä paloina, hitaasti nautiskellen.

* * *

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja

Veikko Huovinen: Porsaan paperit. Eläinaiheiset erikoiset.

"Meillä oli liitto karhun kanssa kaukana salolla."

WSOY 1999. 153 s.

Ihan yleissivistyksenkin vuoksi on luettava Veikko Huovista. Se olikin ehkä suurin motiivini tarttua tähän teokseen; toinen oli se, että luen huomattavan vähän lyhytproosaa. Huovisen tyyli on omintakeisen pakinoiva ja sellaisena viihdyttävä, joskin pieninä annoksina.

Porsaan papereiden kaikki tekstit käsittelevät eläimiä. Oivaltavimmillaan Huovinen on fokalisoidessaan tarinaa eläimen näkökulmasta. Kerrassaan hulvaton on esimerkiksi novelli Sielunvaellusta, jonka päähenkilö Leo Sytky kuolee, päätyy Jumalan juttusille ja pyytää mahdollisuutta sielunvaellukseen. Niinpä Leo Sytkyn sielu alkaa vaeltaa eläimestä toiseen, ja sen seuraaminen on absurdin hykerryttävää.

Myöskin Kuikka-nimisen novellin päähenkilökuikan ajatuksenjuoksu on absurdin inhimillistä: "Kuikka muistelee nuoruuttaan. Aina kun se muistelee nuoruuttaan, käyttää se itsestään nimeä Jaakkima."

Osa novelleista on kerrottu ihmisen näkökulmasta, kuten Vangittu prinsessa, jossa tarkkaillaan koiralauman käytöstä. Toisinaan ihmishenkilöt projisoivat ihmismäisyyksiä eläimiin, toisaalta elänten kautta näytetään satiirisessa valossa ihmismäinen elämä:

"Toisen jakson aikana koirat asuvat yötä päivää pihalla ja käyvät irstaiksi ja meluisiksi. Niiden pärstätkin ovat yhtä törkeät kuin niillä nuorilla ja vihaisilla miehillä, muotoilijoilla ja taiteilijoilla, jotka pitävät pikkupoikien otsatukkaa. Pakkasyössä ja kuutamossa ulvotaan, räyhätään, raavitaan ja purraan ovia ja sotketaan kaikki paikat. Täysin hämmästyttävä on niiden pyrkimys tavoitella prinsessan suosiota kakkimalla portaille, kaivon kannelle ja koirankopin katolle. Olen joskus nähdessäni jonkun niissä puuhissa naurahtanut ja sanonut sille suoraan, että kovinpa sinulla on suuret käsitykset itsestäsi..."

Tuskinpa ihan piakkoin tartun Huoviseen uudelleen, mutta makupaloina nautittuna kerronta on toimivaa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva teos
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
15. Kirjan kansi on mielestäni ruma
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Tore Renberg: Huomenna nähdään

"Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa."

Like 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Vi ses i morgen, 2013. 652 s.

Norjalaisen Tore Renbergin järkälemäisen romaanin Huomenna nähdään jännite hukkuu valtavaan sivumäärään. Romaani kattaa vain kolmen päivän mittaisen ajanjakson (jonka lisäksi lopussa on epilogimainen osio), mutta lukuisat takaumat koettavat syventää henkilökuvia, joita niitäkin on aivan liikaa. Romaanissa on lähemmäs kymmenen keskushenkilöä.

Jokainen henkilöistä tuntuu olevan oman elämänsä ahdistuksessa rypevä antisankari. On white trash -henkinen pikkurikollisporukka, johon kuuluu roiman ylipainoinen, videojätkänäkin tunnettu kauhuelokuviin hurahtanut Jan-Inge, hänen sisarensa Cecilie ja Cecilien adhd-mies Rudi. Tämä porukka ihannoi kauhuelokuvia ja hevimetal-musiikkia ihan kyllästymiseen asti. Yksi heistä, Tong, istuu vankilassa ja vapautuu pian. On Pål, perheenisä, joka on ajautunut henkilökohtaisen elämän ahdinkoon ja hakee siihen apua pikkurikollisporukalta. Pålilla on kaksi teini-ikäistä tytärtä, Tiril ja Malene, ja lisäksi kuvataan samassa koulussa olevaa villiä elämää kokeilevaa uskistyttöä Sandraa, kaidalla tiellä tasapainoilevaa Danielia ja kuuroa Veronikaa.

Koska romaanin henkilöhahmot ovat joko sivistymättömiä ja pienissä piireissä liikkuvia pikkurikollisia tai teini-ikäisiä, romaanin kieli on kovin puberteettista. Romaanin ansioksi voi lukea sen, että se onnistuu hyvin välittämään, miltä tuntuu, kun ajatuksissa pyörii lähinnä seksi, haave seksistä tai tissit.

Toisinaan lukemiskokemusta hankaloittaa se, että ainakaan itse en kyennyt päättelemään, onko kerronta (toisinaan) ironista vai ei. Esimerkiksi kohdassa, jossa Rudi ensin yöllä itkeskelee itsekseen muistoa siitä, kuinka hän on pettänyt tyttöystäväänsä Cecilietä, ja sitten "Aamu valkenee ja hän tuntee että Cecilie on kärttyinen ja läsnä, hän on onnellinen siitä että saa jälleen elää mahtavan päivän maan päällä, ja sillä mielellä hän murtaa leipänsä iloiten ja astuu uuteen päivään".

Romaanin ongelma on myös sen rakenne. Kesto on vain kolme päivää, ja vahva odotusarvo on se, että kolmantena päivänä tapahtuu jotain kamalaa, jonkinlainen kauhistuttava kliimaksi. Näin myös on, mutta vasta aivan romaanin lopussa. Kun kliimaksia pohjustetaan ensin viidensadan sivun verran, jännite ei kestä. Rakenteellisesti kiinnostavampaa olisi ollut, että kliimaksi olisi sijoitettu romaanin alkuun, ja siihen johtaneet tapahtumat olisi kerrottu takaumana, kliimaksia uudessa valossa näyttäen, kuten vaikkapa Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin.

Huomenna nähdään on varsin uuvuttava lukukokemus.

* * *

Lukuhaaste 2016:

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

The Pleasure of Play @ Taidehalli, Helsinki

Taidehallissa on 7.8. saakka Tom of Finland -näyttely The Pleasure of Play, joka on mielestäni yllättävän laaja - ja se onkin nimetty suurnäyttelyksi. Töitä on esillä 1930-luvulta aina taiteilijan, Touko Laaksosen, kuolemaan (1991) saakka.

Näyttelyn laajuus mahdollistaa taiteellisen kehityksen huomaamisen: kuinka kuvien tyyli muuttuu, kuinka jossain vaiheessa mieshahmojen elimet ja rintalihakset kasvavat valtaviin mittoihin, kuinka mukaan astuu myös tummaihoisia mieshahmoja ja kondomeja.

Näyttelyssä on myös esillä runsaasti referenssisivuiksi nimettyjä esineitä, käytännössä siis taiteilijan inspiraatioleikekirjojen sivuja vuosien varrelta. Ne ovat siitä kiinnostavia, että ne tekevät taiteen tekemisen prosessin näkyvämmäksi: mukana on myös pornokuvia, mutta kiinnostavimpia ovat tavalliset, aikakaus- ja sanomalehdistä leikatut kuvat, joista käy ilmi erilaisia kasvomalleja, moottoripyöriä, muotikuvia ja uniformutilanteita. Ne saavat heterokatsojan tarkastelemaan maailmaa uusin silmin. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Oliko näissä viattomissa kuvissa homoseksuaalista latauista, joka oli piilossa heteroiden katseilta mutta suoraan heidän katseidensa kohteena?

Tom of Finland -kuvia on esillä myös keräilykortteina, jotka aikanaan kulkivat salaa kohdeyleisön piirissä kädestä käteen. Ne etekvät näkyväksi kulttuurin murroksen: se mikä ennen oli salaista ja kiellettyä, lain mukaan jopa rikollista, on nyt ihasteltavissa museon lasivitriinissä. Miten se vaikuttaa katseeseen, jolla katsomme kuvia?

The Pleasure on Play on monella tapaa kiinnostava näyttely.

Museokaupassa on myytävänä jos jonkinlaisia Tom of Finland -tuotteita postikorteista lakanoihin ja kahviin.