Nufit 2015 @ Paasitorni, Helsinki

 

Vuonna 2015 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli rakkaus, mikä osoittautui sekä kuuntelemieni alustusten että seuraaman Sokrates-väittelykilpailun kannalta erittäin osuvaksi ja moninäkökulmaiseksi valinnaksi. 

 

Irja Askola: "Rakkaus - kaikille vai vain toisille"

Piispa Irja Askola alusti aiheesta "Rakkaus - kaikille vai vain toisille". Alustuksen jälkeisessä yleisö- ja haastajakeskustelussa nousi esiin kysymyksiä rakkauden rajoista suhteessa ihmisyyteen ja tasa-arvoon. Eniten kuitenkin pohditutti Askolan määritelmä lähimmäisen rakastamisesta: "Jos minä rakastan lähimmäistäni, minä en määrittele hänen puolestaan, mikä on hyvää." Kommenteissa nousi esiin muun muassa lähetystyön historia - eikö se nimenomaan perinteisesti sisällä ajatuksen lähimmäisen hyvän määrittelystä. Paljon pohdittiin myös lähimmäisen hyvän määrittelemisen ja lähimmäisestä välittämisen rajaa. Askolan mukaan ero on asenteessa: ehkä me olemme nimenomaan liian arkoja puuttumaan läheisemme ongelmiin päällepäsmäröimisen pelossa.

 

Markus J. Rantala: "Mitä nainen haluaa?"

 

 

Joskus on ihan parasta heittäytyä sokkona uusiin kokemuksiin, toisinaan taas olisi hyvä ottaa asioista etukäteen selvää. Koin jälkimmäisen tunteen kuunnellessani Markus J. Rantalan alustusta "Mitä nainen haluaa?" Alustuksen otsikko oli niin provosoiva ja ympäripyöreä, että valitsin mennä kuuntelemaan häntä Ilkka ja Vappu Taipaleen "Seksi ja 1960-luku" -alustuksen sijaan, mutta kaduin valintaani, sillä Rantalan esitys osoittautui sisällöltään melko yksipuoliseksi.

Heti alussa selvisi, että kyseessä on luonnontieteellinen, evoluutiopsykologinen näkökulma aiheeseen, ja keskiössä on ulkonäkö, "sillä sitä voi tutkia". Rantalan mukaan käsitys kauneusihanteista syntyy jo vauvaiässä, joten kyse ei ole hänen mukaansa kulttuurisidonnaisista asioista. Kaikissa kulttuureissa suositaan nuoruutta, symmetrisyyttä ja suuria silmiä. Kulttuurilla toki on vaikutusta, mutta kauneuspiirteet vaikuttavat tutkimusten mukaan universaaleilta. 

Rantala käsitteli alustuksessaan kauneusihanteiden merkitystä parinvalinnassa. Rantala luennoi ääriään myöten täydelle salille, ja lähestymistapa oli heteronormatiivinen. Heteronormatiivisuutta hän ei kuitenkaan tuonut läpinäkyvästi ja selvästi esiin esityksen alussa, mikä mielestäni on vastuutonta - varsinkin kun otetaan huomioon, että hän oli puhumassa nimenomaan nuorille, Nuorten filosofiatapahtumassa. Tilaisuuden loppupuolella, kun yleisökysymyksissä nousi esiin sukupuolinen ja seksuaalinen monimuotoisuus, Rantala totesi, että evoluutiopsykologia ei ole heteronormatiivista, mutta yksittäinen tutkimus voi olla, "koska kaikkea ei voi kysyä". Tämä olisi pitänyt tehdä selväksi heti alussa, sillä toki tutkimus vastaa siihen kysymykseen, joka tutkimuskysymykseksi on valittu, ja niillä keinoin, jotka valitut metodit mahdollistavat.

Parinvalinnassa Rantala lähti liikkeelle eläinmaailmasta. Koreat koiraat eivät panosta jälkeläisten hoitoon, vaan ainoa naaraan saama hyöty on "hyvät geenit". Rantala on itse tutkinut selkärangattomia väitöskirjassaan, ja sitten hän kiinnostui ihmisistä. Ihminen ei halua pariutua henkilön kanssa, jolla on taudin tai sairauden merkkejä: inhon tunne on psykologinen adaptaatio. Kuvastaako miehen kasvojen komeus miehen immuniteettikykyä? Rantala päätti tutkia asiaa. Hän kuvasi miehiä, kysyi naisilta miesten puoleensavetävyydestä ja sitten testasi miesten immuniteettikykyä rokottamalla heitä. Tutkimus osoitti selkeän positiivisen korrelaation. Tutkimus toistettiin ja löydettiin sama korrelaatio uudelleen. 

Mitä ne kasvojen piirteet miehillä sitten ovat, jotka heijastavat hyvää immuniteettikykyä ja jotka siis vaikuttavat miellyttäviltä? "Toinen näyttää huippu-urheilijalta, toinen penkkiurheilijalta", tiivistää Rantala tietokonemallinnettujen kasvokuvien ulkonäön. Korkealla testosteronitasolla on yhteys siihen, että nainen kokee miehen puoleensavetäväksi: miehillä, joilla oli korkea testosteronitaso, oli tutkimuksen mukaan myös puoleensavetävimmät kasvot, mutta myös stressihormonitason piti olla matala. Stressihormoni aiheuttaa aknea, rasvan kerääntymistä kasvoihin ja vaikuttaa myös hiusten kasvuun, joten yhteys vaikuttaa ymmärrettävältä.

Kulttuurierojakin naisten mieltymyksisä löytyi. Maissa, joissa on paljon tauteja ja loisia, naiset olivat erityisen mieltyneitä korkean testosteronitason miehiin.

Myös alhainen rasvaprosentti on miehillä tärkeämpää kuin isot lihakset, mikäli katsotaan naisten mieltymyksiä.

Maskuliiniset miehet panostavat kuitenkin vähiten parisuhteeseen, mikä liittyy testosteroniin. Vähemmän testosteroniset miehet kompensoivat geenejään panostamalla parisuhteeseen ja romantiikkaan. Ovulaation aikana naiset suosivat runsastestosteronisia miehiä, muulloin vähätestosteronisia. Vaikutus on huomattu naimisissa olevissa naisissa, ei sinkuissa.

Rantala sai havainnoillaan yleisön naureskelemaan. Lopuksi Rantala totesi myös psyykkisten ominaisuuksien ja varakkujden vaikuttavan naisten parivalintakriteereihin ja antoi parinvalintaohjeita koottuna slidelle "Mitä tehdä jotta saisi naisen houkuteltua parisuhteeseen?" Rantalan esitys tuntui nojaavan varsin voimakkaasti sukupuoli- ja seksuaalistereotypioihin, joilla Rantala myös nauratti yleisöä. Vastaava tutkimus on toteutettu myös naisten kasvoilla, mutta sitä ei pysty selostamaan lyhyesti, koska "nainen on niin monimutkainen ja mies on paljon suorempi". Ahaa.

Näin suppeassa alustuksessa Rantalan tutkimuksesta tuli lähes henrylaasasmainen vaikutelma - biologian tai kauppatieteen sanasto riittää selittämään rakkautta lopulta varsin kapeasti. 

Yleisökysymyksenä nousi esiin, että entäpä jos parinmuodostuksen tavoite ei ole lisääntyminen. Tämä ajatus ei kuulemma vaikuta ihastumiseen ja parinmuodostukseen. Mikä on siis homoseksuaalisuuden rooli tässä? No, myös homoseksuaalisuudesta tuli yleisökysymys, johon Rantala tiivistetysti vastasi, että homomiehistä osa suosii samoja piirteitä kuin naiset, osa samoja kuin miehet; homot vaoivat hakea naisellista tai miehekästi kumppania, homot "jakautuvat selkeästi kahteen eri luokkaan". Homojen tutkiminen on siis monimutkaisempaa kuin heteroiden, koska homoseksuaaleissa on eri tyyppejä - heteroissako siis ei? 

En kyseenalaista evoluutiopsykologiaa tai sen tutkimustuloksia sinänsä, mutta esittämistapa ja varsinkin tässä kontekstissa oli mielestäni moraalisesti kyseenalainen. Tilaisuudesta jäi sellainen tunne, että nyt heteropojat, menkää kotiinne, ryhdistäytykää ja aloittakaa karotenoidipainotteinen ruokavalio, sillä se saa ihonne puoleensavetävämmään näköiseksi kuin rusketus (puhumattakaan keskitalven pohjoismaisesta kalmankalpeudesta), muokatkaa kasvonne symmetrisiksi, jolleivät ne sellaiset ole, nostakaa testosteronitasoanne ja miehistäytykää, sillä vain testosteronipitoisella tosimiehellä on mahdollisuuksia parinvalinnassa - romanttinen nössö joutuu vain palvelemaan naistaja hoitamaan kotona huutavat kakarat, jotka todennäköisesti eivät edes ole omia, sillä moraalisesti heikolla mutta ah niin kiimaisella ovulaatiohetkellään nainen on kuitenkin haksahtanut testosteronirenttuun.

Sami Pihlström: "Rakkauden ja kuoleman filosofia"

Nufitin parasta antia on juuri tämä: päästä seuraamaan ammatikseen ajattelevan ihmisen ajatuksenjuoksua. Ensialkuun epäröin, onko laisinkaan hyvä ajatus mennä kuuntelemaan alustusta näinkin synkeänoloisesta aiheesta. Uskontofilosofi Sami Pihlström totesi vielä alustuksensa alkuun keskittyvänsä lähinnä kuoleman filosofiaan. Hän onnistui kuitenkin puhumaan aiheesta siten, että puolentoista tunnin keskustelun aikana ja sen jälkeen oloni oli innostunut, uudistunut ja motivoitunut. Mahtavaa!

Koska kyseessä on filosofiatapahtuma, Pihlström lähti liikkeelle siitä, että kannattaa keskittyä siihen, mitä juuri filosofia vastaa rakkauden ja kuoleman tematiikan kysymyksiin - filosofian kysymykset ovat sellaisia, joihin muut tieteenalat eivät varsinaisesti keskity, vaikka muutkin tieteenalat toki näitä kysymyksiä ksäittelevät.

Kuoleman filosofia keskittyy tarkastelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden merkitystä. On tärkeää erottaa merkityksen (meaning) ja merkityksellisyyden (significant) käsitteet.  Kuoleman tematiikkaan liittyvien käsitteiden merkitystä Pihlström avasi siten, että "kuolema" on tila, hetki tai tapahtuma; "kuoleminen" puolestaan on prosessi; "kuolleena oleminen" on tila ja "kuolevaisuus" taipumus, joka aktualisoituu kuolemassa. Kuoleman käsitteen merkitys on eri kuin kuoleman kriteerit (kuten sydämen pysähtyminen), joiden avulla puolestaan voidaan määritellä kuolemaa. Milloin kuoleman prosessi alkaa? Syntymässä?

Kuoleman merkityksellisyys puolestaan liittyy elämään. Kuolema uhkaa elämän merkityksellisyyttä, mutta niin uhkaa kuolemattomuuskin. Antaako kuolema merkitystä elämälle vai kyseenalaistaako kuolema elämän merkityksen? Sikäli kuolema antaa elämälle merkityksen, että jos kuolemaa ei olisi, ei Pihlströmin sanojen mukaan olisi yksilöllisyyttä, sillä jos kaikki voisivat tehdä kaiken, eroja yksilöiden välillä ei olisi.  

Yleisökysymyksissä esiin nousi näkökulma, onko kuolema merkittävämpi yksilöllisyyden määrittelijä, vai olisiko se kuitenkin syntymä. Pihlström lähti vastauksessaan liikkeelle siitä, että toki syntymä on hyvin merkityksellinen: täytyy syntyä, jotta voi kuolla tai olla kuolemasta huolissaan. Syntymä on yksilön kannalta siis ratkaisevan tärkeää, mutta siitä päästään kysymykseen, miten yksilön identiteetti ylipäätään määrittyy. Voisiko tietty yksilö olla sama yksilö, jos hän olisi syntynyt joskus toiste? Onko aito mahdollisuus, että juuri tietty minä olisi voinut syntyä jossakin toisessa ajassa?

Jos elämän ja kuoleman merkityksellisyydet siis liittyvät toisiinsa, olisiko kuolemattomuus tylsää, loputtoman tylsää? Vasta-argumenttina tylsyydelle ovat moninaiset inhimilliset kyvyt: kuolemattomuudessa kykyjen kehittämiselle ei olisi aikarajaa, vaan kaikki mahdolliset inhilimilliset pyrkimykset voitaisiin kehittää huippuunsa. Motivoituisivatko ihmiset kehittämään kykyjään, jos siihen olisi ikuinen mahdollisuus? Ajallinen rajallisuus tekee asioista tärkeitä: koska asioita ei voi lykätä (loputtomiin), syntyy motivaatio. Kuolevaisuuteen liittyy lisäksi periaatteelinen epävarmuus: ajan määrää ei voi tietää. 

Kuolevainen elämäntilanne johtaa aivan eri elämänmuotoon kuin kuolematon. Lääketiede kehittyy, ja on mahdollista, että jossain vaiheessa emme enää kuole vanhuuteen - mikä olisi eräänlaista kuolemattomuutta - mutta muut kuolemisen muodot, kuten onnettomuudessa kuoleminen, olisivat edelleen olemassa. Tällainen tilanne eittämättä muuttaisi suhtautumistamme esimerkiksi riskien ottamiseen. Onko ylisuojelevan holhusyhteiskunnan takana piiloajatuksena toive tai kuvitelma kuolemattomuudesta (tai kuolemanpelko) - kunhan on kypärä päässä tilanteessa kuin tilanteessa, vältymme kuolemalta?

Wittgenstein mukaan kuolema ei ole tapahtuma vaan maailmanloppu (solipsismi). Solipsismi lähtee liikkeelle oletuksesta, että on vain yksi subjekti, minä. Käytännöllisellä tasolla solipsismin abstraktio lakkaa olemasta merkityksellinen. Solipsismi on kaukana käytännön elämän tilanteista, joissa toiset ovat aina läsnä. (Levinasin toiseuden etiikassa, ehdoton ettinen vastuu toisesta minulla, määrittää minuutta tavalla jossa vastuullinen eettinen subjekti, minä, on keskiössä. Pääseekö levinasin tyyppinen lähestymistapa koskaan eroon solipsismista?)

Merkityksellisyyden omakohtaisuuden kysymyksessä kuoleman filosofia kytkeytyy rakkauden filosofiaan.

Kuolevaisuus rajaa elämämme: kuolevaisus asettaa elämälle ajalliset rajat, kaikelle, mitä voimme tehdä tai olla. Kuolema on aina läsnä rakkaudessa, koska aika on aina radikaalilla tavalla rajallista.

Rakkaudenkin voi käsittää  kuolemana: rakastava antaa aina osan itsestään rakastetulle.

Entä voiko kuolemaa pelätä, jos ei rakasta mitään? Pihlströmin mukaan kuolemaa voi pelätä, vaikka olisi menettänyt rakkauden ja toivon. 

Varsinkin keskusteluosiossa leikittiin paljon scifi-henkisiä ajatusleikkejä - ja mikäpä olisikaan mielenkiintoisepaa, kuin leikkiä niitä ammattilaisen johdolla. Yksi spekuloitavista kysymyksistä oli kysymys ihmiskunnan kuolemisesta, jota lähestyttiin usealta kantilta.

Jos ihmiskunta kuolee, katoaako ihmiskunnan merkityksellisyys ja jos, niin onko se hyvä vai paha asia? Ensin Pihlström otti esiin epikurolaisen argumentin: kuolema ei voi olla paha asia sille, joka kuolee, koska kaikki, mikä on hyvää tai pahaa, liittyy aisteihin, ja kun havaitseva subjekti lakkaa kuolemassa olemasta, kuolema ei voi olla paha. Vasta-argumenttina Pihlström esitti privaatioteorian: kuolema voi olla paha sille, joka kuolee, koska kuolema vie hyviä asioita pois (privaatio). Kysymystä lähestyttiin näiden kahden argumentin näkökulmasta, mikä herätti lisäkysymyksiä: Onko kuolema paha - ja jos, niin kenelle? Jos ihmiskunta kuolee, onko "muita"?

Kysymys ihmiskunnan kuolemasta johti pohdintaan muistojen kuolemasta. Mikä on muistojen merkitys meille -  onko se lopullinen kuolema, kun kukaan ei muista meitä? Ajatuksen ja muiston kuolema. Muistaminen on kosketuspiste rakkauden ja kuoleman välillä. 

Muistamisen tavat ja käytännöt ovat osa sitä, miten suhtaudumme kuolemaan. Jos ajatellaan neljästä viiteen sukupolvea taaksepäin, kukaan ei muista ihmisiä, ellei kyse ole suurmiehistä tai vastaavista poikkeusyksilöistä. Tavalliset ihmiset vajoavat hämärään, josta mikään muistaminen ei kaiva heitä esiin. 

Pihlström havainnollisti muistamisen jatkumoa esimerkeillä brittiläisen Julian Barnesin kuolemanpelkoa käsittelevästä teoksesta "Nothing to be Frightened of". Barnes on spekuloinut ajatuksella "viimeisetsä lukijasta": jokaisella, joka kirjoittaa, on viimeinen lukija. Ajatus tuntuu sentimentaaliselta, mutta Barnes huomauttaa sarkastisesti, että "viimeistä lukijaa" ei kannata ajatella "erityisenä henkilönä", sillä hän ei ainakaan suositellut teosta luettavaksi kenellekään toiselle... Ehkäpä "viimeinen lukija" ei siis olekaan erityisen merkityksellinen hahmo. 

Toinen ihmiskunnan kuolemasta herännyt ajatusketju liittyi ihmisen ponnisteluihin ja motivaatioon tehdä asioita. Ihmisen ponnistelut olettavat pitkän aikajänteen: tämä on panokseni johonkin pidempään tai suurempaan prosessiin, ehkä pidempään kuin elämäni. Jos olisi olemassa tieto, että ihmiskunta tuhoutuu kuukausi kuolemani jälkeen, näiltä ponnisteluilta saattaisi kadota motiivi. Haluaisimmeko silti viime töiksemme tehdä jotain "merkityksellistä", vaikka aikajänne jäisi hyvinkin lyhyeksi? Ajattelemmko tekojemme vaikuttavan sukupolvienkin jälkeen? Miten käsitys tekojemme aikajänteestä vaikuttaa motivaatioon tai merkityksellisyyden kokemukseen? Voisiko teostani jäädä jälki jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, toisiko se merkityksellisyyden tekoihini?

"Aikaa on aika rajallisesti" on ajatus, joka toistui tilaisuudessa useasti ja jolla toinen haastajista myös osuvasti aloitti loppukommenttinsa kaksi minuuttia ennen tilaisuuden päättymistä. Tilaisuus tosiaan oli sellainen, jossa aika meni kuin siivillä ja jossa aikaa olisi toivonut olevan enemmänkin käytettävissä. 

Se, että kuoleman kysymyksen filosofinen pohtiminen perjantai-iltana voi olla viihdyttävää ja antoisaa, yllätti minut tällä kertaa erittäin positiivisesti.

Sokrates-väittelykilpailu

Lukiolaisille tarkoitetussa Sokrates-väittelykilpailussa aiheet liittyivät myös vuoden teemaan, rakkauteen. Aihepiirivalinta tuntui erittäin osuvalta, sillä rakkaudesta kaikilla on myös omakohtaista kokemusta filosofisten argumenttien lisäksi. Sanottavasta ei siis ollut puutetta, mikä teki väittelyistä myös todella hauskoja seurata. Aihepiiri ei kuitenkaan tarkoittanut, että väitteet olisivat mitenkään helppoja puolustettaviksi tai vastustettaviksi - vai miltäpä kuulostaa esimerkiksi "On parempi olla onnettomasti rakastunut kuin olla kokematta rakkautta"?

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

 

"Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty."

Otava 2014. 334 s.

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies kertoo heitä, jotka kansalaissodan jälkeen eivät nähneet elämälleen mahdollisuuksia Suomessa vaan päättivät lähteä rajan yli itään - osin rohkean huimapäisesti, osin ainoana mahdollisuutenaan.

Graniittimiehen keskushenkilö on Klara - tai sen nimen hän itselleen valitsee uudessa kotimaassaan. Klara ja Ilja hiihtävät itärajan yli Pietariin talvella 1922, ja siitä alkaa heidän uusi elämänsä. Graniittimies käsittelee pitkälti samaa takinkääntämisen ja identiteetin tematiikkaa kuin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, mutta lyyrisemmin ja vähemmän sekavasti. Neuvosto-Venäjä rakentuu kertomuksista:

"Olisin voinut kysyä: mutta miksi et kertonut, tai: miksi kerroit vain osan. Miksi sanoit että olit yksin maailmassa? Mutta tiestin jo, että kun ihminen otti uuden nimen, hän otti usein myös uuden menneisyyden. Tässä kaupungissa ihminen oli se, joka hän sanoi olevansa."

"Tyhjä tulevaisuus vailla yhtään suuntaviittaa antoi ihmiselle äärettömän rohkeuden. Niin monta kertaa hän oli jo muodostellut itsensä uudelleen. Miksei vielä kerran, ja vielä rohkeammin kuin koskaan. Nyt hän sen käsitti. Voittaja oli se joka julkeimmin kertoi menneisyytensä ja muovaili sitä."

Klaran ja Iljan tarinasta muovautuu kuitenkin julmempi, köyhempi ja arvaamattomampi kuin he kuvittelivat tai toivoivat saapuessaan Pietariin. Vallankumouksen jälkeenkin on yhä paljon työtä tehtävänä, ja maailma muuttuu hitaasti. Unelma kääntyy realismiksi, ja realismi alkaa vuosien saatossa saada yhä arvaamattomampia sävyjä. Näin pohtii Galkin, Klaran ystävä, jonka kanssa Klara on ottanut tehtäväkseen pyörittää Ilon seppiä, taloa, joka tarjoaa huolenpitoa ja mielekästi tekemistä katulapsille:

"En minä Harkovastakaan paratiisia löytänyt. Ei sitä maan päälle noin vain tehdä. Mutta se oli kylliksi hyvää, mitä minä näin. Ehkä me pääsemme vielä siihen, että saamme tasoitettua kaikkien tien. Että kohta ei enää ihmisten elämäntietä leimaa sokea sattuma - se mihin hän on sattunut syntymään. Ehkä me saamme liitettyä yhteen tarpeeksi paljon rakkautta ja hyviä, tarmokkaita ihmisiä. Ehkä, kuka tietää."

Paitsi että vallankumous on tapahtunut yhteiskunnassa, se tapahtuu myös Klarassa. Galkin analysoi muutoksen mahdollisuuden mekanismia: 

"Siitä muutoksesta. Minä uskon että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä."

Mikä sitten kestää? Rakkaus, avioliitto, ystävyys, yhteiskuntajärjestys, vallanhimo, äitiys? Yhteiskunta ympärillä rakentaa tarkkailukoneistoaan, hierarkiaa, jonka osiksi joitakuita kiinnostaa hakeutua. Uusi yhteiskunta vaatii uudenlaisen ihmisen? Vanhan yhteiskunnan - ja vanhanaikaisen ihmisen - on muututtava tai murruttava?

Loppua kohden Graniittimies keskittyy muutoksen kysymyksiin ja pienen ihmisen rooliin niiden myllerryksessä. Myös kerrontatekniikka muuttuu: romaanin alkupuolella kerronta suodattuu Klaran kautta, loppupuolella kerronnan näkökulmat vaihtelevat henkilöhahmosta toiseen ja Klara hahmona välittyy lähinnä muiden havaintojen kautta. Kerrontavalintaa voi pitää perusteltuna, mutta itse olisin halunnut viettää enemmän aikaa Klaran seurassa, nähdä loppuun saakka tapahtumat hänen silmillään.

Viimeisia Klaran kanssa jaettuja havaintoja ovat kielot. Kielokimppu on viesti, ja sen kohtalo tiivistää hienovireisesti ja symbolisesti sen, mitä ajatuksia yhteiskunnan muutokset eri yksilöissä herättävät:

"Ilja kantoi illalla kielot pois huoneesta, koska niiden tuoksu teki hänen päänsä kipeäksi. Minä peittelin Dunjan ja istuin ikkunan ääressä koko kirkkaan toukokuun yön. Minä kirjailin palttinaisen kankaan täyteen kieloja, tuoksuttomia, vaiteliaita - kirjailin jotta muistaisin äitini, päätökseni, teräksisen tyyneyteni."

Maaseudun tulevaisuus @ Kansallisteatteri, Helsinki

Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuus (ohjaus Leea Klemola) oli tylsin pitkään aikaan näkemäni näytelmä.

Kun kuulin Maaseudun tulevaisuudesta, kiinnostuin sen näkemisestä, sillä ajattelin sen olevan kantaaottava ja ajatuksia herättävä, ehkäpä jotain samankaltaista Kansallisteaterille kuin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas (2007). Näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton - raportoitiin katsojista, jotka lähtivät kesken pois, koska teos oli niin järkyttävä. Osa puolestaan kehui kokemusta.

Maaseudun tulevaisuuden katsominen on rinnastatettavissa kokemukseen, jossa menee baariin puolenyön jälkeen selvin päin ja koettaa saada selvää siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Suuren osan ajasta ihmiset puhuvat toistensa päälle tai puheesta ei muuten vain saa selvää, ja punainen lanka katkeilee. Käsitellään "rohkeasti" "rohkeita" aiheita, kuten eläimiin sekaantumista ja lapsenmurhaa, nälvitään uskomushoidoille ja rienataan uskontoa. Ollaan kännissä ja hillutaan munasillaan. Sokeeraavaa? Pikemminkin kuin pitkä, väljähtynyt vitsi.

Kaikki on äärimmäistä ja absurdia, mutta mistään ei oikein onnistuta sanomaan mitään. Katsojana minulle tuli sellainen olo, kuin käsikirjoittajat olisivat "saaneet monta tosi hyvää ideaa", mutta suurin osa ideoista ei vain toiminut näyttämöllä. Dialogissa on paljon tyhjäkäyntiä. Reilun kolmen tunnin katsomiskokemuksen jälkeen olo oli uupunut, kuin jyrän alle jäänyt. Edes väliaikaskumppa ei pelastanut tilannetta, sillä ensimmäisellä puoliajalla on muutamia onnistuneita vitsejä, toisella puoliajalla naurahdin kerran - kun hevosen sielu alkoi laulaa joulunvietossa.

Apulanta: Kosto kaikista vuosista @ Barona-areena, Espoo

 
Apulannan perjantain Kosto kaikista vuosista -keikka Barona-areenalla oli yksiselitteisesti loistava. Bändillä on niin runsaasti hittibiisejä, että niistä riittää materiaalia pari-kolmetuntisenkin keikan sisällöksi siten, että eteneminen ei ole ennalta-arvattavaa.

Loppuunmyyty areena lämpeni tanssimaan ja juhlimaan yläkatsomoita myöten, slovareissa yleisö muuttui taskulamppumereksi, josta pilkahti kuitenkin myös muutama perinteisen tyylin sytkäri.

Puolivälissä keikkaa oli akustinen sessio, jossa kuultiin muun muassa Teit meistä kauniin. Vain elämällä ei onneksi juuri mehusteltu Armon spiikkiä ("tästä laulusta on kuultu upeaa versiointia") lukuun ottamatta, ja itse olen erittäin tyytyväinen siihen, ettemme kuulleet esimeksiksi Brontosaurusta, vaan keikka keskittyi bändin omaan tuotantoon.

Tosin kokoonpanoa kuunnellessa tunne siitä, että kyseessä on nimenomaan Tonin ja Sipen bändi, vahvistui. Mukana oli tietysti myös uusi basisti ja hänen lisäkseen biisejä oli vahvistettu erinäisin kokoonpanoin, mutta spiikkaajina olivat Toni ja Sipe, ja he osoittivat sanansa yleisölle tai toisilleen.

Ilman Mitä kuuluu -hittiä tästä kesikasta ei olisi voinut selvitä, yleisössä jännitettiin lähinnä sitä, missä vaiheessa kappale kuullaan. Sipellä oli vaikuttava rumpusoolohetki, joka olisi toiminut käsittämättömän hienona introna Mitä kuuluulle, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Biisi oli säästetty keikan loppuun, ja se alkoi valokeilalla, jossa seisoi Tuukka Temonen. Biisin sanoissa Temosen läsnöoloa vielä alleviivattiin siltä varalta, josko joku yleisössä olisi onnistunut sen missaamaan. Hienoa, että Tuukka oli keikalla mukana.

Suomen alkoholilainsäädännön vuoksi näin pitkä keikka olisi mielestäni toiminut paremmin kahdessa osassa, väliajan kanssa, hieman kuin teatteriesitys. Voi tietysti olla, että väliajan toteuttaminen olisi ollut teknisesti hankalaa loppuunmyydyn katsomon kanssa, mutta toisaalta, eikö jääkiekko-otteluissakin ole erät erätaukoineen. Väliaika olisi ollut varsin yleisöystävällinen ratkaisu. Toisaalta keikan puolivälin kieppeillä mitä ilmeisimmin oli muutaman minuutin mittainen ääniefektiosio, jolle ammattimaisesti onnistuimme ajoittamaan henkilökohtaisen väliaikailumme.

Kosto kaikista vuosista oli upea kokemus. Mietimme myös sitä, että kyseessä on jonkinlainen sukupolvikokemus. Apulanta on meidän sukupolvemme bändi (keski-ikä keikalla oli ehkä 35), ja nyt olemme nähneet sen shown. Tallenne-dvd tulee sitten postissa joskus helmikuussa, sitä odotellessa. Kiitos Apulanta!

Jatkot Bar Bäkkärissä olivat jallupainotteiset.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

"Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa, on punainen puutalo."

Tammi 2014. 272 s.

Innostuin suunnattomasti, kun kuulin syksyllä Riina Katajavuoren Wenla Männistöstä: nyt joku on puhaltanut eloa Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja vieläpä nostanut fokukseen romaanin naiset. Hienoa!

Wenla Männistö osoittautui kuitenkin ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. Pitkään - ainakin puoliväliin saakka - minua etäännytti romaanin nuortenkirjamaisuus. Ja ihmekö tuo, kun keskushenkilöt - Wenla, Ansku ja Juko Brossit - ovat kahdenkymmenen molemmin puolin, enemmistö teinejä. Sitten ehkä päätin antautua nuortenkirjamaisuudelle ja niinpä se veikin mennessään: dialogi rullaa sujuvasti ja nasevasti ja intertekstuaalisia sekä kulttuurisia viittauksia vilisee niin runsaasti, että loppuun on nähty parhaaksi kirjata lähdeluettelo ("Taustalla").

Henkilöhahmojen nykyversioissa on särmää. Sekä Jukolan veljessarja että Wenla ja Ansku perheineen ovat haavoittuvia, epätäydellisiä ja kuitenkin samalla itsevarman tai omapäisen yliampuvan huumorintajuisia. He eivät ole nykyajan mammonaa tavoittelevia finanssivoittajia, vaan oman elämänsä duunareita ja selviytyjiä, kukin tavallaan. Elämään mahtuu niin erheitä ja erehdyksiä kuin hetkessä kantavia valintojakin. Kuin subtekstissään myös Wenla Männistössä on runsaasti lauluja, jotka sanoittavat henkilöhahmojen tunnemaailmaa.

Lopulta Wenla Männistö osoittautuu onnistuneeksi kokeiluksi ja teokseksi, joka onnistuu Kiven perspektiiviä hyödyntäen näyttämään jotain olennaista myös meidän ajastamme.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."

Tammi 2014. 559 s.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.

He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.

Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä  mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.

Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."

Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?

Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan:  "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."

Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:

"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"

Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."

Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:

"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."

Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.

Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."

Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?

Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.

Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

"Päijät-Hämeen maakunnassa, kolmisenkymmentä kilometriä Lahdesta koilliseen sijaitsee Heinolan pieni kaupunki."

Like 2014. 432 s.

Ari Väntäsen Apulannasta kirjoittama bänditarina Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on innostuttavaa luettavaa. Kirja kertoo Apulannan tarinan alkuhämäristä, 1980-1990-lukujen taitteesta,  aina kirjan julkaisuvuoteen, 2014, saakka. Teos on jaoteltu levyjen mukaan, mikä toimii hyvin punaisena lankana. Bändistä välittyy kuva oman tiensä kulkijana, vaikkakaan "oma tie" ei ole teoksen perusteella ollut Apulannan pojille itselleenkään aina erityisen kirkas - tai kirkkauden hetkinä suunta on voinut jäsenestä riippuen näyttää hyvinkin erilaiselta.

Yli kahdenkymmenen vuoden mittaiselle uralle on mahtunut niin menestystä kuin yhteisiä ja yksityisiäkin kriisin hetkiä, muutoksia kokoonpanossa ja musiikillisissa suuntaviivoissa. Väntäsen kirja piirtää kuitenkin kuvan bändistä, joka on säilyttänyt kieron huumorintajunsa ja eteenpäin menemisen meiningin. Huumorintajusta kertoo mielestäni osuvasti esimerkiksi se, mitä bändi on rahallista menestystä saavutettuaan päättänyt sponsoroida ja miten: lukiossa yritykset jakoivat satasen stipendejä hyvästä koulumenestyksestä, Apulanta puolestaan alkoi jakaa kolmen tonnin stipendiä rok-asenteesta. Kunnioitettavan piikittelevää huumoria - jossa, kuiten osuvassa huumorissa aina, on totuuspohja mukana.

Apulanta-kirjaa on mielenkiintoista lukea paitsi faninäkökulmasta tai katsauksena suomalaiseen rockin historiaan, myös sen välittämän tekemisen meinigin vuoksi. Lukiessa tulee sellainen fiilis, että voisi nousta ja lähteä tekemään niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä - sillä tekemällä tapahtuu, sen Apulanta saa historiikissaan selvästi sanottua ja sen vuoksi Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on onnistunut teos: se ei vain kerro vuosien aikana tapahtuneista vaan sysää lukijassa liikkeelle uutta intoa.