Rakas villasukka - 40 kauneinta ohjetta

Sanoma 2014. 143 s.
 
Tähänastiset sukankutomistaitoni ovat rajoittuneet perussukkaan, jonka ohje löytyy 7 veljestä -langan vyötteestä. Joulupukki päätti kuitenkin inspiroida ja haastaa minua toisenlaistenkin ohjeiden pariin ja niinpä pukinkontista paljastui tämä teos, Rakas villasukka, 40 kauneinta ohjetta.

Kirjan ohjeet on jaoteltu kolmeen eri vaikeusluokkaan ja ensikokeiluun valitsin helpoimmasta kategoriasta Nauhasukat. Lankojen ja puikkojen hankinnassa käännyin ammattimaisen myyjän puoleen, sillä tähän saakka olen käyttänyt vain yhdenlaista lankaa ja niitä hieman vaihtelevankokoisia sukkapuikkoja, joita kotoa on löytynyt.

Kaupassa kutomisen (tai: oikeaoppisesti varmastikin pitäisi puhua neulomisesta) murros paljastui aivan uudesta näkökulmasta, sillä eihän nykyään edes myydä metallisia puikkoja, vaan puikot ovat bambua tai hifistelijöille jotain laaudkkaampaa puuta. Myöskin pitkät puikot ovat aivan out ja pyöröpuikot ovat käytännössä korvanneet ne, mutta pyöröpuikkojen suuren menekkisuosion vuoksi päädyin itse vanhanaikaiseen pitkien puikkojen hankintaan.

Rakas villasukka -kirjan ohjeet - tai aiankin tämä kokeilemani - ovat helposti lähestyttäviä myös aloittelijalle. Lisäksi kirjan lopussa on Sukkatietoutta-osio, jossa lähdetään apukuvien kanssa liikkeelle ihan silmukoiden luomisesta.

Sukka on helppo aloituskohta käsitöiden tekemiselle, ja Rakas villasukka on osuva ja kädestä pitäen ohjaava teos askeleeksi syvemmälle sukkien kutomisen maailmaan.

Its kutomistani Nauhasukista tuli kirjan kuvaan nähden ihan tunnistettavat yksilöt. Nyt nämä lähtevät postiin ystävälleni, joka on perustanut yrityksen tänä keväänä. Kyllä nämä jalassa kelpaa tehdä laskelmia, suunnitella toimintaa ja palvella asiakkaita!

Slava! Kunnia. @ Kansallisteatteri, Helsinki

Wau, nyt osui ja upposi.

Pirkko Saision kirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Slava! Kunnia. on sekä viihdyttävintä että koskettavinta teatteria, jota olen hetkeen nähnyt.

Näytelmä valottaa niin kunniaa kuin Venäjääkin usean eri henkilöhahmon näkökulmasta: on kaksoset Pobeda ja Obeda, joista ensin mainittu työskentelee konduktöörinä pitkänmatkanjunissa, kunnes yläluokan houkuttelemana päättää astua uuteen, hohdokkaaseen elämään, jonka alkumetreillä hän käy paperien ja leimojen sekä rahan avulla vapauttamassa veljensä Obedan aron keskeltä vankileiriltä. Obeda suhtautuu Pobedan elämänvalintaan ensin kriittisesti, mutta tempautuu sitten itsekin mukaan matkalle kohti vallan keskiötä, yläluokkaisten keikareiden liehittelemää Volodjaa eli Vladimir Putinia.

On supermiesmäinen ja suuruudenhullu botox-Volodja, Ukrainan tanssiva Julia T., Pohjois-Korean typeryshallitsija Kim Jong-un, muhkeaan turkkiin pukeutunut Iivana Julma, hieman kulahtaneessa mutta silti näyttävässä mekossa esiintyvä Katariina Suuri sekä erinäisissä arvosteluissakin mainittu Kristus-Conhcita, jonka kultamekko sädehtii niin, että itse tunsin yleisössä suurta pukukateutta. Ja voi niitä Bolshoi-baletin poikia - mikä loistava tanssikohtaus!

Näytelmä on niin taiten kirjoitettu, että vuorosanat ovat niin täynnä merkitystä, että katsoja saa pysytellä skarppina tunnistaakseen vitsit ja viittaukset - tai jos ei kaikkia aina tunnistaisikaan, se ei haittaa, sillä seuraava on jo tulossa. Joissain kohdin näytelmää oli mielestäni hieman tyhjäkäyntiä; esimerkiksi Putin-hahmo tuntui osin alleviivatun selviöltä, mutta ehkä tämäkin hahmo tarvitsi taustaa, jotta mukaan saatiin edes hieman syvyyttä.

Parasta tässä näytelmässä ovat kuitenkin laulut. Yleisössä ei voi välttyä tuntemasta sitä voimaa, mikä kuoron lauluissa on. Oma suosikkini oli ensimmäisen puoliajan loppupuolella kuultu kunniaa käsittelevä laulu, jonka laulaa Obedasta avioeroa hakeva vaimo. Laulussa tulee esille monentasoinen elämänpettymys, ja kohta "voi parkettia! voi parkettia! voi venäläisen menneisyyden lattiaa!" osuu ällistyttävyydessään suoraan ytimeen.

Näytelmässä on suureellisen kohelluksen lisäksi myös herkkyyttä, muun muassa kohtauksessa, jossa äidit etsivät kadonneita poikiaan. Nykyteatterin tapaan näytelmärepliikeissä muistutetaan aina silloin tällöin katsojaa omasta katsojan roolistaan, mikä tähän näytelmään on kirjoitettu taitavasti ja tunnelmaa laukaisevasti. Lopetus on onnistunut ja jättää katsojan pohtimaan käsiteltyjä teemoja.

Alppilan kirkon brunssi @ Alppilan kirkko, Helsinki

Kävimme lauantaina testaamassa Alppilan kirkon brunssin, jonka myös Hesarin Nyt-liite nosti esiin jutussaan, jossa etsittiin Helsingin halvimpia aktiviteetteja. Kokonaisuudessaan brunssi osoittautui miellyttäväksi ja sympaattiseksi kokemukseksi.

Ruokalistalla oli alkupalaksi vihreä salaatti ja parsakaali-vuohenjuustokeitto, pääruokavaihtoehdoiksi lammaslasagnea, lohta aasialaiseen tapaan tai kasvisannoksena portobellosieniä caponatan kera ja valkosuklaamousse jälkiruokakahvin seuraksi.

Alkukeitto oli voimakkaan vuohenjuustoinen  ja annos oli niin roiman kokoinen, että kisakunnon kestävyys pääruokaankaan saakka alkoi epäilyttää. Keiton seuraksi oli tarjolla foccaccian tyylistä pieniksi paloiksi leikattua leipää, joka sopi oivasti keiton kylkeen.

Seurueemme valitsi pääruoaksi sekä kalaa että kasvista. Kasvisannos oli napakymppi: portobellosieni oli paistettu rapsakan meheväksi, caponata - eli ratatouillemainen kasviskimara - oli mehevää ja annokseen toivat glamouria parmesaani, pinjansiemenet ja rucola. Lohi sen sijaan sai hieman kritiikkiä osakseen - aasialaisuus olisi saanut maistua voimakkaammin ja annos jäi yllättävän kevyeksi, kun kalan seurana lautasella oli vain kypsennettyjä kasviksia, vaikkakin ne oli aseteltu kauniiksi pediksi kalan alle.

Jälkiruokana tarjoillun valkosuklaamoussen rakenteeseen jäi parantamisen varaa.

Brunssilla oli varsin täyttä, joten ennakkovarauus puhelimitse tai sähköpostitse kannattaa tehdä. Varsinkin lapsiperheille Alppilan kirkon brunssi vaikuttaa unelmakohteelta, mutta muutoinkin menu ja tunnelma kannattaa käydä kokemassa. Brunssin hinta on 15 euroa ja sen tuotto lahjoitetaan Afrikkaan, mistä voi lukea tarkempaa tietoa menun lisäksi pöytiin jaetuista kirkkoherra Teemu Laajasalon saatesanoista. Muulla tavoin kirkollisuus tai uskonto ei brunssilla näkynyt, mitä pidimme positiivisena seikkana. Ruokailun jälkeen olisi voinut käydä vilkaisemassa, miltä Alppilan kirkon kirkkosali oliken näyttää - kenties se olisi ollut mahdollistakin, mutta pääse unohtumaan lähtemisen tuoksinassa.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

"Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä."

Like 2015. 214 s.

Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanissa Lemen päähenkilö Nina elää dystooppisessa Soheba Cityssä. Nina tekee freelancerina toimeksiantoja, jotka suuryritysten hallitsemassa maailmassa liikkuvat sallitun ja mahdollisen rajoilla. Toiminnallisen scifiromaanin alussa Nina lähtee suorittamaan tehtävää, josta alun jälkeen ei ole paluuta. Paljastuu, että tekoäly nimeltä Lemen on karannut suuryritykseltä, eikä kukaan tiedä, missä se on tai mitä se tavoittelee.

Lemen on scifille tyypillisesti myös yhteiskuntakriittinen romaani:

"Nykyään 'valtio' tarkoitti tuskin muuta kuin suurten pelaajien pyörittämää shakkilautaa. Löyhää verkostoa, jossa infrastuktuurin toimivuus oli kaikkien osapuolten etu - lähinnä tuottavan osapuolen. Se, että kuluttajat saivat nauttia yläluuppien ohitusteistä ja äärimmilleen viritetyistä tietoliikenneyhteyksistä, oli korkeintaan tehokkaiden jakelukanavien toissijainen sivutuote - joka tietysti tarjosi hyvän bisnesmahdollsiuuden itsessään. Korporaatiot muistuttivat usein siitä, miten ne olivat valtiolliset valvontakoneistot vähitellen purkaessaan antaneet yhteiskunnan jäsenille lahjan: täydellisen vapauden. Olit vapaa tekemään elämälläsi mitä halusit... kunhat et astuisi yhtiöiden tai niiden edustajien varpaille."

Paitsi että Lemen kritisoi yritysvaltaa ja heikkoa valtiota, se ottaa kantaa myös yksilötason valinnan mahdollisuuksiin. Tarinan edetessä vaihtoehto vaihtoehdolta Ninalle alkaa paljastua, että hän kulkee umpikujasta toiseen. Niinpä hän puntaroi myös täydellisen suunnanmuutoksen vaihtoehtoa, joka tosin ei näyttäydy houkuttelevana:

"Mitkä olivat vaihtoehdot? Hänellä ei ollut päätä kouluttautua niin sanottuun kunnialliseen ammattiin. Eikä edes halua joutua siihen hämähäkinverkkoon. Uhrata itsensä vuosi vuoden jälkeen jonkin Sarcos Dynamicsin voittoprosentin eteen. Kuolla joka päivä kahdentoista tunnin kuolema maksanvärisessä haalarissa silkkikravattisen pikkumukun sylkykuppina. Eine Kleine Nachtmusik koodauslinjaston kaiuttimista kello 7. Ei puhetta työaikana. pyöräyttää pari pakkomukulaa jonkin selkärangattoman, mielikuvituksettoman vätyksen kanssa. Ostaa toivoa viikko toisensa perään yhtiön järjestetystä lotosta. Yhtiöasunnon formaldehydihuoneilma ja rapistuvat kalkkiseinät. Joka-aamuinen mefedronipilleri ja nenäverenvuoto. Firman seurantasiru olkavarressa ajankäytön optimoimiseksi. Työtunnin päätteeksi neljän minuutin vapaatuokio. Teeskennellä kotona rakkautta miehelle, jonka hengitys haisi sipulille ja tylsyydelle kakaroiden kiljuessa jaloissa. Pettää. Juosta vuosi vuodelta kovemmin ja huomata vain rypistyneensä ja köyhtyneensä. Pettyä pettämiseen. Muuttua haalekais kalkkiseinäksi ja rapistua pala palalta. Väsyä."

Soheba City on laaja ja monikerroksinen metropoli, jossa näyttää olevan vain voittajia tai häviäjiä. Rinnakkaistodellisuuksia on useita, niin kaupungin sisällä menestyjien ja häviäjien välillä kuin myös virtuaalisina lisätodellisuuksina kaupungin harmaudessa ja täysin omina, pelillisinä todellisuuksinaan, joissa hallitsevat rinnakkain mielikuvituksen ja koodin lait.

Lemen on ajatuksia herättävä scifidystopia. Kuinka kaukana romaanin teknologiavisiot itse asiassa ovat nykypäivästä? Onko todellisuus jollain lailla enemmän todellinen kuin virtuaalitodellisuus? Virtuaalitodellisuus on aina jonkun koodaama ja siksi rajoittuneempi, mutta entä jos ihminen kaipaakin todellisuuden rajoittamista, edes jonkinlaista järjestystä kaaokseen?

Ihminen ja todellisuus ovat kuitenkin aina ainakin osin konkreettisia ja fyysisiä, mistä johtuen jotkin seikat säilyttävät muutoksessakin vanhanaikaisen luonteensa:

"Aseman reaaliseinillä näkyi vain mainoksia. Nina suuntasi alkomuistista rullaportaille, jotka veivät maanalaisen kolmannelle tasolle. Fyysiset opastetaulut oli vuosien myötä riivitty käytäviltä, mutta maanalaisessa oli se hyvä puoli, että kerran perustettuja linjoja ei helpolla siirretty. Kehittyi virtuaali millaiseksi vain, maansiirtotyö pysyisi kalliina ikuisesti."

Paitsi että Lemen operoi konkreettisesti teknologian ja todellisuuden kanssa, se käsittelee myös ihmisyyden ja ikuisen elämän tematiikkaa ja sen moraalisuutta ja eettisyyttä. Onko ihmisyydellä rajoja, jos kehoa voidaan muokata implantein tai laajentaa erilaisin teknologisin sovelluksin, ja mikä on ihmismielen ja tekoälyn välinen suhde? Mikä lopulta on ihmisyyden ydin?

Ravintolapäivä 15.2.2015, Helsinki

Helmikuun Ravintolapäivänä kävin maistelemassa herkkuja eri puolilla Kalliota.

Tiny Vegan Diner

Saapuessani Pergerkadulle Tiny Vegan Dinerin ikkunan alle jäljellä oli enää miniburgereita (2 e), joten aloitin Ravintolpäivän vieton kyseisellä herkulla. Myyjät varoittivat etukäteen burgerin koosta, mikä oli hyvä, sillä burger todellakin oli minikokoinen - ja herkullinen!

Burger myös inspiroi sen ajatuksen äärelle, että jos joskus on väkertäämässä illanviettosyötävää ja etukäteen on piperrysmeininki, tämä olisi varsin näyttävä tarjottava.

"Leikki on aikuisen työtä"

Liiketilassa Hesarilla oli paikka nimeltä "Leikki on aikuisten työtä", jossa vetonaulana oli kakkuonginta. Omana tavoitteenani oli metsästää take away -herkku raitiovaunumatkalle, joten jätin onginnan väliin ja valitsin kohteen tiskiltä. Päädyin raakasuklaa-basilikakakkuun (2 e), joka sekin oli kooltaan todellakin minikokoinen ja paljastui myös maultaan herkulliseksi.

En olekaan aiemmin maistellut raakaherkkuja, mutta taikinan ystävänä tunnustan lämpeneväni myös raakameiningille.

Café Bollywood

Vaasankadulla Made in Kallion alakerrassa houkutteli nimellään ja tyylillään Café Bollywood. Tila oli viihtyisä ja hyvätunnelmainen, ihmiset loikoilivat patjoilla ja nauttivat kahvilan antimista, taustalla soi musiikki ja katosta roikkuvien kankaiden välistä saattoi katsella Bollywood-tanssivideota.

Tarjolla oli makeita herkkuja - banaanikakkua, mantelipiparia, kookospalloa - yksitellen ostettavaksi tai erilaisina komboina. Kahden herkun ja chain kombohinta oli 6 e. Juomaksi oli mantelimaitoon keitettyä chaita, joka osoittautui aivan loistavaksi: maku oli samanaikaisesti pehmeä ja mausteinen.

Kooma Sushi

Viimeinen kohteemme oli Castréninkadulla työtilassa sijaitseva Kooma Sushi, jossa lopulta nautimme kokonaisen aterian: reilun kupillisen misokeittoa (2 e) ja kymmenen palan sushilajitelman (10 e). Misokeitto oli maittavaa ja todellakin hintansa väärti: annos oli runsas ja keitossa oli myös runsaasti tofua. Sushilajiltelma oli myös onnistunut lukuun ottamatta California-rullien kokoa, joka oli ylisuuri. Tofusushit sen sijaan olivat erinomaisia ja kikhernesushia en ole syönyt koskaan aiemmin.


Tänä Ravintolapäivänä trendinä tuntui oleva raakaruoka sekä talven tunnelmaan sopivasti erilaiset keitot. Ainakin Kallion alueella kasvisruoka oli edelleen ilahduttavan runsaasti esillä, mutta myös kaikenlaista erikoista lihaa, kuten kokonaisena varrastettu sika tai hevosenlihasta tehdyt tuotteet, olivat tällä kertaa edustettuina.

Kino Lokakuu @ Andorra / Dubrovnik, Helsinki

Venäläisen elokuvan festivaali Kino Lokakuu osui itselleni niin kiireiseen aikaan, etten ehtinyt osallistua kuin päätöspäivän rientoihin, vaikka tarjolla olisi ollut runsaasti kiinnostavia elokuvia.

Pavel Kostomarov: Kiev-Moskva

Pavel Kostomarovin dokumenttielokuvasta Kiev-Moskva esitettiin festivaalilla raakaversio. Jahkailimme etukästeen, kuinka raa'asta raakaversiosta lienee kyse, miten on esimerkiksi elokuvan tekstityksen laita... Elokuvan jälkeen oli lopulta vaikea sanoa, mikä teoksessa oli jäänyt raakuuden tasolle, sillä kokonaisuus toimi varsin hyvin ja mukana oli niin tekstitykset, välitekstit kuin musiikitkin. Tyylijaliltaan dokumentti on nimetty videopäiväkirjaksi, mikä tuo oman keskeneräisyyden tunteensa teokseen ja toisaalta tyo ihmiset elämineen ja omine keskeneräisyyksineen ja vajavaisuuksineen lähelle katsojaa.

Kiev-Moskva esittelee tavallisten ihmisten elämää kahdessa kaupungissa, Kiovassa ja Moskovassa. Ihmiset rinnastuvat toisiinsa ammattiensa kautta, sillä samojen ammattien edustajia kuvataan molemmissa kohteissa: tarjoilijoita, opettajia, siivoojia, poliitikkoja, ambulanssikuskeja, karhuasusssa kulkevia ihmisiä...

Kiovan kuvat ovat Maidanin ajalta, ja mielestäni dokumentin suurimpia vahvuuksia onkin se, miten dokumentti välittää vallankumouksen aikaista tunnelmaa kadulla ja kodeissa. Ajankuva kaupungilta on vaikuttavaa ja samalla se, kuinka ihmisten elämä koettaa jatkua uomissaan tapahtuipa mitä hyvänsä - kuinka ihmisillä on kokemuksensa ja kohtalonsa vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.

Ukraina-illan päätösklubi

Ukraina-illan päätösklubilla Dubrovnikissa esiintyi kaksi bändiä, suomalainen Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat ja ukrainalais-virolainen Svjata Vatra. Ennen bändejä esitettiin dokkari Svjata Vatrasta.

Bändi-illan aloitti garagerockilla Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat.

Svjata Vatraa luonnehdittiin ennakkoon folk-henkiseksi, mikä sai epäilyksen vallassa odottamaan himmailuiltaa kynttilänvalossa. Tässä yhteydessä folk-henkisyys osoittautui pikemminkin Balkan-tunnelmaiseksi tanssimaan houkuttelevaksi riemuksi.

Esitys oli myös varsin kansainvälinen ja monikielinen, sillä lavalla käytettiin ainakin venäjää, ukrainaa, viroa, puolaa ja englantia, ja välillä tulkattiin suomeksikin. Soittimiakin käytettiin monipuolisesti: kokoonpanossa kuultiin rumpuja, haitaria, jonkinlaista säkkipilliä, huilua, pasuunaa ja miekkaa - tai näin nimeäisin sen, mitä näin.

Svjata Vatran laulaja sai lavakarismallaan yleisön laulamaan mukanaan, mitä Suomessa voi pitää pienenä ihmeenä.

Nufit 2015 @ Paasitorni, Helsinki

 

Vuonna 2015 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli rakkaus, mikä osoittautui sekä kuuntelemieni alustusten että seuraaman Sokrates-väittelykilpailun kannalta erittäin osuvaksi ja moninäkökulmaiseksi valinnaksi. 

 

Irja Askola: "Rakkaus - kaikille vai vain toisille"

Piispa Irja Askola alusti aiheesta "Rakkaus - kaikille vai vain toisille". Alustuksen jälkeisessä yleisö- ja haastajakeskustelussa nousi esiin kysymyksiä rakkauden rajoista suhteessa ihmisyyteen ja tasa-arvoon. Eniten kuitenkin pohditutti Askolan määritelmä lähimmäisen rakastamisesta: "Jos minä rakastan lähimmäistäni, minä en määrittele hänen puolestaan, mikä on hyvää." Kommenteissa nousi esiin muun muassa lähetystyön historia - eikö se nimenomaan perinteisesti sisällä ajatuksen lähimmäisen hyvän määrittelystä. Paljon pohdittiin myös lähimmäisen hyvän määrittelemisen ja lähimmäisestä välittämisen rajaa. Askolan mukaan ero on asenteessa: ehkä me olemme nimenomaan liian arkoja puuttumaan läheisemme ongelmiin päällepäsmäröimisen pelossa.

 

Markus J. Rantala: "Mitä nainen haluaa?"

 

 

Joskus on ihan parasta heittäytyä sokkona uusiin kokemuksiin, toisinaan taas olisi hyvä ottaa asioista etukäteen selvää. Koin jälkimmäisen tunteen kuunnellessani Markus J. Rantalan alustusta "Mitä nainen haluaa?" Alustuksen otsikko oli niin provosoiva ja ympäripyöreä, että valitsin mennä kuuntelemaan häntä Ilkka ja Vappu Taipaleen "Seksi ja 1960-luku" -alustuksen sijaan, mutta kaduin valintaani, sillä Rantalan esitys osoittautui sisällöltään melko yksipuoliseksi.

Heti alussa selvisi, että kyseessä on luonnontieteellinen, evoluutiopsykologinen näkökulma aiheeseen, ja keskiössä on ulkonäkö, "sillä sitä voi tutkia". Rantalan mukaan käsitys kauneusihanteista syntyy jo vauvaiässä, joten kyse ei ole hänen mukaansa kulttuurisidonnaisista asioista. Kaikissa kulttuureissa suositaan nuoruutta, symmetrisyyttä ja suuria silmiä. Kulttuurilla toki on vaikutusta, mutta kauneuspiirteet vaikuttavat tutkimusten mukaan universaaleilta. 

Rantala käsitteli alustuksessaan kauneusihanteiden merkitystä parinvalinnassa. Rantala luennoi ääriään myöten täydelle salille, ja lähestymistapa oli heteronormatiivinen. Heteronormatiivisuutta hän ei kuitenkaan tuonut läpinäkyvästi ja selvästi esiin esityksen alussa, mikä mielestäni on vastuutonta - varsinkin kun otetaan huomioon, että hän oli puhumassa nimenomaan nuorille, Nuorten filosofiatapahtumassa. Tilaisuuden loppupuolella, kun yleisökysymyksissä nousi esiin sukupuolinen ja seksuaalinen monimuotoisuus, Rantala totesi, että evoluutiopsykologia ei ole heteronormatiivista, mutta yksittäinen tutkimus voi olla, "koska kaikkea ei voi kysyä". Tämä olisi pitänyt tehdä selväksi heti alussa, sillä toki tutkimus vastaa siihen kysymykseen, joka tutkimuskysymykseksi on valittu, ja niillä keinoin, jotka valitut metodit mahdollistavat.

Parinvalinnassa Rantala lähti liikkeelle eläinmaailmasta. Koreat koiraat eivät panosta jälkeläisten hoitoon, vaan ainoa naaraan saama hyöty on "hyvät geenit". Rantala on itse tutkinut selkärangattomia väitöskirjassaan, ja sitten hän kiinnostui ihmisistä. Ihminen ei halua pariutua henkilön kanssa, jolla on taudin tai sairauden merkkejä: inhon tunne on psykologinen adaptaatio. Kuvastaako miehen kasvojen komeus miehen immuniteettikykyä? Rantala päätti tutkia asiaa. Hän kuvasi miehiä, kysyi naisilta miesten puoleensavetävyydestä ja sitten testasi miesten immuniteettikykyä rokottamalla heitä. Tutkimus osoitti selkeän positiivisen korrelaation. Tutkimus toistettiin ja löydettiin sama korrelaatio uudelleen. 

Mitä ne kasvojen piirteet miehillä sitten ovat, jotka heijastavat hyvää immuniteettikykyä ja jotka siis vaikuttavat miellyttäviltä? "Toinen näyttää huippu-urheilijalta, toinen penkkiurheilijalta", tiivistää Rantala tietokonemallinnettujen kasvokuvien ulkonäön. Korkealla testosteronitasolla on yhteys siihen, että nainen kokee miehen puoleensavetäväksi: miehillä, joilla oli korkea testosteronitaso, oli tutkimuksen mukaan myös puoleensavetävimmät kasvot, mutta myös stressihormonitason piti olla matala. Stressihormoni aiheuttaa aknea, rasvan kerääntymistä kasvoihin ja vaikuttaa myös hiusten kasvuun, joten yhteys vaikuttaa ymmärrettävältä.

Kulttuurierojakin naisten mieltymyksisä löytyi. Maissa, joissa on paljon tauteja ja loisia, naiset olivat erityisen mieltyneitä korkean testosteronitason miehiin.

Myös alhainen rasvaprosentti on miehillä tärkeämpää kuin isot lihakset, mikäli katsotaan naisten mieltymyksiä.

Maskuliiniset miehet panostavat kuitenkin vähiten parisuhteeseen, mikä liittyy testosteroniin. Vähemmän testosteroniset miehet kompensoivat geenejään panostamalla parisuhteeseen ja romantiikkaan. Ovulaation aikana naiset suosivat runsastestosteronisia miehiä, muulloin vähätestosteronisia. Vaikutus on huomattu naimisissa olevissa naisissa, ei sinkuissa.

Rantala sai havainnoillaan yleisön naureskelemaan. Lopuksi Rantala totesi myös psyykkisten ominaisuuksien ja varakkujden vaikuttavan naisten parivalintakriteereihin ja antoi parinvalintaohjeita koottuna slidelle "Mitä tehdä jotta saisi naisen houkuteltua parisuhteeseen?" Rantalan esitys tuntui nojaavan varsin voimakkaasti sukupuoli- ja seksuaalistereotypioihin, joilla Rantala myös nauratti yleisöä. Vastaava tutkimus on toteutettu myös naisten kasvoilla, mutta sitä ei pysty selostamaan lyhyesti, koska "nainen on niin monimutkainen ja mies on paljon suorempi". Ahaa.

Näin suppeassa alustuksessa Rantalan tutkimuksesta tuli lähes henrylaasasmainen vaikutelma - biologian tai kauppatieteen sanasto riittää selittämään rakkautta lopulta varsin kapeasti. 

Yleisökysymyksenä nousi esiin, että entäpä jos parinmuodostuksen tavoite ei ole lisääntyminen. Tämä ajatus ei kuulemma vaikuta ihastumiseen ja parinmuodostukseen. Mikä on siis homoseksuaalisuuden rooli tässä? No, myös homoseksuaalisuudesta tuli yleisökysymys, johon Rantala tiivistetysti vastasi, että homomiehistä osa suosii samoja piirteitä kuin naiset, osa samoja kuin miehet; homot vaoivat hakea naisellista tai miehekästi kumppania, homot "jakautuvat selkeästi kahteen eri luokkaan". Homojen tutkiminen on siis monimutkaisempaa kuin heteroiden, koska homoseksuaaleissa on eri tyyppejä - heteroissako siis ei? 

En kyseenalaista evoluutiopsykologiaa tai sen tutkimustuloksia sinänsä, mutta esittämistapa ja varsinkin tässä kontekstissa oli mielestäni moraalisesti kyseenalainen. Tilaisuudesta jäi sellainen tunne, että nyt heteropojat, menkää kotiinne, ryhdistäytykää ja aloittakaa karotenoidipainotteinen ruokavalio, sillä se saa ihonne puoleensavetävämmään näköiseksi kuin rusketus (puhumattakaan keskitalven pohjoismaisesta kalmankalpeudesta), muokatkaa kasvonne symmetrisiksi, jolleivät ne sellaiset ole, nostakaa testosteronitasoanne ja miehistäytykää, sillä vain testosteronipitoisella tosimiehellä on mahdollisuuksia parinvalinnassa - romanttinen nössö joutuu vain palvelemaan naistaja hoitamaan kotona huutavat kakarat, jotka todennäköisesti eivät edes ole omia, sillä moraalisesti heikolla mutta ah niin kiimaisella ovulaatiohetkellään nainen on kuitenkin haksahtanut testosteronirenttuun.

Sami Pihlström: "Rakkauden ja kuoleman filosofia"

Nufitin parasta antia on juuri tämä: päästä seuraamaan ammatikseen ajattelevan ihmisen ajatuksenjuoksua. Ensialkuun epäröin, onko laisinkaan hyvä ajatus mennä kuuntelemaan alustusta näinkin synkeänoloisesta aiheesta. Uskontofilosofi Sami Pihlström totesi vielä alustuksensa alkuun keskittyvänsä lähinnä kuoleman filosofiaan. Hän onnistui kuitenkin puhumaan aiheesta siten, että puolentoista tunnin keskustelun aikana ja sen jälkeen oloni oli innostunut, uudistunut ja motivoitunut. Mahtavaa!

Koska kyseessä on filosofiatapahtuma, Pihlström lähti liikkeelle siitä, että kannattaa keskittyä siihen, mitä juuri filosofia vastaa rakkauden ja kuoleman tematiikan kysymyksiin - filosofian kysymykset ovat sellaisia, joihin muut tieteenalat eivät varsinaisesti keskity, vaikka muutkin tieteenalat toki näitä kysymyksiä ksäittelevät.

Kuoleman filosofia keskittyy tarkastelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden merkitystä. On tärkeää erottaa merkityksen (meaning) ja merkityksellisyyden (significant) käsitteet.  Kuoleman tematiikkaan liittyvien käsitteiden merkitystä Pihlström avasi siten, että "kuolema" on tila, hetki tai tapahtuma; "kuoleminen" puolestaan on prosessi; "kuolleena oleminen" on tila ja "kuolevaisuus" taipumus, joka aktualisoituu kuolemassa. Kuoleman käsitteen merkitys on eri kuin kuoleman kriteerit (kuten sydämen pysähtyminen), joiden avulla puolestaan voidaan määritellä kuolemaa. Milloin kuoleman prosessi alkaa? Syntymässä?

Kuoleman merkityksellisyys puolestaan liittyy elämään. Kuolema uhkaa elämän merkityksellisyyttä, mutta niin uhkaa kuolemattomuuskin. Antaako kuolema merkitystä elämälle vai kyseenalaistaako kuolema elämän merkityksen? Sikäli kuolema antaa elämälle merkityksen, että jos kuolemaa ei olisi, ei Pihlströmin sanojen mukaan olisi yksilöllisyyttä, sillä jos kaikki voisivat tehdä kaiken, eroja yksilöiden välillä ei olisi.  

Yleisökysymyksissä esiin nousi näkökulma, onko kuolema merkittävämpi yksilöllisyyden määrittelijä, vai olisiko se kuitenkin syntymä. Pihlström lähti vastauksessaan liikkeelle siitä, että toki syntymä on hyvin merkityksellinen: täytyy syntyä, jotta voi kuolla tai olla kuolemasta huolissaan. Syntymä on yksilön kannalta siis ratkaisevan tärkeää, mutta siitä päästään kysymykseen, miten yksilön identiteetti ylipäätään määrittyy. Voisiko tietty yksilö olla sama yksilö, jos hän olisi syntynyt joskus toiste? Onko aito mahdollisuus, että juuri tietty minä olisi voinut syntyä jossakin toisessa ajassa?

Jos elämän ja kuoleman merkityksellisyydet siis liittyvät toisiinsa, olisiko kuolemattomuus tylsää, loputtoman tylsää? Vasta-argumenttina tylsyydelle ovat moninaiset inhimilliset kyvyt: kuolemattomuudessa kykyjen kehittämiselle ei olisi aikarajaa, vaan kaikki mahdolliset inhilimilliset pyrkimykset voitaisiin kehittää huippuunsa. Motivoituisivatko ihmiset kehittämään kykyjään, jos siihen olisi ikuinen mahdollisuus? Ajallinen rajallisuus tekee asioista tärkeitä: koska asioita ei voi lykätä (loputtomiin), syntyy motivaatio. Kuolevaisuuteen liittyy lisäksi periaatteelinen epävarmuus: ajan määrää ei voi tietää. 

Kuolevainen elämäntilanne johtaa aivan eri elämänmuotoon kuin kuolematon. Lääketiede kehittyy, ja on mahdollista, että jossain vaiheessa emme enää kuole vanhuuteen - mikä olisi eräänlaista kuolemattomuutta - mutta muut kuolemisen muodot, kuten onnettomuudessa kuoleminen, olisivat edelleen olemassa. Tällainen tilanne eittämättä muuttaisi suhtautumistamme esimerkiksi riskien ottamiseen. Onko ylisuojelevan holhusyhteiskunnan takana piiloajatuksena toive tai kuvitelma kuolemattomuudesta (tai kuolemanpelko) - kunhan on kypärä päässä tilanteessa kuin tilanteessa, vältymme kuolemalta?

Wittgenstein mukaan kuolema ei ole tapahtuma vaan maailmanloppu (solipsismi). Solipsismi lähtee liikkeelle oletuksesta, että on vain yksi subjekti, minä. Käytännöllisellä tasolla solipsismin abstraktio lakkaa olemasta merkityksellinen. Solipsismi on kaukana käytännön elämän tilanteista, joissa toiset ovat aina läsnä. (Levinasin toiseuden etiikassa, ehdoton ettinen vastuu toisesta minulla, määrittää minuutta tavalla jossa vastuullinen eettinen subjekti, minä, on keskiössä. Pääseekö levinasin tyyppinen lähestymistapa koskaan eroon solipsismista?)

Merkityksellisyyden omakohtaisuuden kysymyksessä kuoleman filosofia kytkeytyy rakkauden filosofiaan.

Kuolevaisuus rajaa elämämme: kuolevaisus asettaa elämälle ajalliset rajat, kaikelle, mitä voimme tehdä tai olla. Kuolema on aina läsnä rakkaudessa, koska aika on aina radikaalilla tavalla rajallista.

Rakkaudenkin voi käsittää  kuolemana: rakastava antaa aina osan itsestään rakastetulle.

Entä voiko kuolemaa pelätä, jos ei rakasta mitään? Pihlströmin mukaan kuolemaa voi pelätä, vaikka olisi menettänyt rakkauden ja toivon. 

Varsinkin keskusteluosiossa leikittiin paljon scifi-henkisiä ajatusleikkejä - ja mikäpä olisikaan mielenkiintoisepaa, kuin leikkiä niitä ammattilaisen johdolla. Yksi spekuloitavista kysymyksistä oli kysymys ihmiskunnan kuolemisesta, jota lähestyttiin usealta kantilta.

Jos ihmiskunta kuolee, katoaako ihmiskunnan merkityksellisyys ja jos, niin onko se hyvä vai paha asia? Ensin Pihlström otti esiin epikurolaisen argumentin: kuolema ei voi olla paha asia sille, joka kuolee, koska kaikki, mikä on hyvää tai pahaa, liittyy aisteihin, ja kun havaitseva subjekti lakkaa kuolemassa olemasta, kuolema ei voi olla paha. Vasta-argumenttina Pihlström esitti privaatioteorian: kuolema voi olla paha sille, joka kuolee, koska kuolema vie hyviä asioita pois (privaatio). Kysymystä lähestyttiin näiden kahden argumentin näkökulmasta, mikä herätti lisäkysymyksiä: Onko kuolema paha - ja jos, niin kenelle? Jos ihmiskunta kuolee, onko "muita"?

Kysymys ihmiskunnan kuolemasta johti pohdintaan muistojen kuolemasta. Mikä on muistojen merkitys meille -  onko se lopullinen kuolema, kun kukaan ei muista meitä? Ajatuksen ja muiston kuolema. Muistaminen on kosketuspiste rakkauden ja kuoleman välillä. 

Muistamisen tavat ja käytännöt ovat osa sitä, miten suhtaudumme kuolemaan. Jos ajatellaan neljästä viiteen sukupolvea taaksepäin, kukaan ei muista ihmisiä, ellei kyse ole suurmiehistä tai vastaavista poikkeusyksilöistä. Tavalliset ihmiset vajoavat hämärään, josta mikään muistaminen ei kaiva heitä esiin. 

Pihlström havainnollisti muistamisen jatkumoa esimerkeillä brittiläisen Julian Barnesin kuolemanpelkoa käsittelevästä teoksesta "Nothing to be Frightened of". Barnes on spekuloinut ajatuksella "viimeisetsä lukijasta": jokaisella, joka kirjoittaa, on viimeinen lukija. Ajatus tuntuu sentimentaaliselta, mutta Barnes huomauttaa sarkastisesti, että "viimeistä lukijaa" ei kannata ajatella "erityisenä henkilönä", sillä hän ei ainakaan suositellut teosta luettavaksi kenellekään toiselle... Ehkäpä "viimeinen lukija" ei siis olekaan erityisen merkityksellinen hahmo. 

Toinen ihmiskunnan kuolemasta herännyt ajatusketju liittyi ihmisen ponnisteluihin ja motivaatioon tehdä asioita. Ihmisen ponnistelut olettavat pitkän aikajänteen: tämä on panokseni johonkin pidempään tai suurempaan prosessiin, ehkä pidempään kuin elämäni. Jos olisi olemassa tieto, että ihmiskunta tuhoutuu kuukausi kuolemani jälkeen, näiltä ponnisteluilta saattaisi kadota motiivi. Haluaisimmeko silti viime töiksemme tehdä jotain "merkityksellistä", vaikka aikajänne jäisi hyvinkin lyhyeksi? Ajattelemmko tekojemme vaikuttavan sukupolvienkin jälkeen? Miten käsitys tekojemme aikajänteestä vaikuttaa motivaatioon tai merkityksellisyyden kokemukseen? Voisiko teostani jäädä jälki jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, toisiko se merkityksellisyyden tekoihini?

"Aikaa on aika rajallisesti" on ajatus, joka toistui tilaisuudessa useasti ja jolla toinen haastajista myös osuvasti aloitti loppukommenttinsa kaksi minuuttia ennen tilaisuuden päättymistä. Tilaisuus tosiaan oli sellainen, jossa aika meni kuin siivillä ja jossa aikaa olisi toivonut olevan enemmänkin käytettävissä. 

Se, että kuoleman kysymyksen filosofinen pohtiminen perjantai-iltana voi olla viihdyttävää ja antoisaa, yllätti minut tällä kertaa erittäin positiivisesti.

Sokrates-väittelykilpailu

Lukiolaisille tarkoitetussa Sokrates-väittelykilpailussa aiheet liittyivät myös vuoden teemaan, rakkauteen. Aihepiirivalinta tuntui erittäin osuvalta, sillä rakkaudesta kaikilla on myös omakohtaista kokemusta filosofisten argumenttien lisäksi. Sanottavasta ei siis ollut puutetta, mikä teki väittelyistä myös todella hauskoja seurata. Aihepiiri ei kuitenkaan tarkoittanut, että väitteet olisivat mitenkään helppoja puolustettaviksi tai vastustettaviksi - vai miltäpä kuulostaa esimerkiksi "On parempi olla onnettomasti rakastunut kuin olla kokematta rakkautta"?