Mia Couto: Plumeriaveranta

"Ollaan tässä vainaita."

Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.

Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.

Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.

Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!

Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.

Bar Celona, Helsinki

Bar Celona on ehkä enemmän ruokaravintola kuin baari. En kuitekaan käynyt paikassa syömässä vaan juomassa, mutta ruoka-annokset kyllä näyttivät hyviltä. Sangria on kelvollista, mutta Bar Teoksen sangria oli huomattavasti maistuvampaa ja kuplivampaa. Bar Celonan sisätilat ovat varsin pienet mutta siksi juuri kotoisat, terassi on melko suuri.

Käynti oli ensimmäiseni mummotunnelissa. Meno lauantai-iltana oli aika huimaa - jotain siltä väliltä, kuin olisi ollut ulkomailla tai ruotsinlaivalla - kokemus tämäkin. Illan artisti revitteli ulkolavalla kaikkien tuntemia kestohittejä ja kansa juhli. Sisäpiha terasseineen on kivan näköinen, tuuleton ja suojaisa. Syyssadekaan ei juuri vaikuttanut sisäpihan juhlijoihin.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

 "Firma elää."

Siltala 2011. Alkuteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels, 2009. Suom. Helen Moster. 526 s.

Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo kuiluista ja etäisyyksistä. Yksi kuilu on äiti Almutin ja poika Sebastianin välillä, toinen entisen DDR:n ja lännen välillä. Musiikki ja sävellykset toimivat tarinan taustana.

Sebastian on aikuistuttuaan lähtenyt kotoaan äitinsä luota maailmalle sen kummemmin selittelemättä ja ikään kuin jättänyt äitinsä. Tapahtuma kalvaa sekä äitiä että poikaa. Äiti Almut on ammatiltaan psykologi - hän osaa kyllä nähdä selkeästi toisten ongelmat ja tarjota apua, mutta hän on kyvytön oman elämänsä ongelmien edessä.

Entinen Stasi-upseeri Gaus junailee sekä Sebastianin että Almutin töihin luksusristeilijälle, joka kiertää maailmaa useiden kuukausien ajan. Lukija saa tutustua rauhassa sekä äitiin että poikaan ennen kuin he pääsevät tutustumaan uudelleen toisiinsa. Kohtaaminen on kuvattu nerokkaasti.

Laiva on suljettu tila, oma maailmansa joka toimii omilla säännöillään. Maailmaa tarkkailevat omasta henkilökunnan näkökulmastaan sekä äiti psykologina että poika pianistina. Kertomus maailmoineen on osin mukaansatempaava mutta osin kehittymätön. Romaani - tai ainakin suomennos - olisi kaivannut vielä kielellistä viimeistelyä, minkä oli huomannut myös teoksen kirjastosta ennen minua lainannut henkilö, joka oli tehnyt lyijykynällä tekstiin korjauksia, jotka ikävästi estävät fiktion maailmaan uppoutumista. Jos tyyli ei tyydytä, ei ehkä tarvitse ruveta leikkimään marttyyrimaista palkatonta kustannustoimittajaa.

Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä

 SES, Helsinki 21.9.2012.

Saara Cantellin elokuva Tähtitaivas talon yllä on herkkä, viipyilevä ja hidastempoinen elokuva kolmen sukupolven naisista, heidän elämänkohtaloistaan: onnenhetkistä, suruista, saavutuksista ja menetyksistä.

Aikatasot - nykyaika, 70-luku ja 40-luku - vaihtelevat jatkuvasti, tarina leikkautuu aikatasolta toiselle peilipintojen, heijastumien ja esineiden kautta, ja osin henkilöhahmoista tuntuu, kuin aika olisi yksi, kuin menneisyydet ja nykyisyys olisivat samanaikaisesti läsnä. Tapahtumapaikka on jatkuvasti sama: sukutila Itä-Suomessa.

Elokuvan rytmiin pääseminen kestää jonkin aikaa, varsinkin kun naisten tarinat keriytyvät auki vasta pikkuhiljaa. Hidastempoisuus tuntuu alkuun banaalilta, mutta hiljalleen, kun pääsee virittymään tunnelmaan mukaan, elokuvasta kasvaa pieni suuri tarina. Kullakin sukupolvella on ajalleen tyypillinen elämä, ja ympäröivä maailma määrittää pitkälti ne mahdollisuudet, vaihtoehdot ja mahdottomuudet, joita tapahtuu. Kuitenkin ajasta toiseen naisten elämänsisältö rakentuu tehtyjen ratkaisujen varaan, ja vaikka ne ulkopuolisista näyttäisivät pieniltä asioilta, niihin liittyy suuria tunteita ja ne ovat elämän sisältö. Ulkopuolelta ei voi tuomita tai arvottaa sitä, mikä on tärkeää.

Bar Teos, Helsinki

Töölössä sijaitsevan tapasravintolan Bar Teoksen sisustus tuo tunteen, kuin olisi ulkomailla, jossain ihan muualla kuin Suomessa. Kadulle tämä tunnelma ei välity laisinkaan. Seinillä ja katossa on runsaasti maalauksia, tyylikkäät tummat pöydät sopivat sisustukseen.

Tapakset ovat herkullisia. Kokemattoman tapaksensyöjän on vaikeaa arvioida, kuinka monta tapasta (2,85 e) olisi soveliasta tilata. Niinpä kysyimme tarjoilijalta neuvoa, ja pyysimme nelihenkiselle kasvissyöjäseurueellemme kahdenkymmenen tapaksen vegelajitelman. Mukana oli niin kylmiä (oliiveja, marinoituja kasviksia ja sieniä, sipulia, tomaattia ja mozzarellaa...) kuin lämpimiäkin (täytetty leipä, munakasta, mozzarellaa, vuohenjuustokasviksia, kuskusia...) tapaksia. Sangria (15 e / kannu) osoittautui ihanan raikkaaksi. Viiden tapasannoksen jälkeen oli vielä vähän tilaa jälkiruoalle, jotka sopivat pienuudessaan ja täyteläisyydessään upeasti menun päätteeksi.

Bar Teos osoittautui tunnelmalliseksi ja välittömäksi paikaksi, jonka hintataso on sopiva. Suosittelen eritoten kollektiiviseen syömiseen, vaikka naapuripöytien lautasannoksetkin näyttivät houkuttelevilta!

Ainokainen & First Crush pop up -storen avajaiset @ Lasipalatsi

Ekodesign-merkit Ainokainen ja First Crush ovat perustaneet  Lasipalatsin Akkuna-galleriaan pop up -kaupan, joka on avoinna syyskuun 2012 loppuun saakka. Avajaisia juhlittiin syyssateisessa illassa ja koko pieni putiikki oli täynnä avajaisvieraita. Tarjolla oli tuotteiden tyyliin sopivasti luomunaposteltavaa ja juomia.

Avajaisissa esiintyi Anna Inginmaa, joka loi musiikillaan intensiivisen tunnelman pieneen tilaan. Anna Inginmaa ei ole minulle ennestään tuttu artisti, mutta keikka herätti mielenkiinnon hänen tuotantoaan kohtaan. Esiintyminen oli samanaikaisesti herkkää ja leikittelevää, voimakasta ja viettelevää.

Pop up -kaupassa on myytävänä ennen kaikkea vaatteita, koruja ja asusteita. Sijainti Lasipalatsissa on mitä mainioin, ja kaupassa kannattaa käydä piipahtamassa jo ihan tunnelmankin vuoksi: valkeat seinät ja pöydät saavat oivan kontrastin mustista vaatteiden ripustustelineinä toimivista luonnonoksista. Tunnelma välittyy hyvin myös Ellen uutisen kuvakoosteesta.

Armas Lind: Caleb - romanipojan evakkotaipale

"Tallustelin tuttua tietä Sortavalan kalasatamasta."

Like/Pystykorvakirja 2010. Alkuteos Caleb, 2004. Kustannustoimittaja (ja suomentaja?): Sari Siimes. 164 s.

Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb - romanipojan evakkotaipale kertoo romanipojan kohtalosta Suomessa 1930- ja 40-luvuilla. Teos antaa näkökulman sekä evakkouteen että orpouteen. Yhteiskunta näytetään sellaisen lapsen näkökulmasta, jolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja jonka puolesta toiset tekevät päätöksiä, perustelematta: "Hän kuului henkilökuntaan, kun minä taas kuuluin vaivaistalon alamaisen asemassa oleviin hoidokkeihin, joilla ei ollut valtaa muihin kuin omiin ajatuksiinsa. Minä olin ollut muiden vallan alistama aina siitä hetkestä asti, kun jouduin lastenkotiin. Alistetussa asemassa oleminen oli takonut leimansa niin syvälle sieluuni että, kun taivuin lukuisien vääryyksien edessä, tapahtui se ikään kuin vaistonvaraisena itsepuolustusmenetelmänä."

Caleb syntyy Sortavalassa. Varhaislapsuutensa hän viettää äitinsä ja sisarustensa kanssa. Äiti ei kykene pitämään lapsistaan huolta, ja Caleb viettää aikaansa kaduilla ja saa ruokaa ja rakkautta joiltain kaupunkilaisilta. Jossain vaiheessa sosiaalitoimi puuttuu asiaan, ja Caleb sisarineen joutuu lastenkotiin. Sota muuttaa elämän ja on lähdettävä evakkoon - ensin Muhokselle, sitten pohjoisemmas. Pohjoisessa Caleb sijoitetaan laitoksesta huutolaispojaksi vanhan, köyhän eukon mökkiin, ja sieltä vaivaistaloon.

Calebin tapa suhtautua asioihinsa ja elämäntapahtumiinsa on kaikkineen toiveikas ja hänestä välittyy usko tulevaisuuteen ja elämään: "Tämän hetken oli loputtava, jotta uusi ja tuntematon tulevaisuus voisi astua esiin. En tiennyt, mitä tulevaisuudella oli tarjottavanaan, saisinko kokea jotain parempaa vai kohdata uutta, vielä tuntematonta tuskaa." Kerrontatapa on elävä ja kirja on muutoinkin kiinnostavaa luettavaa kuin vain aikalaisdokumenttina. Harmillista vain, että suomeksi toimitettu painos (romaani on julkaistu aiemmin ruotsinkielisenä, mutta tiedoista ei selviä alkuperäinen kirjoituskieli) on varsin kehnosti toimitettu - kielivirheet lienevät tahattomia, sillä eivät ne mitään kerronnallista lisäarvoa tuo.

Romaanin kerronta tuo mieleen Kiba Lumbergin trilogian Musta perhonen - Repaleiset siivet - Samettiyö. Ei yksin siksi, että molemmat teokset sijoittuvat romanikulttuuriin ja kertovat paljolti lapsuudesta, vaan myös kielikuviensa ja kerrontansa sekä päähenkilön elämänasenteen vuoksi.