Talvisirkus Kosmos @ Kaapelitehdas, Helsinki

Tämänvuotisella Talvisirkuksella on huisi ja huimaava tavoite: avata katsojalle Kosmoksen salat. Lähtökohdaksi on valittu juonellistaminen: on pikkutyttö ja hullu tiedemies, tyttö kyselee tiedemieheltä universumin olemuksesta ja tiedemies vastailee numerosarjoja, taivaankappaleiden nimiä tai väistää vastaamasta, ja tämän tarinan ympärille on rakennettu sirkusohjelma.

Sirkusnumerot ovat varsin akrobatia- ja jonglöörauspainotteisia. Osa numeroista vaikuttaa otetun mukaan vain tarinan vuoksi (esimerkiksi kohtaus, jossa tyttö katsoo kaukoputkella tähtiä, on jokseenkin tyhjänpäiväinen). Renkaiden, pallojen ja kehien elementit toistuvat ja rakentavat avaruusfiilistelyä. Melko monesta numerosta kuitenkin puuttuu intensiteetti.

Yksi aivan loistava, sekä tajunnan että tähdet räjäyttävä ohjelmanumero showssa on, ja se on ensimmäisen puoliajan päättävä Tähtien synty -osioon liittyvä cyr-rengasesitys, jossa on kaikki (musiikki, tempo, valojen käyttö...) kohdallaan ja jota ei voi kuin ällistyksella ja ihmetyksellä seurata. Mitä taitavuutta! Myös ensimmäisen kohtauksen Galaksien tanssi ja ero -esitys ihanine paljettiballerinapukuineen ilma-akrobatiana oli hypnoottisen kaunis ja toisen puoliajan lopulla nähty ilma-akrobatia hengästyttävän näyttävää.

Kosmoksen perusongelma oli kuitenkin tarinavetoisuus - ehkä avauutta olisi kannattanut lähteä lähestymään puhtaasti absurdeista tai surrealistisista lähtökohdista, niin esitys olisi saattanut välttää sitä nyt vaivanneen jäykkyyden? Niin tai näin, Talvisirkus tuo valoa, keveyttä ja taikaa vuoden pimeimpään aikaan, ja odotan jo innolla, mitä Hurjaruuthissa keksitään ensi talveksi.

Anja Snellman: Pääoma

 

"Kaikki mikä on tarpeen Marun ymmärtämiseksi liittyy kolmeen tarinaan: tarinaan Marun syntymästä sodan viimeisenä päivänä, tarinaan Kuolemattomasta Karhuttaresta ja tarinaan Komerojumalasta."

Otava 2013. 299 s.

Anja Snellman on omaelämäkerrallinen kirjailija ja Pääoma on omaelämäkerrallinen romaani. "Pääoma on Anja Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos", toteaa kansilieve. Pääoma kertoo Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. "Halusin että sisareni nimi sanottaisiin monta kertaa, että siitä puhuttaisiin, että se lukisi lehtien sivuilla, että se painettaisiin kuvien alle, että sitä kommentoitaisiin kaikkialla maailmassa." Alaotsikoltaan teos on "romaani, requiem".

Marulla on kitalakihalkio, jonka vuoksi hän ääntää vaikeaselkoisesti. Marulla on reuma, jonka vuoksi hän kävelee vaikeasti. Ihmiset suhtautuvat Maruun niin kuin erilaisuuteen - sellaiseen erilaisuuteen joka ei ole cool - suhtaudutaan. Niinpä Marusta tulee omiin oloihinsa vetäytyvä.

Romaanin kertojana on Marun pikkusisko Anja, Anu. Pääoma on romaani rakastamisesta ja häpeästä, etäisyyden ottamisesta ja läheisyydestä, huolehtimisesta ja oman onnensa nojaan jättämisestä, yrityksestä ymmärtää ja turhautumisesta: "Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse." 

Keskiössä ovat siis elämän ristiriidat ja niistä aiheutuva syyllisyys: "Muut ensin. Maru ensin. Anna paikka toiselle. Tuo tuossa ennen sinua. Aina on joku sinua heikompi, hitaampi, vähemmän saanut. Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää."

Pääoma onnistuu tarkastelemaan häpeän ja syyllisyyden sekä vastuun ja velvollisuuden kysymyksiä ajatuksia herättävästi. Toisen (ja toiseuden) ymmärtäminen näyttäytyy arvoituksena, jota ei ehkä voi ratkaista. Pääomassa on siis myös armollisuutta, kuten kuolemassakin voi olla armollisuutta - alku ja loppu rajaavat kokonaisuuden.

Kuolema rajaa paitsi kuolevan elämän, myös eloon jäävien. Maru on kertojan lisäksi kertojan lapsuuden perheen viimeinen eloonjäänyt, ja kun Maru kuolee "tunnen itseni todella orvoksi, mitä todellisuudessa olenkin. Maan äärissä orpo. Koko lapsuuden perhe mennyt menojaan".

Mikä on riittävä elämä? Riittävän hyvä - tai hyvä? Lopun kuolemanpohdintojen poleemisuudessa ja luettelollisuudessa kuuluu Snellmanin (Kaurasen) varhaisemman tuotannon kipakka ääni:

"67-vuotinen elämä on riittävä elämä,se on elämä siinä missä joku muukin mitta, olkoonkin että siihen kuului oman ruumiin hiipumista ja hivutustakin, henkistä ja fyysistä kipua, torjuntaa ja vähättelyä, oma määränsä irtoavia hampaita hiuksia munasoluja, sumenevia verkkokalvoja, lääkkeitä, ristisanoja, television lumisadetta.
Jumalauta, elämisen arvoinen elämä.
Te ja teidän mittapuunne.
Paljon onnea vaan."

Craig Thompson: Habibi

 

"Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara."

Like 2012. Suom. Ida Takala. Alkuteos Habibi, 2011. 655 s.

Habibi on vaikuttavasti piirretty, kaunis ja koskettava sarjakuvaromaani. Keskiössä on kaksi henkilöhahmoa, Dodola ja Zam. Päämiljöitäkin on kaksi: autiomaa ja asuttu alue. Autiomaan aika on ajatonta, tarina voisi tapahtua milloin tahansa. Tunnelma on hieman samankaltainen kuin J. M. G. Le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa kertomuksen alkupuolella, kun päähenkilö Lalla asuu autiomaassa. Autiomaassa olennainen tulee näkyviin, koska paljoa ei ole. Katse kiinnittyy siihen, mihin sen pitää.

Asuttua aluetta Habibissa edustavat muun muassa sulttaanin palatsi, kaupunki ja kalastajakylä. Sulttaanin palatsi satumaisuudessaan on myös omalla tavallaan ajasta irrallaan oleva paikka, mutta kaupungissa ja kylässä näkyy nykyaika ympäristökatastrofeineen.

Miljöövalinnat sopivat Habibin tematiikkaan, joka on ajatonta: keskiössä on rakkaus. Mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden eteen? Mitä voidaan uhrata? Mitä rakkaus tarkoittaa? Mikä on rakkauden ja erotiikan välinen side, entä rakkauden ja himon, rakkauden ja läheisyyden?

Habibin tunnelma on lumoava. Sitä rakentavat moniulotteinen tarina, sidos arabialaiseen tarinaperinteeseen ja kaunis kuvitus. Tähän sarjakuvateokseen kannattaa tutustua!

Jeffrey Archer: Leppymättömät

"Nainen lakkasi parkumasta vasta kun kuoli."

Suuri Suomalainen Kirjakerho / WSOY 1983. Alkuteos Kane and Abel, 1979. 372 s.

Huh huh, tulipa vaihteeksi luettua tylsä ja huono kirja, joka etenee juonivetoisesti ja jonka juoni kaiken lisäksi on kaavamainen ja henkilökuvaus on täysin juonelle alisteinen.

Englanninkielinen alkuteoksen nimi, Kain ja Abel, paljastaa täysin, mistä on kyse. Kaksi miestä syntyy eri paikoissa  ja erilaisiin olosuhteisiin, he elävät tyystin eri lähtökohdista mutta lopulta molemmat Amerikassa ja molemmilla on sama tavoite: menestyä taloudellisesti eli rikastua. Takakansi heruttelee: "Leppymättökien yhteentörmäys aiheuttaa riidan, joka kasvaa vihaksi. Viha kalvaa molempia neljäkymmentä vuotta ja kypsyttää nöyttämön lopulliselle, tuhoavalle kohtaamiselle. Kohtaamiselle, joka järisyttää Yhdysvaltojen koko rahamaailmaa." 

Ja paskat. Romaanin alkupuoli kuluu siinä, kun kuvataan kahta pikkuvanhaa kakaraa joiden elämässä kaikista eroavaisuuksista huolimatta pitää olla ennalta arvattavissa oleva määrä yhtäläisyyksiä. Sitten seuraa nuoruus ja rakkaussuhteita, mutta jatkuvasti miehet keskittyvät keinotteluun ja heidän todellisuutensa on yltäkylläinen. "Lopullinen, tuhoava kohtaaminen" on säästetty viime sivuille ja osoittautuu antikliimaksiksi - mikä tosin ei poikkea romaanin yleislinjasta mitenkään.

Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää

Etelä-Suomen musta joulu ja joulukävely kansallispuistossa: vetistä ja harmaan, ruskean ja vihreän sävyjä, ei jäätä tai lunta, raikas ilma, hiljaisuutta ja tilaa.

Kultabassokerho goes spoken @ Kuudes linja, Helsinki

Kuudennen linjan räppi-iltamat, lopultakin - usein lauantai-iltaisin, enkä ole koskaan aiemmin mennyt.

Tänä lauantaina oli puhe-iltamat.

Saavuimme paikalle ennen Ilmarin esiintymistä. Ilmari yllätti korkeakulttuurisuudellaaan: olisi voinut kuvitella ilmaantuvansa paikalle kesken lavarunousillan, sillä osin Ilmari räppäsi ilman taustoja. Loistava kokemus: intensiivistä. läsnäolevaa, hienoa. Erototen kappale Virkistyspäivä teki vaikutuksen kantaaottavuudellaan ja ajankohtaisuudellaan.

Ilmarin jälkeen esiintyi Hertell & Hertell, joka internetin ihmemaailman perusteella vaikutti lupaavalle, mutta live-esiintyminen oli keskintertaista.

Pääesiintyjänä oli Dxxxa, jota odotimme, mutta tätyy todeta hänen olleen pettynys. Ok: kyse oli puhelauluiltamasta: mutta silti, artisti joka lukee suoraan paperista kasvojensa korkeudelta antaa vaikutelman, että kyseessä on koulun juhla, jonne ei ole ehditty tai haluttu opetella ulkoa ennalta määrärttyä ohjelmistoa - ei ollenkaan hyvä vaikutelma. Pikemminkin tulee olo, että artisti ei esitä omia näkemyksiään tai tuotoksiaan vaan toisten sanelemaa materiaalia. Dxxxa, jonka olen aiemminkin nähnyt, oli siis ikävä kyllä pettymys. 

Rubik @ Korjaamo, Helsinki

Rubikin jäähyväiskeikka Korjaamon Vaunusalissa torstaina 18. joulukuuta oli loppuunmyyty. Ennen kymmentä keikkapaikan ovella oli jono, jollaista en ole Korjaamolla koskaan nähnyt. Jono kuitenkin liikkui varsin sutjakkaasti.

Keikka alkoi dynaamisesti. Lavalla oli kahdeksanhenkinen megakokoonpano, joka soitti jos vaikka mitä instrumentteja - esimerkiksi puhaltimissa kuultiin pasuunaduoa, klarinettia ja saksofonia.

Sovitukset olivat rytmisesti ja instrumentillisesti niin täysiä, että jossain vaiheessa keikkaa alkoi tuntua siltä, että nyanssien paljous johti nyanssien puuttumiseen: suoraviivaisuus olisi tuonut monimutkaisuuden paremmin esiin. Tuli mieleen Hassisen koneen kohtalo ja kehitys Täältä tullaan Venäjän yksinkertaisuudesta Harsoisen teräksen kikkailumeininkiin.

Loppukeikasta meno kuitenkin taas terävöityi ja varsinkin encorea edeltänyt kappale soi ja toimi aivan mielettömän hienosti. Artturin äänestä ei voi todeta muuta kuin että se on upea. Toivottavasti Rubikista seuraa jotain uutta!