Pertti Anttonen & Matti Kuusi: Kalevala-lipas. Uusi painos.

SKS 1999. 336 s.

Kalevala-lipas on tietokirja, jonka voi kahlata kokonaisuudessaan läpi tai jota voi käyttää hakuteoksena. Kansalliseepokseemme Kalevalaan tutustumisessa Kalevala-lipas on avainasemassa: se kertoo olennaisia seikkoja niin Kalevalan sisällöstä ja juonesta kuin myös eepoksen synnystä, vastaanotosta ja merkityksestä kansallisen identiteetin rakentamisessa. Kirjassa on myös laajat luettelomaiset osiot, joissa kerrotaan muun muassa Kalevalan vaikutuksesta erilaiiin suomalaisiin taidemuotoihin. Uusi painos on vuodelta 1999, joten esimerkiksi teknologisista sovelluksista puhuessaan (...on ilmestynyt CD-ROM...) Kalevala-lipas on auttamattoman vanhanaikainen, ja luonnollisesti siitä puuttuvat myös viittaukset uudempaan Kalevala-aiheiseen taiteeseen.

Osin Kalevala-lipas on kirjoitettu hieman jähmeällä ja vanhanaikasella otteella (sellaisella, jolla kansalliseepoksestamme odotetaan kerrottavan), mutta esimerkiksi Lönnrotin työskentelyä Kalevalan parissa kuvataan viihdyttävästi, informatiivisesti ja rautalankamaisella selvyydellä. Kalevala-lippaan lukeminen paljastaa muun muassa, että Lönnrot ei koonnut (tai kirjoittanut) kahta Kalevalaa (1835/1849) vaan huomattavasti useamman version. Lönnrotin työskentelystä lukeminen on varmastikin terapeuttista tai kannustavaa kenelle tahansa, joka työstää jotakin itse ja pohtii samalla tekijyyden kysymyksiä kollaasitekniikan, intertekstuaalisuuden, kopioinnin ja plagioinnin välimaastossa.

Myös Kalevalan henkilöistä, juonesta ja rakenteesta Kalevala-lipas antaa selvän kuvan, ja kalevalaisten nimien historia on kiinnostavaa luettavaa.

Yllättävän kriittisesti Kalevala-lipas suhtautuu 1800-luvun kansallishengen nostattamisen ja luomisen prosessiin sikäli kun Kalevala oli osa sitä: teoksesta välittyy se, että vaikka Kalevalaa on sen olemassaolon ajan tavalla tai toisella tuputettu kansalle - muun muassa lukemisena kouluihin - kansa ei koskaan ole ymmärtänyt eeposta tai ottanut sitä omakseen; Kalevalan kieli on aina ollut tavalliselle kansalle vaikeaa ja vierasta, ja se on aina pysynyt kansalle etäisenä teoksena.

Kalevala-lipas on teos, jonka avulla Kalevalaan on helppoa tutustua ja joka avaa myös näkymiä suomalaiseen kansanrunouteen ja -kulttuuriin.

Muuttomiehet @ KOM-teatteri, Helsinki

Pidin todella paljon Juha Hurmeen Kansallisteatteriin ohjaamasta Europaeuksesta ja niinpä olin kiinnostunut näkemään KOM-teatterin Muuttomiehet, joka on myös hänen ohjaamansa. Tyylissä on paljon samaa: lavastus on pelkistetty ja tärkeintä on näytteleminen - eleet, ilmeet, äänenpainot: näyttelijöiden fysiikka ja läsnäolo näyttämöllä. Loistava on esimerkiksi sivujuoneen liittyvä kohtaus, jossa metsästetään eläimiä.

Muuttomiehet kertoo muuttamisesta. Meneillään on kolmen ihmisen muutto, tavaralaatikot lojuvat näyttämöllä. Muuton hoitavat "ammattilaiset". Mutta jo alusta alkaen on selvää, että kyse ei ole vain laatikoiden siirtelystä paikasta toiseen. Muuttomiesten näkökulmasta kyseessä ei ole mitään uutta: näytelmän edetessä paljastuu, että nämä "ammattilaiset" ovat olleet hoitamassa muuttoja historian hämäristä saakka - muuttomiehet muistelevat muun muassa sitä, kun Suomen rajaa muutettiin rajusti idästä länteen.

Muuttajillekaan prosessi ei ole niin yskinkertainen kuin aluksi vaikuttaa. Muuttolaatikoista pomppaa esiin odottamattomia muistoja: ihminen kantaa mukanaan esineitä, jotka ovat enemmän kuin itseisarvonsa. Suurimmasta laatikosta paljastuu muuttavan naisen kolmanneksi viimeisin ex, joka on kuollut vuosia sitten. Hänen matkassaan näytelmän katsojat kuljetetaan allegoriselle rinnakkaismatkalle Huippuvuorille - ja nainen kuljetetaan kohtaamaan entinen suhteensa sekä suhatutumisensa elämään.

Muuttomiehissä ei ole klassista punaista lankaa. Asioita näytetään, puhutaan turhuuksista ja olennaisuuksista ja otetaan hirveästi kantaa moneen suuntaan. Itse odotin Muuttomiehiltä selkeämmin rajattua kantaaottavuutta, mutta näytelmä kommentoi niin nykyteknologiaa, ympäristökatastrofeja, muistojen yleismaailmallisuutta ja ihmisen epäyksilöllisyyttä kuin talouskasvua, uskontoa ja suomalaisuuttakin ja on siinä sivussa vielä kriittinen sponsorointia ja mainontaa kohtaan.

Aineiksia on paljon ja monet niistä ovat hyviä, mutta tällainen tempoilu jätti minut katsojana lähinnä hämmentyneeksi. En odota, että näytelmä kertoisi vastausta douglasadamsmaiseen kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta saan irti enemmän sellaisista näytelmistä, joissa on selkeämpi temaattinen ydin. Muuttomiehistä jäi hämmentynyt ja tyhjä olo. Eikö elämässä loppujen lopuksi ole kysymys mistään?

Sofi Oksanen: Norma

"Hautajaisten jälkeen mikään ei palannut ennalleen, vaikka Norma halusi uskotella sen olevan mahdollista vielä siinä vaiheessa, kun hän jättäytyi vierasjoukon hännille ja livahti hautausmaan portille vievälle tielle."

Like 2015. 303 s.

Kun on lukenut Sofi Oksasen Norman, on hieman hämmentynyt olo: mitä tästä pitäisi ajatella? Onko hämmennys hinta siitä, että kirjailijan nimi kasvaa suuremmaksi kuin hänen teoksensa?

Norma on romaani, joka sekoittaa useita lajityyppejä: murhamysteeriä, identiteettiromaania, yhteiskunnallista romaania, satua ja synkkää kartanoromaania. Päähenkilö on Norma, nuori nainen, jonka äiti on kuollut hämärissä olosuhteissa. Norma on yksinäinen hahmo, jonka lähellä ei juuri ihmisiä ole. Viini ja lääkkeet Normalle sen sijaan maistuvat. Norman yksinäisyys johtuu pitkälti hänen erikoislaatuisuudestaan, jota kohti romaani zoomaa alussa varsin hitaasti, kenties pidentääkseen illuusiota realistisuudestaan: Norman hiukset kasvavat noin metrin päivässä.

Hiukset on avain romaanin satumaiseen ja yhteiskunnalliseen puoleen. Satuelementti on kirjoitettu mukaan sujuvasti. Suomalaisen kirjallisuuden realistisuuden uumoiltiin murtuvan Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -fantasiaromaanin (2000) voitettua Finlandia-palkinnon: onko nyt aika, kun aikuisten satua saa kirjoittaa uskottavasti ja yhteiskuntakriittisellä otteella? Normassa hiusten kautta astutaan ihmis- ja elinkaupan maailmaan, toisessa aiemmin syksyllä bloggaamassani romaanissa, Jani Saxellin Sotilasrajan unissa, puolestaan fantasiaelementti toimi näkökulmana nykyihmisen ahneuden ja pahuuden tarkastelemiseen.

Norma on toki myös avoimen feministinen romaani. Suoraviivaisin feminismipuhe on kirjoitettu Norman äidin suuhun: "Evoluutio ei ole kehittänyt naisia olleenkaan. -- Nyt naisilla on samat oikeudet [kuin miehillä], samat mahgdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät omiin taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti."

Viihdyttävästi kirjoittaminen on arvostettava taito, ja sen Sofi Oksanen osaa. Norma on nautittava lukuromaani - täysin käsittämätöntä lopetuista lukuun ottamatta. Lopetuksen voi perustella ainoastaan lajityypin näkökulmasta, mutta siitä huolimatta se vetää täysin maton kaiken sen alta, mitä romaanissa aiemmin on tapahtunut.

Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa

"He tulevat resiinalla."

Like 1996 / uudistettu painos 2015. 336 s.

Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa on sotaromaani, muttei ihan perinteinen sellainen. Näkökulma on, kuten takakansiteksti toteaa, "sodan, musiikin ja erotiikan". Romaanin tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaiseen Suomeen, Ruotsiin ja Karjalaan ja kerronnan keskiössä on bändi, eritoten sen jäsenet Ture, Elis ja Tytti, joista viimeeksi mainitut seurustelevat keskenään. Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita romaanissa on paljon, ja niiden valossa tarkastellaan erilaisia valtasuhteita - tai lopukta vain sitä, millaisia elämänratkaisuja hahmot tekevät viettiensä ja vaistojensa varassa siinä todellisuudessa, jossa he elävät.

Sodanaikaisen todellisuuden ja jotakin tämän romaanin ytimestä paljastaa Eliksen pohdinta: "Minä tykkään tästä sodasta tai ainakin joistakin asioista siinä. Rauhan aikana meillä on paljon arvoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa jotakin arvokasta, yksilöitä tai jotain. Joku on olevinaan kommunisti ja joku porvari, joku kannattaa naisasialiikettä, joku tekee yliopistossa jotain tutkimusta, joku taas kamppailee uskonnon tai sukupuolisuutensa kanssa. Mutta sodassa kaikki ovat lopulta pelkkää lihaa, toiset panemista ja toiset tappamista varten. Siinä on jotakin rehellistä ja yksinkertaista, josta minä pidän."

Sota - ehkä maailma ylipäätään - on usein tila, jossa keisarilla ei ole vaatteita, ei uusia eikä vanhoja. Monikaan asia - arvostetussa asemassa olevat miehet, hyveellisen oloiset naiset, saksalaiset sotilaat, perhesuhteet, saksalaiset sotilaat - ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Tämä tiivistyy romaanissa kohtaukseen karjalalaisen kansakoulun pihalta:

"Silloin pihan poikki juoksee lihava, meilkein kissankokoinen rotta.
- Opettaja, mikä tuo on? pieni tyttö kysyy.
- Orava, opettaja sanoo.
- Eihän se ole kuin rotta, pojan ääni kuuluu rivistön keskeltä.
- Se on orava! sanoo opettaja painokkaasti. - Nyt kaikki sanommekin sille hei hei, orava!
- Hei hei, orava! sanovat lapset kuorossa."

Kahden auringon henkilökuvaus rakentuu pienille yksityiskohdille, jotka ovat usein fyysisiä. Eräs romaanin naishahmoista on "vaalea turkoosi nainen", jonka osaksi tulee luovia tiensä naisellisuutensa varassa. Hän ei ole ainoa naishahmo, joka käyttää hyväkseen fyysisiä avujaan, mutta hän näyttäytyy näistä hahmoista epätoivoisimpana, sillä hänellä ei tunnu olevan kuorensa alla muuta tarjottavaa, toisin kuin muilla naisilla. Kohtauksessa, jossa "vaaleaa turkoosia naista" suudellaan yllättäen kaulalle ja jossa hän ymmärtää ensimmäistä kertaa vetovoimansa ja sen arvon, kuvataan osuvasti oivalluksen aiheuttamaa järkytystä: "Vaalea turkoosi nainen järkyttyy niin, että pieni pieru rupsahtaa hänen pöksyihinsä."

Kohtausten seksitilanteet yllättävät lukijan usein, sillä seksiin päädytään milloin missäkin olosuhteissa ja milloin kenenkin kanssa. Rintamalla seksikin on poliittista:

"- Sehän meni helposti, hän sanoo. - Sinä oletkin sitä isovittuista ryssäläistä maatiaisrotua.
- Ja sinä pienikullinen kapitalistisika."

Pitkälti romaanissa on siis kyse pillusta:

"Pillu. Se, että sitä on salattu ja piiloteltu ja siitä on tehty niin vaikeasti saavutettava, on nostanut sen arvon liian suureksi. Jonakin päivänä pillu tuodaan päivänvaloon ja sen osakkeet romahtavat. Pillua saa halvalla tai ilmaiseksi, jokainen sikanokkakin saa pillua niin paljon kuin haluaa. Mutta silloin paljastetaan yksi elämän kiehtovimmista mysteereistä. Pillun jälkeen Jumala raahataan päivänvaloon, eikä sen jälkeen kukaan usko enää Jumalaan niin kuin ei usko pilluunkaan. Silloin maailmassa ei ole enää mitään mihin uskoa."

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Hankaimet huutavat kuin lintu."

Siltala 2012. 139 s.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on kokoaan suurempi romaani köyhyydestä, puutteesta, nälästä, elämästä ja kuolemasta Suomessa vuonna 1867 - ei niin monta sukupolvea sitten, että nykyihmisellä olisi näin hyvin varaa sivuuttaa historia, kuin minun täytyy häpeäkseni itsestäni tunnustaa. Wikipedian Suuret nälkävuodet -artikkeli taustoittaa nälkävuosien sijoittuvan Suomeen vuosina 1866-68, ja toteaa Suomen väestöstä kuolleen tuolloin noin kahdeksan prosenttia. Nälkävuosia olisi hyvä muistaa, kun puhumme maahamuuttopolitiikasta, kehitysavun leikkauksista ja maailman humanitäärisistä kriiseistä.

Nälkävuosi keskittyy kuvaamaan yhtä maalaisperhettä, johon kuuluu isä Juhani, äiti Marja sekä lapset Mataleena ja Juho, ja toisaalta kaupunkilaiselämää Helsingissä, eritoten lääkäri Teon sekä senaattorin näkökulmasta.

Maalais-Suomen talvi on kylmä ja kylvää tuhoa nälästä kärsivän ja kerjuulle ajautuvan tavallisen kansan niskaan. Kuolema on arkipäiväistynyt, se korjaa kenet korjaa. Kerjäläisiä autetaan kuka mitenkin ja kuka ei mitenkään, ja luokkayhteiskunta näkyy romaanihenkilöiden puheenparressa:

" - Eikö sieltä löytyis jotakin ruokaa, ees lapsille. Ovat niin nälkäisen näkösiä, nainen sanoo.
- Velli käy, laihakin, Marja kuiskaa.
- Kaikkihan ne on nälkäsen näkösiä. Koska oot viimeeksi nähny tukevan ihmisen muualla kun saarnastuolissa?
- Rietas tuommoisia puhuu vielä tämmöisenä aikana. Koska oot viimeeks kirkossa ollu, nainen kivahtaa."

Henkilökuvaus on uskottavaa - jos ruokaa ei ole, voi vain pyrkiä kohti sitä, elintoiminnot hiljalleen tylsistyen ja lopulta menettäen itsensä, ollen vain tyhjä ihmisen kuori - tunteet ja muistot tulevat pintaan, mutta todellisuus hämärtyy unen, valveen, itsen ja muiden sekavuudeksi. Nälän kuvaus on vaikuttavaa:

"Mataleena tuijottaa hiljaa eteensä. Vatsaan sattuu. Ensin kipu tulee nipistelynä, mutta pian kiukkuinen kissa repii ja raapii, iskee hampaansa vatsanpohjaan, kynnet työntyvät sisältäpäin kylkiin ja eläin raastaa niin että Mataleena alkaa kouristella. Kissa työntää kapisen häntänsä ylös ja tulee ulos suusta verisenä puurona. Pään sisällä käy vihainen tuulenpyörre, seiskee silmänpohjiin, silmät kääntyvät ympäri. Mataleena luhistuu lattialle."

Nälkävuodet näyttäytyvät romaanin valossa raadollisena aikana - ja nyky-Suomessa tällainen raadollisuus on etäännytetty niin kauas, että meidän on helppoa unohtaa sen olemassaolo. Siksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi on romaani, joka on hyvä lukea.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

"Kun Rowena Cooper astui ulos lämpimästä, keksintuoksuisesta keittiöstään ja näki kaksi miestä seisomassa eteisessään lumi saappaiden reunoilta sulaen, hän tiesi tarkalleen, mitä se oli: hänen vikansa."

Like 2015. Suom. Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons, 2015. 445 s.

Saul Blackin dekkari Tappamisen pitkä oppimäärä on koukuttava ja mukaansatempaava dekkari, joka tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Tarinaa kerrotaan niin poliisin, rikollisten kuin uhrienkin näkökulmasta. Poliisipäähenkilönä romaanissa on Valerie, joka tuntuu jokseenkin naispuoliselta vastineelta Jo Nesbøn Harry Holelle: Valerie tekee liikaa töitä, juo ja polttaa liikaa ("Joku oli sanonut hänelle kauan sitten: Kun olet antanut savukkeille luvan tappaa sinut, ne pysyvät kanssasi hyvinä ja huonoina aikoina. Ne ovat aina rinnallasi.") ja töissä hän ajautuu vaistonsa johtamana jamesbondmaisiin tilanteisiin ja suorituksiin. Tappamisen pitkän oppimäärän rikos, sarjamurha, on ollut auki kolme vuotta, koska tekijöiden jäljille ei tunnuta pääsevän, mikä luonnollisestikin syö Valerieta. Liäski mukana on dekkareille ominaisesti myös ihmissuhdekiekuroita.

Rikollisten näkökulma tuntuu uskottavasti psykologisoidulta, ja sitä syvennetään pikkuhiljaa. Pakkomielteen ja riippuvuuden kuvaus on tarkkaa:

"Pidättelyn ja periksi antamisen välissä oli hetken tasapaino. Sitä hetkeä piti odottaa ja venyttää sitten mahdollisimman pitkään, sillä sille antautuminen oli kaikkein suloisinta, suloisuus kulki joka solun läpi niin, että kaikista liikkeistä tuli täydellisiä, kaikessa itsessä tuli täydellistä, sormenjäljistä silmäripsiin, ja suuri osa uupumuksesta yksinkertaisesti putosi harteilta kuin lahonnut haarniska, vapauttavasti."

Uhrien näkökulma tulee esiin usean henkilön edustamana, ja taas kuvaus on tarkkaa, kuten esimerkiksi tässä katkelmassa, joka kuvaa raiskausta edeltävää sieppausta:

"Hän tajusi kuin ensi kerran, että tätä oli tapahtunut naisille alusta asti, hän näki väläyksen miljardeista elävistä ja kuolleista, korvennetusta sisarkunnasta, joka saattoi vain katsella, joka ei voinut tarjota hänelle mitään muuta kuin sen, että tämä olisi hänen oma uniikki versionsa historiallisesta vakiosta, hänen raiskauksensa, hänen kuolemansa."

Sieppausta edeltäviä tapahtumia kertoja kommentoi ironisesti:

"'Voi vittu', punatukkainen mies puuskahti. 'Se on hän'.
'Mitä?'
'Se on se kahvilan tyttö. -- Tyttö on yksi tarjoilijoista.'
Claudia oli nähnyt toisen mihen vain vilaukselta. Ei ollut tunnistanut tätä. Jos mies oli ollut Feastissa, hän ei ollut tätä huomannut.
Mutta maailma on täynnä naisia, jotka eivät huomanneet heitä huomanneita miehiä."

Dekkarin juonikuvion ydin siis rakentuu sarjamurhaarien- ja raiskaajien jahtaamiseen, mutta paitsi, että Tappamisen pitkä oppimäärä onnistuu olemaan intensiivinen ja varsin nopeatempoinen juoneltaan, se sisältää myös henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa yleisinhimillisistä, koskettavista seikoista, kuten...

...surusta:

"Petollista surussa oli se, että se meni ohi. Petollista surussa oli se, että kun joku rakas kuoli, sitä kärsi, sitä kävi alamaailmassa, sitä löysi omat rajansa pikkutuntien pimeydessä, ja lopulta (koska sitoumus elämään jätti varjoon kaiken muun) sitä tajusi, että rajalla käyminen riitti. Hitaasti sitä nosti päänsä. Alkoi katsella ympärilleen. Näki, että maailma ujuttautui pikkuhiljaa takaisin pilvumuodostelmien ja tuoteselosteiden kautta. Sitä ymmärsi, että maailma riitti edelleen. Ymmärsi, että elämisen halu oli hyväntahtoisen ovela. Sitä alkoi päästä pahimman yli. Muuttuneena, menetyksen suurentamana ja syventämänä, mutta sitä hyväksyi uudistetun sopimuksen. Tiesi jatkavansa. Huomasi, ettei tämä tapaus ollutkaan loppujen lopuksi käynyt kuolemaksi."

...luovuttamisesta:

"Kuusi päivää oli kulunut. Hän ei ollut tuonut kirjoja luettavaksi. Lukeminen oli jäänyt kirjoittamisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat todisteita siitä, että ihminen oli edelleen kiinnostunut maailmasta, edelleen utelias, että ihminen edelleen välitti. Sen sijaan hän katseli lunta. Hän makasi sohvalla. Hän antoi elämänsä kutistua yksinkertaisiksi toimiksi. Hän hakkasi pinon puita. Hän söi tölkkimuonaa. Hän piti tulen kamiinassa. Hänen mieltään pyöritti unelias varjokoneisto."

...ja pelosta:

"Hän hymyili uudelleen. Uusi yhtälö: kaikki pelko oli perimmiltään kuolemanpelkoa. Kun tiesi olevansa kuolemaisillaan, ei ollut enää mitään pelättävää. Se antoi viimeisen, upean lahjan: rajattoman rohkeuden."

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."

WSOY 2014. 589 s.

Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.

"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.

Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."

Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.

Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.

Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:

"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'. 

Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja  IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla... 

Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi. 

Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia. 

Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"

Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.

Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:

"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.

Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.

Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."

Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:

"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."