Konoba Mustačo, Hvar

Konoba Mustačo sijaitsee Kroatiassa, Hvarin saarella samannimisen kaupungin Pokonji dol -rannalla. Pokonji dol on suurin ranta Hvarin kaupungin lähistöllä. Se on varsin maltillisen kokoinen sekä mukavan rauhallinen. Saarella, kuten Kroatiassa ylipäätään, on enimmäkseen pikkukivirantoja, joten uimakenkien hankkiminen on loistoidea.

Elämä saarilla on huomattavasti hintavampaa kuin rannikolla - esimerkiksi tällä rannalla kahden aurinkotuolin ja aurinkovarjon päivävuokra oli 105 kunaa (yksi euro on noin seitsemän kunaa), kun taas Splitin Bačvice-rannalla kahden tuolin vuokra on 60 kunaa - ja varjo kuuluu hintaan.

Rannalle ja ravintolaan pääsee kaupungista niin kävellen, pyörällä kuin autollakin. Rannan toiselta puolelta alkaa patikointipolku, jota pitkin pääsee naapurikylä Milnaan. Patikkapolku on varsin aivaavievää käveltävää, sillä suurimmalta osaltaan se on silppuuntunutta kalkkikiveä, joten kokemus muistuttaa kiuaskivillä kävelemistä. Polku on merkitty selkeästi punavalkein palluroin.

Matkalla Milnaan on muutama idyllinen pikkupoukama, joista toisen luona on Robinson-niminen ravintola ja muutama aurinkotuoli. Nämä rannat ovat saavutettavissa myös taksivenein.

Pokonji dol -rannan Konoba Mustačosta saa runsaita salaatteja, pitsaa ja muunkinlaisia ruoka-annoksia ja henkilökunta on ystävällistä. Suositeltava paikka!

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

 

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena."

Otava 2012. Suom. Antero Tiittula. Alkuteos El prisonero del cielo, 2011. 332 s.

Taivasten vanki on Carlos Ruiz Zafónin Barcelona-sarjan kolmas osa. Tällä kertaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa ja mystiikka muutoinkin ovat sivuosassa vaikkakin läsnä, ja keskiössä on Francon aika - Taivasten vanki on siis hyvin yhteiskunnallinen romaani.

Tyyli on kuitenkin taattua Carlos Ruiz Zafónia. Vaikka romaani kerii auki veristä ja väkivaltaista historiaa, sävy säilyy lämpimänä ja ihmisuskoisena; maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, mutta hyvät kohtaavat kuitenkin aina myös hyvyyttä. Taivasten vanki allusioi suoraan esimerkiksi Victor Hugon Kurjiin (1862), kohtaukseen, jossa Jean Valjean vankilasta paettuaan yöpyy papin luona ja varastaa tämän pöytähopeat.

Taivasten vangin nykyhetki on talvi 1957. Semperen kirjakaupassa käy ostoksilla omituinen hahmo, joka jättää uhkaavan ja salaperäisen viestin Fermín Romero de Torresille. Viesti avaa railon Fermínin menneisyyteen, jonka varjoja ja valonsäteitä tarina ryhtyy siilaamaan.

Carlos Ruiz Zafón kirjoittaa äärimmäisen sujuvaa ja koukuttavaa laatuviihdettä, jonka maailmassa haluaisi olla pidempäänkin. Taivasten vanki vihjaa siihen, että Barcelona-sarja ei jääne trilogiaksi. Se jättää melkoiset odotukset jatkolle.

Satu Mansnerus-Kurppa: Värejä elämässäni @ Ruukinmyllyn ravintola, Ruotsinpyhtää

Satu Mansnerus-Kurpan näyttely Värejä elämässäni esittelee sarjan värikkäistä mehiläisvahamaalauksia.

Värimaailma ja mehiläisvahatekniikka pääsevät esille eritoten suuremmissa, pitkulaisissa maalauksissa, joissa on jotain vangitsevaa. Oivallisimpia ovat mielestäni hopeasävyiset maalaukset, Kelan moka (!, kuvassa oikealla) ja Usva, mutta  myös räikeänpunainen Juuret Karjalassa (kuvassa vasemmalla) on vaikuttava.

Näyttelyyn sisältyy myös avaruusaiheinen sarja Universum - Ikkuna avaruuteen, joka koostuu pienemmistä tauluista. Niissä idea on vaikuttavampi kuin toteutus.

Mansnerus-Kurpan teokset ovat esillä Ruotsinpyhtäällä, Strömforsin ruukissa Ruukinmyllyn ravintolan alakerrassa. Ruotsinpyhtään ruukki on todella idyllinen kesäpäiväkohde, jossa voi nauttia samalla käsityöläisyydestä, pienistä putiikeista ja taiteesta kuin myös kesäisestä maisemasta, joka on ajatuksia herättävä kokonaisuus monenlaisista elementeistä.

Arto Salminen: Kalavale (kansalliseepos)

"Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet."

WSOY 2005. 246 s.

Fisu-Hanski on Spede Pasanen, joka ei ole ehtinyt kuolla ajoissa. Hän on elänyt siihen ikään, että hän ymmärtää edustavansa vanhanaikaiseksi käynyttä viihdebisnestä - niin viihteen kuin bisneksenkin osalta. Vaimo on kuollut, aikuinen tytär ei ole isänsä elämästä kiinnostunut, rakastajattaria kiinnostaa Hanskissa enemmän raha kuin persoonallisuus tai ailahteleva impotenssi.

Oona on Fisu-Hanskin megabeibe, white trash -neitonen Pihlajamäestä. Oonan hahmossa tiivistyy paljolti nykyajan julkisuushakuisuus, julkisuusbisnes, köyhyys ja sivistymättömyys - mutta inhimillisesti ja ymmärrettävästi. Salminen on saanut Oonaan niitä ominaisuuksia, jotka turhissa julkkiksissa tosimaailmassakin kiinnostavat, ajatellaanpa vaikka Viidakon tähtöset 2:ssa kirkkaiten loistanutta BB-Nikoa möläytyksineen.

Kasperi on Hanskin firmassa työskentelevä nykyajan hölynpölyjargonia suoltava kylmäävä, laskelmoiva ja kyvykäs mies, joka alkaa ideoida aivan uudenlaista tosi-tv-konseptia oheistuotteineen. Hanski ei idealle heti alkuun lämpene, mutta ideasta kehittyy Auschwitz. Oonasta tulee ohjelman wannabe-sadistinen juontaja, mitä seuraavassa repliikissä perustelee Kasperi:

"Oona /--/ yhdistää nämä kaksi ryhmää. Oona on alaluokkaa, mutta sen habituksesta on kiinnostuneita koulutetut, rahaa käyttävät nuoret aikuiset. Samalla ne on kiinnostunu koko paketista. /--/ Niitä kiinnostaa tällainen yhteiskunnallinen kokeilu. Ne ei moralisoi, ne haluaa tätä. Mä olen tänä aamuna jäsentänyt katsojasegmentit asenneavaruudessa. Me isketään Auschwitzillä niihin, jotka on asennevarmuudeltaan liikkuvia, jotka on aktiivisia kuluttajia."

Kasperin orwellillaiset, merkityksettömät uuskielisyydet osuvat ja uppoavat.

Kalavaleen kerronta vaihtelee lähinnä Fisu-Hanskin ja Oonan välillä. Kummallakin kertojista on selkeä, omanlaatuisensa ääni. Fisu-Hanskin havainnot ovat elämästä luopuneen ja luovuttaneen vanhenevan miehen näkökulmasta suodattuneita, Hanski edustaa aivan eri maailmaa kuin Kasperi - välillä hän jaksaa kritisoida ja ihmetellä Kasperia, pidemmän päälle hän alistuu kiinnostumattomuuteen ja luovuttaa bisneksensä ohjat Kasperin käsiin:

"En enää viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella."

Oonan kertojanäänen puhekielisyys on ihailtavaa. Hyvin usein puhekieltä kirjoitettaessa - olipa sitten kyse dialogista, sisäisestä puheesta tai muusta kerronnasta - lopputulos on epäuskottava, jotenkin liiallinen tai liikaa aikaansa sidoksissa. Pitäisikö nyt todeta, että Kalavaleen julkaisemisesta on VASTA kahdeksan vuotta, mistä johtuen puhekielikin toimii edelleen erinomaisesti, vai ihmetellä, miten on mahdollista, että teoksen julkaisemisesta on JO kahdeksan vuotta, mutta silti kielellinen ilmaisu toimii edelleen. Niin tai näin, Oonan kieli tuntuu todella sujuvalle ja uskottavalle.

Harvassa ovat ne teokset, jotka todella onnistuvat kritisoimaan omaa aikaansa ja näyttämään raadollisen tarkkanäköisesti sen, että keisari todellakin on ilman vaatteita. Arto Salmisen Kalavale eittämättä on tällainen romaani, ja vaikka tosi-tv:n, median ja julkisuuden sekä bisnesmaailman kritiikki saattaa kuulostaa jo läpeensä kalutulta luulta, Kalavaleella on kärkevä ja perusteltu sanottavansa asiaan.

Vaikka ilmiöt olisivat aikasidonnaisia ja sikäli vanhentuvia, Kalavale teoksena tuskin vanhenee. Sen kieli on nautittavaa ja se käsittelee tämän ajan ilmiöitä asettaen ne yleisinhimilliseen vallan, halun ja rakastamisen kontekstiin, joka on aina ajankohtainen.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

 

"Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä."

Teos 2013. 521 s.

Runollinen, kuulas, arkipäiväinen, raadollinen, tarkkanäköinen, rakkaudellinen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on loistava romaani. Keskiössä on äidin ja tyttären suhde, kontekstina 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, valtasuhteet, taustalla sota ja vallitsevava epäluulon ja epäluottamuksen ilmapiiri. Romaanihenkilöt ovat historiallisia henkilöitä, aikansa oikeita ihmisiä. Äiti on venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva.

Pääaikatasoja on kaksi, vuoden 1923 Tsekkoslovakia ja vuoden 1939 Moskova. Tarinaa kerrotaan niin Marinan kuin hänen tyttärensä Aljan näkökulmasta. Tragedia tapahtuu monella tasolla - romaani on ihmissuhteiden tragedia, perheen tragedia ja yksilön tragedia kuin myös Euroopan, Venäjän, taiteilijan ja ihmisyyden tragedia.

Pelo kirjoittaa samanaikaisesti kuvallisesti ja konkreettisesti: "Yhdelle viikolle kaksi kuolemaa, kaksi kertaa elämä vetäytyi minun käsistäni, kuin maljakko olisi liukunut otteestani enkä olisi ymmärtänyt ottaa siitä kiinni. Ja tilalle aukeni musta läikkä, joka suureni, se imi kaiken itseensä, niityn, perhoset, auringon."

Romaanin taiteilijakuva noudattelee jokseenkin romantiikan taiteilijaneromyyttiä, siinä missä runous ja elämä ovat yhtä ja runoilijan tulee elää taiteensa näköinen elämä. Jokapäiväinen elämämme kuvaa arkea runoilijan kanssa jopa katkerasti:

"Olimme molemmat oppineet jo kauan aikaa sitten, että Marina roihahti yhtä nopeasti romansseilleen kuin niihin kyllästyi, ne olivat harvoin muuta kuin hänen mielikuvituksensa luomusta, sama juttu joka kerta, kuin Jeesus viikunapuun kohdatessaan, mutta hänen säkeensä vaativat sitä kuin maa lannoitetta, uuden runon ehtona oli aina uusi ja ylimaallinen kohde, joka yhdistäisi maan ja taivaan, kielen ja sielun, se oli hänen runousoppinsa, ja kaikki ihmiset, me mukaan lukien, olimme vain käyttötavaraa, statisteja hänen suuressa näytelmässään. Meidät oli yhtä helppo sysätä syrjään kuin näytelmän lavasteeet. Tämän opin olimme omaksuneet hyvin, sen ehdoilla elämä meni eteenpäin, se takasi kuohujen ja suvantojen vaihtelun, työrauhan, ja lopulta myös uuden runon, runoelman, lunastuksen, pelastuksen, messiaanisen rauhan."

Romaanin suurin tragedia on lopulta rakkauden tragedia, joka tulee esiin monissa ihmissuhteissa ja elämän mukanaan tuomissa ääritilanteissa. Rakkaus on samalla sokeaa itsepetosta kuin myös viiltäviä tarkkanäköisyyden hetkiä, mutta se on jotain, jonka ulkopuolella ei ole mitään, joten lopultakin rakkaus on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuuteen saakka:

"Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan häntä enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki."

Marko Hautala: Unikoira

"Koira oli heidän yhteinen ihmeensä, mutta Joonas unohti sen ensimmäisenä."

Tammi 2012, e-kirja. 225 s.

Marko Hautalan romaani Unikoira on täydellistä kesälukemista. Päähenkilö on työssäkäyvä Joonas, joka on eronnut tyttöystävästään ja jolla ei mene järin vahvasti. Joonas kaipaa elämäänsä merkitystä ja sisältöä. Ja sitä alkaa löytyä, vaikkakin ehkä eri tavalla kuin hän alun perin kuvitteli.

Unikoira ei ole mikään kolmenkympin kriisin setvimisteos, vaikka juonikaava saattaa siltä kuulostaakin. Romaani on kirjoitettu taitavasti ja juonen eri elementit sekä todellisuustasot ja henkilöhahmot liittyvät toisiinsa sujuvasti.

Romaanissa sisäinen ja ulkoinen todellisuus sekä yksityinen ja jaettu todellisuus sekoittuvat. Kuvauksessa on kauhuelementtejä, mutta mikään kauhuromaani tämä ei ole. Tsernobylin tapahtumat ja Pripjat tuovat teokseen stalkermaisuutta, jota teos myös itse yhden henkilöhamon suulla suoraan kommentoi. Osin romaani mystisine viittauksineen ja tunnelmineen tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barcelona-sarjan (mm. Tuulen varjo), unien ja todellisuuden suhde puolestaan Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian (2010).

Taidokasta!

Lana del Rey @ Hartwall Areena, Helsinki

Lana del Reyllä on upea ääni. Hartwall Areenan keikka oli onnistunut.  Unelmamaailmassa kohtaisin tämän artistin mielummin 1920-luvun savuisella ja intiimillä klubilla kuin valtavassa hallissa, niin vähäeleinen ja jopa eteerinenkin esiintyjä hän oli. Permannon yleisö oli aivan villinä ja sikäli varmasti eri mieltä kanssani.

Keikka alkoi Cola-biisillä ja eteni aika lailla hittien varassa. Puolivälin seutuvilla Ride-kappaleen johdannoksi oli video, jonka aikana bändi ja artisti pitivät tauon. Keikka huipentui National Anthemiin, joka antoi bändille mahdollisuuden irrotella kunnolla. Suosikkini Summertime Sadnesskin kuultiin, kuin myös The Great Gatsby -elokuvassa (2013) oleva Young & Beautiful.

Lana del Rey kommunikoi jonkin verran yleisön, varsinkin eturivin, kanssa. Viimeisen kappaleen aikana hän kävi kuvauttamassa itseään eturiviläisten kanssa heidän kännykkäkameroillaan, mitä näytettiin yleisölle monitoreista. Ihkuu!

Helsingin-keikka oli kiertueen viimeinen ja pitkä kiertue tuntui artistin äänenkäytössä. Toinen bändin viulisteista näytti ihan Jutta Urpilaiselta - enkä ollut ainoa katsoja, joka teki tämän havainnon.

Upea artisti ja hieno keikka!