Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti

"Valonvälähdys heijasti hirttäytyneen miehen varjon seinälle."

Like 1998/2003. Suom. Katja Kallio. Alkuteos El club Dumas, 1993. 449 s.

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti oli takkuisinta luettavaa aikoihin, mutta tulipa kahlattua läpi.

Teoksen ideassa on jotain samaa kuin Da Vinci -koodissa: arvoituksen ratkaisija, tässä tapauksessa kirjaetsivä Lucas Corso, säntäilee ympäri Eurooppaa jäljittämässä käsikirjoituksia ja kertomuksia ja havaitsee yhtäkkiä olevansa keskellä epäilyttävää tapahtumavyyhtiä, arpinaamaisen miehen varjostamana.

Yhdeksäs portti vilisee kirjallisuusviittauksia, ennen kaikkea Dumasin Kolmeen muskettisoturiin. Lukija joutuu nimien ja kertomusten vyyhtiin, jossa ei aina tiedä, puhutaanko fiktion sisäisestä todellisuudesta vai jostain teoksesta - varsinkin kun intertekstuaalisuus limittää todellisuudet toisiinsa.

Yhdeksäs portti koettaa olla jännittävä, jopa saatanan kanssa flirttaileva salatieteinen kertomus, mutta jännite ei missään vaiheessa synny puhumattakaan siitä, että se kantaisi. Epäilyttäviä kuolemantapauksia, kohtalokkaita naisia ja takaa-ajoja on aika ajoin, mutta ne eivät muutu eläviksi. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia tyyppejä. Jännitystä koetetaan luoda varsin kömpelöin keinoin - eräässäkin intensiiviseksi pyrkivässä kohtauksessa "salama valaisi hänen kasvonsa" noin kolme kertaa. Hohhoijaa.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

"Jäämerentie tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua." 

Otava 2012. 333 s.

Heidi Könkään Dora, Dora -romaani käsittelee Lapin sotaa kuin myös aiemmin keväällä lukemani Katja Ketun Kätilö. Siinä missä Kätilö oli naturalistisuudessaan varsin ristiriitainen kokemus, Dora, Dora on psykologisuudessaan ainakin minulle huomattavasti helpommin lähestyttävä teos, jossa ajankuva välittyy hienovaraisempien kielellisten yksityiskohtien kautta.

Dora, Dorassa henkilöhahmogalleria koostuu Hitlerin valtakunnanarkkitehti Albert Speerin Jäämeren rannalle suuntaavasta seurueesta. Speer kokee Hitlerin hylänneen hänet ja kaipaa pimeyttä ja etäisyyttä selvitelläkseen ajatuksiaan, ja niinpä hän on valinnut joulun 1943 matkakohteekseen Jäämeren - romaanin tapahtumat sijoittuvat siis hyvin samoihin maisemiin Kätilön kanssa.

Speerin seurueeseen kuuluvat hänen sihteerinsä Annemarie, kaksi esiintyvää taiteilijaa - taikuri ja viulisti - sekä suomalainen tulkki. Romaanin kertojia ovat Speer, Annemarie, taikuri ja tulkki. Tapahtumia, tuntemuksia ja kokemuksia kerrotaan lyhyehköissä luvuissa eri kertojien näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on tunnistettava tapansa havainnoida maailmaa. Tekniikka tuo näkyviin hienosti henkilöhahmojen psykologiaa ja näyttää miljööt ja tapahtumat ristivalossa.

Ennen kaikkea romaani on Speerin matka kohti pimeyttä ja yksinäisyyttä. Annemarien hahmon kautta näytetään sota-aika naisen silmin, mutta siten, että varsinaiset sotatapahtumat ovat aina kaukana - tosin Annemarie tietää Saksan keskitysleiriarkkitehtuuristakin varsin tarkasti, koska hän puhtaaksikirjoittaa kaikki Speerin kirjeet, mutta mitä ja miten hän ymmärtää kokonaisuuksia, on katsomisen tavasta kiinni. Annemarien mies on passitettu itärintamalle, ja miehen kohtalo askarruttaa Annemarieta.

Tulkki on romaanissa (kahden tai useamman) kielen ja kulttuurin välissä, osin näköalapaikalla sotaan ja rintamiin, osin vain työläisenä, näkymättömänä. Taikurin kertojarooli on jossain määrin näkökulmaltaan samanaikaisesti sekä keventävin että ahdistavin, taikurista on rakennettu hieman klovnimainen, karnevalistinen mutta surullinen, ulkopuolisen tarkkailijan hahmo.

Henkilöhahmoista kaikki tuntevat sota-ahdistusta omalla tavallaan, jokainen heistä myös tuntee irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta eri syistä, suhteessa eri asioihin ja eri asetelmiin. Henkilökuvaus tavoittaa uskottavasti sodan ilmapiirin, juurettomuuden ja alati ailahtelevan tunteettoman kylmyyden ja voimakkaat, impulsiiviset tunteenpurkaukset:

"Ne, jotka tulevat pimeässä toisiaan kohti, eivät voi koskaan sietää valoa. Valo on räikeäää, jotenkin sopimatonta. Kostea, lämmin kellarinhämärä tekee hyvää, sellainen, missä silmät eivät voi kieltää mitään."

Jäämerenrannan kaamospimeydessä ahdistus ja kohtalot eskaloituvat kuten samanaikaisesti Saksan monen rintaman sota.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. Sairaus

 

"On toivottoman harmaa päivä."

Johnny Kniga 2014 [niteessä ei lue painovuotta]. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrik tårar utan handskar - 2. Sjukdomen, 2013. 300 s.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa, Sairaus, on ahdistavaa luettavaa - kuten nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisestä osasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista toisessa osassa keskitytään Benjaminin ja Rasmuksen suhteeseen, mutta mukana ovat myös Raine, Lars-Åke, Seppo, Paul ja Bengt.

HIV, tai HTLV-III, tuntuu olevan jatkuvasti esillä niin mediassa kuin homomiesten välisissä suhteissakin. Media demonisoi viruksen ja sen kantajat, ja lainatut äänenpainot ja otsikot ovat kuin suoraan natsi-Saksasta; tuntuu vaikealta uskoa, että kyseessä on (vain) kolmenkymmenen vuoden takainen Ruotsi.

Yhteiskunnan tasolla Gardell kuvaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen, homoihin ja HIV:hen, ja mukana on myös uskonnon ja uskonnollisen yhteisön näkökulma, sillä toinen päähenkilöistä, Benjamin, on jehova. Syvimmiltään romaanissa on kuitenkin kysymys rakkaudesta, oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Gardell kuvaa myös erilaisia kaapista ulos tulemisia ja kaksoielämän identiteettikriisiä, joista jälkimmäistä havainnollistetaan eritoten Benjaminin hahmon kautta: "On kaksi Benjaminia. Jotka eivät voi kohdata toisiaan koskaan. Tällaisena asia ei voi jatkua. Hänen on keksittävä keino lopettaakseen valehtelemisen, itselleen ja kaikille muille, hän ei vain tiedä miten."

Romaanissa on myös runsaasti takaumia, joten pelkkää sairautta ja sairastamista osa ei nimestään huolimatta kuvaa. Takaumat eivät kuitenkaan lainkaan helpota tai kevennä lukukokemusta, koska lukijalla on jo tieto, minne tai mitä kohti romaanihenkilöiden elämä kulkee.

Sairaus on romaani, jonka lukemista ei voi jättää kesken, vaikka romaanin maailman ahdistavuudesta johtuen välillä tekisikin mieli. Trilogian kolmas osa, Kuolema, ilmestyy syksyllä 2014. Toivottavasti sitä ei tehdä hirvittävällä kiireellä, sillä toiseen osaan oli jäänyt muutama tökerö verbivirhe. Gardell vaihtelee moduksia ja tempuksia virkkeiden sisälläkin, joten suomentajan pitää varmasti olla varsin skarppina, mutta esimerkiksi virke tyyliin "Lars-Åken pahin painajainen on, jos se haaskalintu Peter Bratt oli [--> olisi] kysynyt asiaa häneltä, joutua osalliseksi esimerkiksi auto-onnettomuuteen --" saa lukijan irvistelemään.

Muutamista tällaisista kohdista huolimatta romaani on monella tasolla niin koskettava, että sen lukeminen kuivin silmin on täysin mahdotonta.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

 

"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

Karisto 2013. 254 s.

Terhi Rannelan romaani Punaisten kyynelten talo kertoo rankasta aiheesta, Kamputsean kansanmurhasta. Romaanissa on käytetty näkökulmatekniikkaa, jolla valotetaan tapahtumia eri sukupuolten ja sukupolvien näkökulmasta, ja näkökulmatekniikalla pyritään osoittamaan myös se, kuinka monisäikeinen kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on.

Viimeeksi mainittu seikka on Rannelan romaanin suurin ansio: jos järjestelmän ilmianto- ja tarkkailukoneisto on viritetty niin äärimmilleen kuin 1970-luvun Kamputseassa, kaikki ovat sekaantuneet siihen jollain lailla. Romaani onnistuu käsittelemään vainoharhaisuutta uskottavasti.

Romaanin lopussa on luettelo aihepiirin kirjallisuudesta otsikolla "Keskeisiä lähteitä ja inspiroijia". Luettelosta löytyy itselleni kaksi entuudestaan tuttua suomennettua kirjaa. Denise Affoncon omaelämäkerta Elossa kuoleman kentillä ja Kim Echlinin romaani Kadonneet. Vaikka Rannelan romaani on varsin hyvä, mielestäni nämä kaksi lähdeluettelossa mainittua teosta ovat parempia.

Jens Lapidus: Rahalla saa - Stockholm noir I

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta."

Like 2009. Suom. Anu Koivunen. Alkuteos Snabba Cash - Stockholm noir I, 2006. 614 s.

Jens Lapiduksen trilleridekkari Rahalla saa on varsin peruskauraa kesäluettavaksi. Romaanissa käytetäään näkökulmatekniikkaa, Tukholman alamaailmaa kuvataan muun muassa "jugoslaavimafiosojen" ja yläluokan nuorten jetset-aikuisten näkökulmasta; laillisen maailman näkökulmaa edustavat poliisiraportit ja pöytäkirjat. Keskiössä ovat huumeet (eritoten kokaiini), niiden kauppa, käyttö ja niihin liittyvä kulttuuri, mutta myös ihmiskauppaa sivutaan ja väkivalta on toki olennainen osa teosta.

Rahalla saa on voyerismia keskiluokkaiselle lukijalle: se on näköalapaikka toisaalta rikollisten maailmaan, toisaalta yläluokan ylettömään rikkauteen ja rahankäyttöön. Samastumishahmoksi lukijalle on kirjoitettu JW, opiskelijapoika, joka koettaa häivyttää ja salata keskiluokkaisen taustansa, jota hän itse pitää moukkamaisena, ja koettaa päästä osaksi jetset-piirejä ja heidän elämäntapaansa.

Henkilökuvaus on latteaa, kullakin hahmolla on noin yksi dominoiva piirre, joka määrittää hahmon toimintaa, toimintatapaa ja tavoitteita. Juonikuvio on melko ennalta-arvattava - jollain lailla kaikki hahmot totta kai liittyvät toisiinsa, vaikka he eivät itse sitä tiedä. Serbipahisten kutsuminen "jugoslaaveiksi" tuntuu epäuskottavalta ja suurpiirteiseltä - tuntuu vaikealta uskoa, että Jugoslavian veristen hajoamissotien jälkeen alueen asujaimisto kokisi itseään "jugoslaaveiksi" (tuntevatko "neuvostoliittolaiset" edelleen itsensä "neuvostokansalaiksiksi"?), ja romaanissa kyse on selvästikin vain serbeistä - miksi heitä ei siis kutsuta serbeiksi? Toisaalta ajankohtana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, Serbia ja Montenegro muodostivat vielä yhtenäisen valtion, mikä saattaa selittää seikkaa.

Rahalla saa tuntuu jokseenkin aikuisille suunnatulta väkivaltateletappitarinalta, jossa kyllä kaikenlaista rikollista tapahtuu, mutta henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta johtuen missään vaiheessa ei oikein kunnolla jännitä kenenkään puolesta. Paljon parempi ja jännittävämpi samaa aihepiiriä - ihmis- ja huumekauppaa - käsittelevä trilleri on esimerkiksi Michael Katz Krefeldin Langenneet.

Loppuratkaisu on kirjoitettu siten, että siitä on helppoa jatkaa trilogiaa. Lukijana minulle ei jäänyt erityistä intohimoa jatkaa lukemista - jos jatko-osat tupsahtavat vastaan mökkiolosuhteissa, joissa toisena vaihtoehtona on lintukirja, valitsen todennäköisesti Lapiduksen.

Lokrum, Dubrovnik

 
Lokrumin saari aivan Dubrovnikin edustalla on loistava päiväretkikohde - veneitä saareen lähtee vanhasta satamasta puolen tunnin välein ja edestakainen venelippu sisältää myös saaren pääsymaksun.

 
Saari on luonnonsuojelualue, ja siellä on tekemistä moneen makuun. Riikinkukkokammoisille paikkaa tosin ei voi suositella, sillä laivalaiturin puoleinen pääty saaresta kuhisee riikinkukkoja, joiden rääkäisyt halkovat ilmaa jatkuvasti (melko eksoottista).

Parasta saarella ovat sen rantakalliot. Laivalaiturin puoleisessa päädyssä on hyvinkin kalliosta. Auringonottajat viihtyvät matalilla, tasaisilla kalliolla, joilla on myös runsaasti uimatikkaita. Kaikki saaren rannat ovat kallioisia, ja enemmän omaa rauhaa on tarjolla muilla kallioilla. Uimatikkaat eivät varsinaisesti helpota uimaan menemistä, suisteltavampaa on ottaa mukaan uimakengaät - tosin ilman niitäkin pääsee helposti pulahtamaan puhtaankirkkaaseen Adrianmereen.

Dubrovnikin kaupunkirannat eivät ole erityisen ihania, vaan parempi ja rauhallisempi rantakokemus syntyy saarissa.

Kroatiassa on jonkin verran naturistirantoja, ja niin myös ilmeisesti Lokrumissa. Kysellessämme Lokrumin vinkkejä kaupungilla saimme saaresta hieman erikoisen ensivaikutelman, joka osoittautui täysin vääräksi. Ensinnäkin meille todettiin saaren olevan sekä voyeristien että naturistien suosiossa. Kun kyselimme satamassa Lokrumiin menevää laivaa, ensimmäisen jututtamamme laivaekskursioita myyvän miehen ensimmäinen kysymys meille oli, olemmeko naispari, koska kyseessä on "gay island".

Saareen ladatut ennakko-oletukset eivät millään lailla toteutuneet, kukaan ei ottanut aurinkoa edes yläosattomissa.

Saari on yllättävän suuri ja tarjoaa paitsi rantakokemuksen, myös runsaasti metsäpolkuja ja myös historiallista nähtävää - mutta tuolloin retkeen kannattaa varata aikaa todellakin koko päivä.

Podmainen ja Podostrogin luostarit, Budva

Budva on pieni ja varsin turistinen kaupunki Montenegron rannikolla. Kokonsa puolesta se soveltuu hyvin kävelyyn - kaikkialle pääsee jalan. Vanhakapunki lahden toisella reunamalla on miniatyyrimäisen söpö, muutoin kaupunkia ympäröivät joka reunalta vuoret.

Podmainen luostari

Podmainen luostari sijaitsee kaupunkiasutuksen pohjoisreunamalla pienen ylämäkikävelyn päässä ja sinne on hyvät opasteet. Luostarialue on pieni, mutta siellä on vierailijan kannalta kaikki luostarille olennainen - kivinen sisäpiha, tuohusalttari, kirkko ja matkamuistomyymälä. Luostari on ortodoksinen, ja sinne mennessään on hyvä muistaa säädyllinen luostaripukeutuminen.

Luostarin kirkon seinien maalaukset ovat varsin yllättäviä, osin avoimen poliittisia (kuvissa seikkailee esimerkiksi punatähtihattuinen armeijamies) tai surrealistisia.

Podostrogin luostari

Podostrogin luostarin pitäisi sijaita Podmainen luostarista vuorille päin. Podmainen luostarin seutuvilla on opaskyltti, ja niinpä lähdimme reippaasti kiipeämään ylämäkeen, vaikka esimerkiksi Googlen karttapalvelu ei luostaria löytänytkään (Podmainen luostarista sentään löytyy kävijäkommentti "Kaunis paikka!"). Kyltin mukaan matkaa on komisen kilometriä, Lonely Planetin Montenegro-oppaan mukaan kaksi.

Jonkinmoisen kävelyn jälkeen saavuimme kirkon ja hautausmaan kohdalle. Jatkoimme eteenpäin, maisemat vuoritieltä Budvaan päin olivat kauniit.

 
Kun merkkiäkään luostarista ei alkanut näkyä, päätimme kysyä neuvoa paikallisilta. Ensimmäsen kielimuuria eri suunnilta kaartelevan keskustelun tulos oli se, että Podostrog-niminen alue kyllä on olemassa, mutta luostarista vanha mies ei ollut koskaan kuullutkaan. Kiitimme ja jatkoimme matkaa.

Vuoren rinteillä oli jonkin verran taloprojekteja meneillään - osa sen näköisinää, ettei niillä ollut tarkoitustakaan edistyä, mutta osan parissa työskenneltiin. Raksamiehet viheltelivät peräämme, mistä päättelimme, ettei vuoritiellä yleensä juurikaan ollut jalankulkijoita - hellehikeentynyt punakka ylämäkiolemuksemme kun ei ollut erityisen hot, muutoin kuin konkreettisesti. Kysyimme kuitenkin tietä myös raksamiehiltä. Nyt englannintaito oli parempi, mutta hekään eivät koskaan olleet luostarista kuulleetkaan. Kysyimme, minne tie sitten johtaa - vastaus oli kiipeämisurakkaamme ajatellen diplomaattisesti "panorama".

Kävelimme vielä jonkin matkaa kunnes päädyimme vuorten väliseen solaan, josta tie alkoi jatkua alamäkeen vuorten toiselle puolen. Päätimme, että on aika kääntyä takaisin.

Podostrogin luostaria emme siis koskaan löytäneet, siis onnea matkaan seuraaville etsijöille!